Kiitos viestistäsi. Tässä kommentointiani:

Miikka: ”…tarkoitatko, että apostolien kuoltua Pyhä Henki ei enää millään erityisellä tavalla johdattanut apostolista kirkkoa tai sen Raamatun tulkintaa? Tällöin Jeesuksen lupaus siitä, että Pyhä Henki johdattaisi apostoleja kohti ”kaikkea totuutta” tulkittaisiin niin, että tämä koskee pelkästään yhtätoista apostolia, eikä heidän seuraajiaan samassa apostolin virassa. Pyhä Henki ikään kuin starttaisi kirkon apostolien kautta, mutta vetäytyisi maisemista jättäen kirkon tulkitsemaan apostolien tekstejä itsekseen?”

Pyhä Henki johdattaa sanansa kautta, yhä vieläkin. Sinä vaikutat korostavan koko ajan (katolista) kirkkoa. Kyllä Kristus kirkkoaan (una sancta) johtaa sanallaan. Hänhän on luvannut olla sen kanssa maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Mutta hän johtaa sekä yksittäistä kristittyä että useamman kristityn joukkoa. ”Missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20). Kyllä Pyhä Henki johtaa kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13), mutta tuo totuus ei ole lähtökohtaisesti missään muualla kuin hänen sanassaan. ”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus” (Joh. 17:17). Missään ei sanota, että ”kirkko on totuus” eikä ”yksittäinen kristitty on totuus”. Meillä ei ole myöskään mitään takeita, että paikalliskirkon (luen tähän kaikki kirkkokunnat erottaen ne una sanctasta) tai yksittäisen kristityn tulkinta olisi aina oikea. Me olemme turmeltuineita ja synnin yksi ilmentymä ovat opilliset harhat. Riski siihen on meillä kaikilla, piispoja ja paaveja myöten.

Vain Kolmiyhteinen Jumala ja hänen pyhä sanansa yksin ovat totuus. ”Kaikki Herran polut ovat armo ja totuus niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja todistuksensa” (Ps. 25:10). ”Minä olen tie, totuus ja elämä. (Joh. 14:6). ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus.” (1. Joh. 5:6). ”Sinun sanasi on kokonaan totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti” (Ps. 119:160).

Kun Pyhä Henki johdattaa kaikkeen totuuteen, hän johdattaa Jeesuksen, Jumalan sanan ja sakramenttien luo. Apostolin virka on jo lakannut, apostolinen saarnavirka puolestaan jatkuu. Sinä vaikutat yhdistävän katolisen ”opetusviran” niin kiinteästi jo lakanneeseen apostolinvirkaan, että ne tuntuvat jotenkin ajallisessa jatkumossa jopa samaistuvan. Tämä ei ole luterilainen tulkinta. Me emme opeta mitään Pyhän Hengen johdatusta pelkän viran perusteella ohi Jumalan sanan. Jumalan vanhurskauden oikeudet pysyvät siellä, missä hänen sanansa pidetään totuutena (ks. yllä). Jeesus Kristus on ainoa tie, totuus ja elämä. Raamattu Jumalan sanana on hänen totuutensa ilmoitussanansa. Sen kautta hän kirkastaa kasvonsa syntisille. Tuo sama Jumalan sana synnyttää sakramentit. Accedit verbum ad elementum et fit sacramentum. Hän tulee siis julistetun ja luetun Raamatun sanan lisäksi luoksemme myös vedessä (kaste) ja veressä (ehtoollinen). Näissä Pyhä Henki on läsnä johtaen totuuteen.

Miten sinä Raamatulla perustelet, että apostolien seuraajat olisivat ”samassa apostolin virassa”? Se kirkkohistorian oletus ei minulle nyt riitä, että Pietari ja Paavali olisivat olleet Rooman paaveja. Vaikka näin olisikin ollut, niin mistään Raamatusta en löydä opetusta, jonka mukaan sama apostolin virka jatkuisi paavin istuimella hamaan paruusian päivään asti.

Miikka: ”Jos he, jotka pystyivät keskustelemaan itse apostolien ja heidän seuraajiensa kanssa, menivät jotenkin perustavalla tavalla metsään, niin löytyisikö autenttinen kristinuskon tulkinta kuitenkaan satoja vuosia myöhemmin. Enpä oikein usko.”

Autenttinen kristinuskon tulkinta löytyy Jumalan sanasta, joka itse tulkitsee itseään juurikin Pyhän Hengen avatessa sanaansa sen lukijalle uskon kautta. Raamattu on selvä. Se on riittävä. Ja se on voimallinen vaikuttamaan. Kun Pyhä Henki avaa uskon silmät kirkastaen sanansa, siihen ei tarvita luuppeja väliin. Mitä taas ensimmäisten vuosisatojen tilanteeseen tulee, niin kyllä sinne mahtui monenlaista traditiota. Sinä tietysti korostat Roomaa, mutta joku toinen Konstantinopolia ja kolmas Aleksandriaa. Pakka lähti hajoamaan jo varhain, ei vasta satoja vuosia myöhemmin. Mutta jos Jumalan sana yksin riittää, voimme löytää autenttisen kristinuskon. Minulle ei kelpaa se selitys, että jokainen tulkitsee Raamattua. Ydin ei nimittäin ole siinä, että ihminen tulkitsee, vaan siinä että Jumala tutkii meitä. Maria oli valinnut hyvän osan Jeesuksen jalkojen juuressa (Luuk. 10:42). Ei hän siinä tarvinnut ketään välitulkitsijaa. Herra riitti. Jos todella uskomme Raamatun jumalalliseen totuuteen ja voimaan, niin se itse riittää meille tulkinnan avaimeksi. Se neuvoo pelastuksen pyhän tien, jolta eivät hullutkaan eksy (Jes. 35:8).

Miikka: ”Kyse oli siis siitä, kuka on se auktoriteetti, joka edustaa oikeaa kristinuskon tulkintaa ja apostolista traditiota kaikkien harhaopetusten keskellä. Ilman oikean apostolisen istuimen (cathedra) tunnistamista, kristinuskon ja Raamatun tulkinta oli vaarassa hukkua erilaisten Raamattuun perustuvien tulkintojen mereen, mikä taas johtaisi apostolisen kirkon ykseyden pirstaloitumiseen.”

Pyhä Henki on se auktoriteetti, ei kukaan syntinen ihminen, vaikka olisi missä virassa. Ja kun sinä vaikutat samaistavan apostolisen kirkon Rooman kirkon kanssa, niin kysyn kaksi kysymystä: 1) Miksi juuri Rooma eikä vähintään yhtä vanha Konstantinopoli?, ja 2) Eikö teillä Rooman kirkon sisällä ole vuosisatojen saatossa ollut melkoinen ihan virallisten oppien ”tulkintojen meri”? Teillä vaan on käsittääkseni omaksuttu käytäntö, ettei mitään oikein peruta, vaan sanotaan vaan uusia asioita vanhojen päälle. Mutta jos maalaat kymmeniä eri värisiä maalikerroksia putsaamatta vanhoja kerroksia pois, niin minkä värinen talo oikeastaan lopulta on kyseessä?

Miikka: ”Irenaeus lähtee siis puolustautumiaan Raamatun erilaisia tulkintoja vastaan kysymällä, missä on oikea apostolinen auktoriteetti ja apostolinen istuin. On ilmeistä, että taustalla on käsitys siitä, että Pyhä Henki on varjellut tuon auktoriteetin kristinuskon tulkintaa siten, ettei se ole horjunut totuudessa, kuten harhaopettajilla.”

Luterilaisena on vaan pakko todeta, että pahasti on horjunut ihan pääopinkohdan eli pelastusopin kohdallakin. Ja sitten on lisäksi koko joukko erityisoppeja, joille ei löydy Jumalan sanan pohjaa. Esim. Marian synnittömyys, paavin erehtymättömyys (ex cathedra), paavin oleminen Kristuksen sijainen maan päällä, kiirastuli, aneet jne. Onhan se nyt Jumalan sanan pohjalta aivan selvää, ettei ”sielu taivaaseen vilahda, kun raha kirstuun kilahtaa”. Pietarinkirkon rakentaminen kysyi paljon rahaa. Paavi keksi keinon saada sitä. Mutta tämä tapahtui vakavan harhaopin luomisen kautta. Mistä muusta tässä on kyse kuin totuudesta pois horjumisesta? Eikä nyt siis ole kyse vain elämän hairahduksesta vaikkapa 6. käskyn alueella vaan harhaopista. Joku sanoi joskus, että ”erehtyminen elämässä on inhimillistä (tosin pahan aiheuttamaa sekin), mutta erehtyminen opissa on perkeleellistä”. Erityisen perkeleellistä on mennä harhaan pelastusopissa, sillä se kadottaa, ja se johtaa kadotukseen kuulijoitakin.

Miikka: ”Apostolit taas eivät eläneet ´maailman loppuun asti´, mutta edelleen on yhä olemassa heidän seuraajiaan samassa viran jatkumossa ja tulee olemaan ´maailman loppuun asti´. Ja jos Kristus on heidän kanssaan, on välttämättä myös Pyhä Henki, joka lähtee Isästä ja Pojasta. Katolisesta näkökulmasta Pyhä Henki ei ole voimaton henki, joka antaisi apostolisen kirkon ajelehtia karille ja mennä harhaan totuudesta Kristuksessa, vaan on voimallinen pitämään kirkon suunnan kurssissa, sen virheistä ja synneistä huolimatta.”

Tässä on meidän eromme Matt. 28:20 kohdalla: Minä yhdistän sen universaaliin ja näkymättömään Kristuksen kirkkoon (joka kuitenkin on tunnistettavissa tuntomerkeissään) eli una sanctaan, jolla on Jumalan sanan synnyttämä oikea usko jumalattoman vanhurskauttamiseen. Sinä puolestasi vaikutat yhdistävän sen tulkintasi mukaan siihen, että apostolin virka olisi jatkunut viimeisen apostolin kuoltua Rooman istuimella, joka yksin on varsinainen aito kirkko.

Miikka: ”Taustalla on tulkinta siitä, että Jeesus perusti kirkon Pietarin varaan, Matt. 16:18 ”Sinä olet Pietari [Keefas], ja tälle kalliolle [keefaalle] minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18)””

Niinpä, tässä meillä on eri tulkinta. Minusta on Kristus-keskeisempää ajatella kirkon olevan perustettu tunnustukselle, että Jeesus on Kristus, kuin että kirkko olisi jonkun syntisen ihmisen persoonalle perustettu. Mutta kyllä minä ymmärrän, että te tarvitsette paavin erityisaseman korostuksellenne jonkin perusteen. Minua tuo eksegeesi ei vaan vakuuta. Mielestäni se vie ohi Jumalasta nostaen yhden ihmisen arvoon arvaamattomaan. Kun puhuit ”kristinuskon hengestä”, niin teidän tulkintanne tämän jakeen kohdalla ei ole mielestäni sen mukainen.

Miikka: ”Virka on jotakin, jonka tehtävää hoitamaan valitaan tietty henkilö, mutta jos hän kuolee tai muutoin luopuu virasta, valitaan viralle seuraaja. Samoin apostolinen virka ei lakannut apostolien kuoltua, vaan alkukirkossa ymmärrettiin alusta asti, että tuon viran hoitajaksi valittaisiin seuraaja (Juudaksen tilalle valittiin Mattias). Viran pysyvyyden näkökulmasta olisi epäuskottava ajatus, että Pyhä Henki olisi annettu johdattamaan vain ensimmäisiä apostoleja, muttei heidän seuraajiaan samassa virassa.”

Sekoitat apostolin viran ja apostolisen saarnaviran keskenään samaistamalla ne (ainakin paaviuden kohdalla). Voisitko kertoa yhdenkin raamatunkohdan, jossa apostolien jälkeisen ajan paavien (ihan ensimmäisestä lähtien) virka samaistetaan apostolin virkaan? Minä en ole sellaista löytänyt.

Miikka: ”Monissa opeissa on ollut aluksi tiettyä epätarkkuutta (esim. kolminaisuusoppi), kunnes opetus on tarkentunut myöhemmin.”

Minä sanoisin, että oppien dogmaattisessa muotoilussa oli toki varhaiskirkon aikana hakemista, mutta itse opit ovat toki olleet iankaikkisuudesta asti. Oikea oppi nimittäin nousee Jumalan sydämestä ja mielestä, ja se on ilmoitettu hänen ilmoitussanassaan Raamatussa. En siis kiistä esim. kolminaisuus-opin tai kaksiluonto-opin muotoiluun liittyneitä vääntöjä, vaan painotan ainoastaan sitä, että nuokin opit itsessään ovat olleet Jumalan sanassa olemassa jo kauan ennen tiettyjä konsiileja, joissa sitten vanhan kirkon uskontunnustukset muotoiltiin.

Miikka: ”Topilta kysyisin, miten vastaat siihen, että myös Raamatussa on ristiriitoja ja esimerkiksi evankeliumeissa on kuvauksia, jotka on vaikea perustella olevan yhtä aikaa totta historiallisessa mielessä? Moni esimerkiksi hylkää Raamatun erehtymättömyyden näiden ristiriitojen takia. Miten perustelet Raamatun erehtymättömyyden, jos Raamatussa on ristiriitoja?”

Minä uskon joka sanan. Jos en jotain kohtaa ymmärrä, niin nostan hattua rukoillen, että Pyhä Henki lupauksensa mukaan johtaa minut juurikin siihen kaikkeen totuuteen. En pidä itseäni reformoituna fundamentalistina, mutta uskon Raamatun erehtymättömyyteen. Mutta luen Jumalan sanaa Kristuksesta käsin. En ole itse kovin mieltynyt siihen, että kaikki Raamatun sisältämät asiat pitäisi saada minun järkeeni mahtumaan. Kumarran mysteerin edessä. Mutta uskon, että kun tämä maailma kerran katoaa, niin Jumalan pyhä sana seisoo vahvana vielä iankaikkisuudessakin. Pyhä Henki, joka on Raamatun sanat inspiroinut, ei tee virheitä.

Miikka: ”Pyhän Hengen johdatuksen takia kirkko (, joka on yhteydessä Pietarin istuimeen, koskapa se on se kallio, jonka perustalle Kristus jätti kirkkonsa) on erehtymätön, mutta se ei ole vailla inhimillisyyttä ja tässä mielessä myös erehdystä.”

Kuten yllä kirjoitin, niin sinun uskosi kohde on paaviuden instituutio. Mutta aika kaksijakoisella tavalla kirjoitat, että se on samaan aikaan erehtymätön ja erehtyvä, jos nyt oikein yllä olevan tulkitsen. Voisitko tarkentaa, missä paavin istuin erehtyy ja missä ei?

Miikka: ”Näiden kohtien kanssa minulla ei ole ongelmaa. Katolisen uskon mukaan Raamattu on Jumalan sanaa ja kokonaan totta. Tällaista auktoriteettia ei anneta millekään muulle tekstille katolisessa uskossa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö voisi olla myös muita auktoriteetteja (esim. Pietarin istuin).”

Mutta jos nostatte paavin Kristuksen rinnalle tai jopa yli, on mielestäni kyse rankasta synnistä ensimmäistä käskyä vastaan. Jumala ei anna kunniaansa kenellekään muulle. Jo Edenin paratiisissa synnin sisältö oli, että ihminen halusi olla Jumalan veroinen.

Miikka: ”Edellä myönsin, että ristiriitoja voidaan löytää, mutta se ei vielä loogisesti tee tyhjäksi sitä, että Pietariin yhteydessä oleva piispakollegio ja kirkko olisi kokonaisuudessaan vailla minkäänlaista erehtymättömyyttä.”

Virkkeesi on monimutkainen rakenteeltaan. Tarkoitatko siis, että paaviin yhteydessä oleva piispakollegio ja kirkko on erehtymätön vai että se ei sitä ole?

Miikka: ”Ongelma kaanonin, erityisesti UT:n suhteen onkin tämä: mistä voidaan tietää varmasti, että nykyisessä muodossa oleva Uusi testamentti ja vain se on inspiroitua Jumalan sanaa Vanhan testamentin ohella.”

Se on uskon asia. Pyhä Henki vaikuttaa sanassaan ja sanansa kautta uskon tuohon samaan sanaan. Mistä tiedän, että aurinko on oikeasti olemassa? Siitä, kun se valaisee ja paistaa. En minä aurinkoa ensisijaisesti järjelläni päättele, vaan uskon siihen sen vaikutusten vakuuttamana.

Miikka: ”Miksi esimerkiksi muut Paavalin kirjeet eivät ole inspiroituja tekstejä ja miten se voidaan varmasti tietää, jos ei voida luottaa apostolien ajan jälkeiseen (katoliseen) kirkkoon, joka on tunnistanut näiden pyhien tekstien inspiraation?”

Koitin aikaisemmassa viestissäni sanoa, että Raamatun kanoniset kirjat itse todistivat oman apostolisuutensa. Kirkko totesi sen sitten. Kirjoitukset itse olivat aktiivisia vakuuttaessaan omasta jumalallisesta alkuperästään, kaanonin tunnustanut kirkko passiivisesti totesi sen, mikä oli käytännössä jo julki tullut.

Miikka: ”Tätä tarkoitan sillä, että jos kiellämme kirkon viran auktoriteetin olevan millään erehtymättömällä tavalla Pyhän Hengen johtama, niin menetämme myös Raamatun… Nähdäkseni on pystyttävä luottamaan kirkkoon, jotta voidaan luottaa siihen, että meillä on oikea Raamatun kaanon. Tai kääntäen, jos ei voida luottaa Pyhän Hengen johdatukseen kirkossa myös apostolisen ajan jälkeen, jää kysymys Raamatun kaanonista yhä auki. Kaikkihan ovat voineet erehtyä?”

Tämä kuulostaa aika rationaaliselta. Entäpä, jos vaan lukisimme ahkerasti itse Jumalan sanaa? Se sitten vaikuttaa kyllä, sillä se ei tyhjänä palaja. Jumalan sanalla on itsellään kyky vakuuttaa, koska se sisältää salattua Jumalan viisautta. ”… vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme… Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin” (1. Kor. 2:7, 10). Jumalan sana yksin riittää vakuuttamaan ja synnyttämään uskon, sillä Pyhä Henki ja Kristus asuvat sanassaan.

Miikka: ”Kirkko ei ole tietysti totuuden perustus itsessään, vaan koska se julistaa totuutta ja koska Pyhä Henki varjelee sitä totuudessa. Ja kääntäen: jos yksinRaamattu on totuuden pylväs, eikä millään tavalla myös kirkko, olisi hieman kyseenalaista antaa samaa attribuuttia myös kirkolle.”

Luterilaisuus opettaa, että oikea kirkko on ”sanan kirkko”. Jumalan sana määrittää kirkon, ei päinvastoin. Jumalan sana on aina kirkon yläpuolella. Raamatun sana on Kristuksen sana. Ja hän on seurakunnan pää (Ef. 5:23, Kol. 1:18). Oikea virkakin on ”sanan virka”. Jumalan sana on aina viran yläpuolella. ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1). Persoonallinen Jumalan Sana (Kristus) kuuluu mitä likeisimmin yhteen kirjoitetun Jumalan sanan (Raamattu) kanssa. Jälkimmäinen tulee edellisen suusta. Mitään oikeaa kirkkoa tai oikeaa virkaa ei ole ohi tai yli Jumalan sanan.

Miikka: ”Mielestäni paras Raamatunkohta kirkosta totuuden pylväänä on edellä lainattu Matt. 16:18-19, jossa Jeesus perustaa kirkon apostoli Pietarin varaan, kun hän tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi. Jeesus antaa Pietarille, ja asiayhteydessä vain Pietarille, ”taivasten valtakunnan avaimet””

Sinä rakennat niin paljon teologiassasi tuon yhden perikoopin eksegeesin varaan, että oikein puolestasi hirvittää, että entäpä jos oletkin väärässä? Järkkyykkö tai peräti hajoaako paaviuden korttitalo, jos kirkko onkin perustettu Pietarin persoonan tai viran sijaan hänen tunnustuksensa varaan? Mitä tuohon ”vain Pietarille” -ilmaisuusi tulee, niin samat avaimet annettiin muillekin apostoleille (Joh. 20:23). Itse asiassa nuo avaimet on annettu Kristuksen kirkolle, sillä itse asiassa päästöavain on evankeliumi ja sideavain on laki. Ei kyse ole mistään erikoistempusta, vaan lain ja evankeliumin soveltamisesta yksittäisten ihmisten elämäntilanteisiin henkilökohtaisesti. Rippi ei siis sisällä mitään erityisvaltaa, mitä ei Jumalan sanalla itsessään olisi. Ainoastaan Jumalahan on se, joka voi sitoa ja päästää. Ja hän sitoo synteihin lakinsa sanalla ja päästää synneistä evankeliumillaan, joka julistaa synnit anteeksi.

Miikka: ”Matt 16:18 konteksti ei anna ymmärtää, että perusta olisi pelkästään Pietarin tunnustus, irrallaan Pietarin persoonasta, vaan paremminkin apostoli Pietari, joka tunnustaa.”

Jos näin olisi, niin miksi Herra sitten sanoo rakentavansa kirkkonsa ”tälle kalliolle” eikä ”sinun persoonallesi”?

Miikka: ”Tunnen luterilaisen tavan jäsentää asia niin, että kirkon historiasta erotetaan ikään kuin alkutraditio, joka olisi luotettava ja Pyhän Hengen johdattama, myöhemmästä traditiosta, jota Pyhä Henki ei enää samalla tavalla johdattaisi. Ymmärtääkseni tällainen tulkinta perustuu siihen, että luterilaisten kokemuksen mukaan jossain vaiheessa katolisen kirkon opetus oli johdettu liian pitkälle Raamatusta, erityisesti joistakin Paavalin kirjeiden opetuksista, ja siksi johdatus ei ole enää mahdollinen/ uskottava. Olenko oikeassa? Vai perustuuko tulkinta tällaisesta tradition kahtiajaosta joihinkin Raamatun kohtiin?”

Itse en tee jakoa ihan noin, vaikka tietenkin se on yleisellä inhimillisellä tasolla yleensä (onko se fysiikassa nimeltään thermodynamiikan toinen pääkohta?) niin, että ”ajan kuluessa epäjärjestys lisääntyy”. Eli siis mitä lähempänä apostoleja oltiin, sitä parempi tilanne oli lähtökohtaisesti. En kuitenkaan painota niinkään alkutradition ja myöhemmän tradition eroa vaan Jumalan sanan ja kaiken muun välistä eroa.

Miikka: ”Vai onko sinulla esimerkkiä, että joku paavi olisi opettanut väärin?”

No kun Jumalan sanaa lukee, niin noita esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Kun tunnet paaviuden historiaa paremmin kuin minä, niin osaat varmaan paremmin sanoa, että kuinka moni paavi on opettanut ei-forenssista vanhurskauttamisoppia, synergismiä ja hyvien tekojen ansiollisuutta? Tai kuinka moni on opettanut aneilla voitavan vaikuttaa pelastumiseen tai kuinka moni on opettanut Neitsyt Marian ja pyhimysten rukoilemista? Tai kuinka moni paavi opettaa olevansa (ei pelkästään Pietarin vaan) Kristuksen sijainen maan päällä? Varmaan listaa voisi vielä jatkaa, mutta tämä näin aluksi.

Miikka: ”Kysymys ei tavoita katolisen uskon olemusta, sillä voidaan sanoa, että paavi, puhuessaan ex cathedra, vetää yhteen kristinuskon oikean opetuksen, joka ei tietysti voi olla olemuksellisesti ristiriidassa kristinuskon pyhän kirjan, Raamatun kanssa.”

Mihin Jumalan sanan kohtaan tämä vahva uskosi paavin erehtymättömyyteen ex cathedra perustuu? Ja sitten syvempi psykologinen kysymys: Mihin sinä tätä paaviuden jalustalle nostamista mielesi maisemassa tarvitset, eli mitä tarvetta se psykodynamiikkasi kokonaisuudessa palvelee? Jälkimmäinen kysymys on toki niin henkilökohtainen, että ihan ok, jos et halua siihen vastata.

Miikka: ”Luterilaisuudessa naispappeus on jo laajasti hyväksytty, mutta tietysti sanot, etteivät nämä ole todellisia luterilaisia. Itse ajattelen, että luterilaisen kirkon Sola Scriptura -perustus on alttiimpi tällaisille uudistuksille, sillä se ei tukeudu katolisen (tai ortodoksisen) kirkon tapaan yhtä voimakkaasti traditioon.”

Tavallaan olen kanssasi samaa mieltä, jos kyseessä on sellainen usko, joka ei usko Raamatun erehtymättömyyteen. Silloin traditio suojelee jossain määrin ainakaan heti ojaan putoamiselta. Se toimii kuin käsijarru. Liberaali sanasta irtautunut luterilaisuus on niin kaukana klassisesta kristinuskosta, etten oikein jaksaisi siitä edes puhua. Surullista seurattavaa on sen porukan eetos.

Miikka: ”Katolinen mariologia on mielestäni hyvä esimerkki, sillä se perustuu ennen kaikkea kristologiasta johdettuihin johtopäätöksiin, mutta myös Raamatun tekstien tulkintaan.”

Mariologiaan tässä sen enempää menemättä kysyn, että kun Herran enkeli kieltää Johannesta kumartamasta itseään (Ilm. 22:8-9), niin miten te voitte rukoilla Mariaa?

Miikka: ”On siis oltava johdonmukainen. Jos vaikkapa päättelemme, että sellainen ennaltamäärääminen taivaaseen olisi totta joidenkin raamatunkohtien perusteella, mikä tekee tyhjäksi ihmisen tahdonvapauden, emme voi johdonmukaisuutta menettämättä kieltää myös siitä loogisesti seuraavaa kaksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että toiset ihmiset olisivat valinnan puutteen takia ennaltamäärätty kadotukseen.”

Oppi yksinkertaisesta predestinaatiosta ei olekaan järjellisesti looginen. Siitä olemme varmaan suurin piirtein samaa mieltä. Kysymys onkin Raamatun ilmoitussanasta, joka opettaa, että 1) lopullisesti pelastuvat on valittu ennen maailman perustamista Kristuksessa (Ef. 1:4), 2) pelastus on yksin armosta (Ef. 2:8), 3) Jumala yksi vaikuttaa kääntymisen (Ef. 2:8, Fil. 2:13, Apt. 3:16, Joh. 6:29), 4) Sovitus on yleinen (1. Joh. 2:2), ja 5) Jumalalla on yleinen pelastustahto (1. Tim. 2:4).

Oppia armonvalinnasta ei luterilaisuudessa lähestytä Jumalan salatuista aivoituksista eikä ihmisjärjestä vaan Herran erityisestä ilmoituksestaan käsin. Jumala on sanassaan ilmoittanut yllä mainitut asiat. Lisäksi hän on ilmoittanut armonsa Pojassaan. Oppia armonvalinnasta ei pidä lähestyä mistään muusta kuin Jeesuksen armosta käsin.

Miikka: ”Tämä taas on loogisesti ristiriidassa Jumalan rakkauden olemuksen ja oikeudenmukaisuuden kanssa, sillä hän tahtoo pelastaa kaikki ihmiset ja Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, ja siksi tällaista predestinaatio-oppia ei voida hyväksyä Raamatun kokonaisymmärryksen valossa.”

Minä taas ajattelen, ettei Raamatun kokonaisymmärrykseen sovi pelastuksen asiassa Jumalan ja ihmisen yhteistyö eikä yleisen armon kieltäminen. Jos luterilainen oppi armonvalinnasta kielletään, joudutaan opettamaan joko synergismia (näin arminolaiset, Rooma ja ortodoksit) tai rajattua armoa (näin kalvinistit).

Miikka: ”Otetaan esimerkiksi Topin mainitsema filioque -lisäys. Missä ovat sen kiistattomat sedes doctrinae -kohdat Raamatussa?”

Itse ajattelen näin simppelisti: ”Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat Henki ja ovat elämä”. Sanat lähtivät Jeesuksen suusta ulos. Pyhä Henki lähti siis Jeesuksen sanojen mukana Pojasta. Lisäksi on seuraava kohta: ”Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ’Ottakaan Pyhä Henki…’” (Joh. 20:22). On loogista ajatella, että puhalluksen mukana Pyhä Henki lähti Jeesuksesta.

Miikka: ”Kannatan itse kahdessa muodossa jakamista, mutta nähdäkseni ei voida yksin Raamatun äärellä sanoa, että tapa jakaa yhdessä muodossa olisi harhaoppi. Raamattu ei omassa kontekstissaan pohdi koko kysymystä.”

No, kun ehtoollista ei ole annettu vain saarnaviralle vaan koko seurakunnalle (ks. 1. Kor. 11:26-28), ja kun Jeesus käyttää vieläpä ilmausta ”niin usein kuin te siitä juotte”, niin ei tuo yhdessä muodossa kansalle jakaminen adiaforalta vaikuta. Mutta ymmärrän kyllä, että sinä omista lähtökohdistasi haluat Rooman kirkon käytännön selittää parhain päin, vaikkei sille (vain yhdessä muodossa jakamiselle) ole mitään raamatullista pohjaa.

Miikka: ”Eikö tällainen tulkinta johda siihen, että jo kiusaus on synti, jota seuraa syyllisyys? Eli jos meille tulee kiusaus esimerkiksi valehdella, olemme jo syyllisiä syntiin, vaikka onnistuisimme välttämään tuon kiusauksen? Vai miten tämä pitäisi ymmärtää? Lisäksi eikö myös luterilaisen opin mukaan kaste välitä syntien anteeksiantamuksen perisynnin syyllisyydestä? Kysymykseni on: peseekö kaste pois perisynnin aiheuttaman syyllisyyden vai ei? Ja jos pesee, miksi perisynnistä pitäisi vielä syyttää kastettuja, jos se on jo anteeksi annettu?”

Luterilainen käsitys menee niin, että 1) yleinen armo (Kristuksen sovitustyön ansio eli syntien anteeksiantamus, 2) lahjoitetaan armonvälineissä (jokainen armonväline välittää saman armon ja jokaisella armonvälineellä on voima synnyttää usko ja vahvistaa sitä), ja 3) omistetaan uskon kautta. Lisäksi opetetaan, että kristitty ihminen on 1) itsessään kokonaan turmeltunut ja 2) Kristuksessa (eli hänen kuuliaisuutensa teon tähden) kokonaan vanhurskas.

Kyllä armo puhdistaa kaikesta synnistä (1. Joh. 1:7), mutta kristitty on samaan aikaan sekä kokonaan armahdettu eli vanhurskas että kokonaan turmeltunut (simul iustus et peccator). Perisynti ei ole vain perisyyllisyyttä vaan ennen kaikkea periturmelusta. Syyllisyys seuraa turmelusta. Turmelus periytyy, ei syyllisyys ilman turmelusta. Turmelus tarkoittaa jumalattomuutta ja pahaan suuntautuneisuutta, alttiutta pahaan ja pahaa himoa. Kristityssä on sekä vanha ihminen (turmeltunut luonto eli liha) ja uusi ihminen (joka on Jumalan armon vaikutusta). Lihalle kuuluu laki edelleenkin. Laki syyttää synnistä loppuun asti. Ei Kristus ole tullut lakia kumoamaan vaan täyttämään (Matt. 5:17). Syntiä eivät ole vain tekosynnit ,vaan periturmelus ilmenee kaiken tasoisena alttiutena pahaan eli syntiin.

Joudun tässä kohtaa kriittisesti sanomaan, että kun homoseksuaalisuuden suhteen usein kuulee sanottavan, ”ettei homoseksuaalinen taipumus ole syntiä vaan vasta sen harjoittaminen”, niin tämä lause ei mene luterilaisen syntiopin mukaan oikein. Myös Jumalan sanan vastainen viehtymys on syntiä. Kleptomaanikin tekee himossaan syntiä, vaikkei varastamaan lankeaisikaan. Ja naapurin emäntää mielessään himoitseva mies tekee syntiä, vaikkei koskaan edes katsoisi ko. naista päin.

Miikka: ”Onko luterilaisuuden mukaan tämäkin samanlainen synti, josta seuraa syyllisyys, kuten jatkuva himoavan katseen ruokkiminen visuaalisesti? Jos viemme tämän avioliiton kontekstiin, niin onko näillä kahdella eroa aviopuolison näkökulmasta, vai onko kumpikin pettämistä ja aviorikos?”

No mitä Jeesus sanoo vuorisaarnassaan ja mitä hän ajaa takaa? Hänen intentionsa on viedä laki loppuun asti. Kukaan meistä ei selviä puhtain paperein. Emme me pääse turmeluksestamme eroon, vaikka leikkaisimme käden, repisimme silmän tai tekisimme autokastraation. Synti asuu meissä kuin tuli hehkuvassa raudassa. Se on läpäissyt meidät.

Pinnallinen syntikäsitys ajaa pelastusopin vääristymisiin. Mutta jos laki saa tehdä työnsä kaikessa ankaruudessaan ja kirkkaudessaan, ei meille jää mitään muuta kuin tuomitun syntisen osa, joka voi kuitenkin olla Kristuksen ansion tähden armahdetun syntisen osa, sillä Kristus täytti lain puolestamme ja kuoli sijassamme.

Miikka: ”Mielestäni tässä Jaakobin kirjeen kohdassa on katolinen logiikka: ”Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: ”Jumala minua kiusaa”; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee; kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.” (Jaak. 1:13-15)”

Jaakob puhuu tässä tekosyntiin lankeamisesta teon tasolla. Tämä kohta ei tarkoita, etteikö himo itsessäänkin olisi syntiä. Ja onhan synneillä aste-eroja. On ihan eri tason asia miettiä himoitsevia asioita naapurin vaimosta kuin mennä harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Mutta molemmat ovat syntiä.

Miikka: ”Kiusausta voi seurata synti, jos sen antaa tulla raskaaksi ja toimii kiusauksen mukaan. Viittaus raskauteen ja synnytykseen toimii analogiana kiusauksen ja synnin suhteen. Raskaana (tai kiusauksissa) oleminen ei ole vielä sama asia kuin synnytys (-> kiusaukseen ja syntiin lankeaminen).”

Mutta sikiökin on yhtä lailla ihminen kuin syntynyt vauva. Tästä syystähän me emme aborttejakaan hyväksy. Jopa kaksisoluinen alkio on ihminen, jolla on koko geeniperimänsä itsessään. Samaa analogiaa voidaan soveltaa himon syntisyyteen.

Miikka: ”Vastaavia himosta kertovia kohtia voitaisiin ottaa enemmänkin, mutta ne eivät nähdäkseni eksplisiittisesti opeta, että kiusaus olisi jo itsessään syntiä (eikä vasta sen mukaan toimiminen/ siihen tahdolla suostuminen) sen jälkeen kun ihminen on uudestisyntynyt kasteessa ja hän on uusi luomus Kristuksessa.”Ei kaste pyhitä lihaa (eli siis aikaansaa niin sanottua lihan pyhyyttä eli lihan synnittömyyttä). Se antaa kaiken synnin anteeksi, ja kasteen armo vaikuttaa pyhitystä, muttei pyhitys tarkoita, että liha itsessään pyhittyisi (eli siis lakkaisi olemasta synnillistä). Henki voittaa tosin lihalta alaa, mutta liha säilyy aina yhtä turmeltuneena. Rukoilevaiset veisaavat hyvin: ”Eikä liha himoinensa pääse taivaan pihaan…”.

Ei kaste pyhitä lihaa (eli siis aikaansaa niin sanottua lihan pyhyyttä eli lihan synnittömyyttä). Se antaa kaiken synnin anteeksi, ja kasteen armo vaikuttaa pyhitystä, muttei pyhitys tarkoita, että liha itsessään pyhittyisi (eli siis lakkaisi olemasta synnillistä). Henki voittaa tosin lihalta alaa, mutta liha säilyy aina yhtä turmeltuneena. Rukoilevaiset veisaavat hyvin: ”Eikä liha himoinensa pääse taivaan pihaan…”.

Miikka: ”Ehdotan kuitenkin, että Galatalaiskirjeen pihvi ei ole uskon ja tekojen vastakkainasettelu luterilaisessa mielessä. Tutkitaan aluksi Galatalaiskirjeen kontekstia eli sitä, mihin tilanteeseen kirje liittyi ja miksi se oli kirjoitettu. Mitä Galatiassa oli tapahtunut?”

”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinanaulittuna. Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” (Gal. 3:1-2)

Miikka: ”Kirjeen lopussa Paavali kuvaa koko lain ytimen: ”rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Gal. 5:14) Hän kehottaa: ”palvelkaa toisianne rakkaudessa” (Gal. 5:13) ”kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6:2) ”tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille” (Gal. 6:10)… Jos Paavali viittaisi ”lain teoilla” kaikkiin ihmisen tekoihin suhteessa Jumalaan, ovat kirjeen lopun voimakkaat kehotuksen sanat epäjohdonmukaisia. Tällöin Paavali ikään kuin vastustaisi kirjeen aluksi sitä, mitä hän kirjeen lopuksi vaatii, ja Paavali olisi oman sanomansa kanssa ristiriidassa.”

Ristiriitaa ei ole. Nuo mainitsemasi Galataliskirjeen loppupään kohdat ovat pareneesia. Ne liittyvät ns. lain kolmanteen käyttöön ja ns. uuteen kuuliaisuuteen. Eivät ne liity suoranaisesti pelastuskysymykseen. On aivan selvää, että Paavali vastustaa pelastuksen kyseessä olleen tekojen oppia. Lain toista käyttöä on seuraava jae: ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.” (Gal. 3:10). Hän jatkaa: ”Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’” (Gal. 3.11).

Miikka: ”Paavali opettaa lisäksi Roomalaiskirjeessä: ”Eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13).  Tämän jakeen valossa lain noudattaminen ja kuuliaisuus Jumalan tahdolle, vaikuttaa kuuluvan vanhurskauttamiseen.”

Ei kuulu vanhurskauttamiseen. Paavali käyttää omaa retoriikkaansa. Hän ei tarkoita tuolla lauseella lainkaan sitä, että turmeltuneen ihmisen olisi lain teoilla mahdollista vanhurskautua. Juuri aikaisemassa jakeessa hän sanoo: ”kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, ne lain mukaan tuomitaan” (Room. 2:12). Jos siis olet tehnyt yhdenkin pienen synnin lain alaisena (joita me siis olemme luonnostamme), niin sinut tuomitaan. Ei laki ole pelastustie. Ja toisaalla hän sanoo: ”Armosta te olette pelastetut… ette itsenne kautta… ette tekojen kautta” (Ef. 2.8-9).

Miikka: ”Roomalaiskirjeen 8 luvun äärellä voidaan huomauttaa, että Jumalan ennaltamääräämistä edeltää ennaltatunteminen. Voidaan siis tulkita, että Jumala ennalta tuntee/ tietää, ketkä ihmiset ottavat vastaan armon ja ketkä torjuvat sen. Tällöin ne, jotka vapaasti valitsevat myöntyä armoon, eivätkä aktiivisesti torju sitä, on ennaltamäärätty taivaaseen.”

Luterilaisen opin mukaan ennaltatietämys on eri asia kuin ennaltamäärääminen (eli armonvalinta). Ennaltatietämys liittyy yleiseen kaiselmukseen, joka koskee niin kristittyjä kuin ei-krisitttyjäkin. Mutta armonvalinta on erityinen koskien vain niitä, jotka lopulta pelastuvat. Yksimielisyyden ohjeessa on tästä kerrottu tarkemmin.  

Miikka: ”Tällöin ennaltamäärääminen ei tekisi tyhjäksi ihmisen vapaata tahtoa. Ja jos joku ei pelastu, on syy siinä, että hän on aktiivisesti vastustanut armoa ja valinnut elää erossa Jumalasta, vaikka Jumala tarjoaa armoa ja pelastuksen lahjaa tasapuolisesti kaikille. Mielestäni tämä tulkinta sopisi paremmin yksiin sen kanssa, että Jumala on oikeudenmukainen ja täydellinen rakkaus.”

Itse asiassa luterilaiseen valintaoppiin liittyy ajatus, että kadotukseen joutuva joutuu sinne kokonaan omasta syystään (tässä toki on rationaalinen paradoksi). Mutta sopiiko yllä oleva teoriasi yhteen raamatullisen syntikäsityksen kanssa? Siis kun laki vedetään loppuun asti, vaaditaan täydellisyyttä tinkimättä yhtään, eikä katsota mitään läpi sormien? Mielestäni teidän roomalais-katolisten (ja myös meidän luterilaisten ihan samalla lailla) pitäisi ottaa Jumalan pyhyys ihan oikeasti tosissaan. Ei hän katso läpi sormien eikä hän tingi yhtään. Hän on vanhurskas ja pyhä, eikä mikään syntinen voi kestää hänen edessään. Lain Jumala vihaa vanhurskaudessaan sekä syntiä että syntistä. Vain Kristuksen sovitustyön ansion tähden voimme kohdata Jumalan rakkauden. Vain Jeesuksen täytetyn työn tähden meillä voi olla pääsy Jumalan luo kaikkein pyhimpään. Vain Jeesuksen kuuliaisuuden tähden meillä on Jumalan mielisuosio.

Miikka: ”Mutta jos em. kohdat ymmärretään niin, että Jumala määrää toiset ihmiset taivaaseen, seuraa tästä johdonmukaisesti se, että Jumala määräisi epäsuorasti toiset ihmiset kadotukseen, koskapa ei pelasta heitä. Tämä taas ajautuu ristiriitaan Jumalan rakkauden olemuksen kanssa, josta aiemmin kirjoitin.”

Kalvinistit opettavat kaksikertaista predestinaatiota ja jopa vain valittujen sovitusta. Luterilaisuus haluaa seurata Raamattua, vaikka joutuukin tunnustamaan rationaalisen vaikeuden. Jumalan on valinnut pelastuvat taivaaseen. Koko pelastuksen vaikuttaa alusta loppuun asti yksin armo. Kadotukseen joutuvat sinne kokonaan omasta syystään. Armo ja sovitus ovat yleisiä. Ja pelastustahto on yleinen. Tämä on kokonaisuudessaan mysteeri, joka ei aukea järjellemme. Se on vaan uskottava Jumalan sanan perusteella.

Miikka: ”Raamatun kuvaus siitä, ettei kukaan luonnostaan etsi Jumalaa (Room. 2) sopii yhtä hyvin myös katoliseen vanhurskauttamisoppiin. Ilman Jumalan armoa ja aloitetta, kukaan ei voi luonnollisessa tilassaan pelastua, eikä ihminen edes ymmärrä että hän tarvitsee pelastusta. Kysymys onkin siitä, jääkö ihmiselle mahdollisuutta ottaa vastaan armoa tai torjua sitä.”

Mutta sopiiko room.kat. käsityksen kanssa yhteen seuraava jae: ”… kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” (Room. 3:12)?

Miikka: ”Sisäiset silmät siis eivät luonnostaa näe, mutta Jumala voi avata nämä silmät näkemään. Lisäksi Jumalan antama armo on voima, joka vaikuttaa uskovassa. Ihminen on riippuvainen joka hetki Jumalan armosta, jota hän ei ansaitse omilla teoillaan, vaan joka on lahjaa.”

Meille armo on sama asia kuin koko synnin (periturmelus ja syyllisyys) anteeksiantaminen. Teille ilmeisesti armo on perisyyllisyyden anteeksiantamus kasteessa, mutta sen jälkeisen turmeluksen ratkaisuksi tarjoatte ihmistä pyhittävää armoa, jonka kanssa ajattelette ihmisen olevan yhteistyössä tuossa vajaassa prosessissa, joka voi edetä vähän kerrassaan, mutta ottaa tietenkin myös takapakkia. Vaikuttaa siltä, että teillä on vaillinainen syntikäsitys, vaillinainen käsitys Jumalan pyhyydestä ja epärealistisen positiivinen käsitys ihmisen kyvyistä.

Miikka: ”Luterilainen ja katolinen vanhurskauttamisoppi eroavat nähdäkseni siinä, mikä on ihmisen tahdon ja armon suhde, kun ihminen alkaa uskoa. Kuvauksesi mukaan luterilaisuudessa ihmisen tahdolla ei ole mitään roolia, koska edellä jo viitatut perisyntiin liittyvät Raamatun kohdat tulkitaan niin, että ihminen aina vain pakenee Jumalaa riippumatta siitä, kuinka paljon Jumala antaa ihmisen tahdolle armonsa voimaa. Kuvauksesi mukaan ymmärrän, ettei esimerkiksi kaste ja Pyhän Hengen asuminen ihmisessä, vaikuta ihmisen tahtoon mitenkään, sillä se pyrkii aina ja kokoajan yksinomaan eroon Jumalasta?”

Ymmärrät luterilaisuuden väärin. Luonnostaan lihansa puolesta ihminen vastustaa ja sotii Jumalaa vastaan sekä pakenee häntä loppuun asti. Mutta kyllä Pyhä Henki vaikuttaa ihmiseen siten, että armonsa seurauksena hän yksin luo ihmiseen ns. uuden ihmisen (joka apostolin mukaan ilolla yhtyy Jumalan lakiin, Room. 7). Luterilaisuus erottaa selkeästi turmeltuneen vanhan ihmisen ja Hengen synnyttämän uuden ihmisen. Uskovassa ihmisessä nämä ovat molemmat läsnä, ja ne taistelevat keskenään. Mutta pelastus ei perustu uuteenkaan ihmiseen, vaan Jumalan Pojan sovitustyön ansion armoon, jonka seurausta kylläkin tuo pyhityksessä ja kilvoituksessa etenevä uusi ihminen on. Ihminen ei pelastu pyhitysprosessinsa vuoksi eikä edes uskonsa tähden, vaan yksinomaan syntien anteeksiantamuksen tähden uskon kautta.

Miikka: ”Osaatko sanoa, onko armo millään tavalla ´voima´ luterilaisessa teologiassa, joka antaisi ihmisen heikkoudelle voimaa, jotta se voisi lähestyä Jumalaa ja tehdä hyvää lähimmäiselle?”

On toki Jumalan voima, joka vaikuttaa uskovassa sekä Jumalan puoleen turvautumista että lähimmäisen rakastamista, muttei tämä kuulu vanhurskauttamisen vaan pyhityksen alaan. Teidän perusongelmanne näyttää olevan vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittuminen. Tämä johtaa epämääräisyyteen / epäselvyyteen pelastuksen perustan ja pelastusvarmuuden suhteen.

Sitä minä ihmettelen, että miksi teille ei kelpaa se, että ”syntien anteeksiantamus = koko vanhurskauttaminen”, vaan teidän pitää kehitellä jokin monimutkainen pyhityshimmeli, jossa ihminen jää hamaan kuolemaansa tai paruusian päivään asti epävarmuuteen pelastuksestaan? Tuolla room. kat. pelastusopilla on käsittääkseni kolme vaihtoehtoa seurauksien suhteen: 1) hengellinen ylpeys (jonka taustalla on puutteellinen syntikäsitys), 2) epätoivo (kun laki on päässyt kuitenkin näyttämään turmeluksen todeksi), tai 3) psyykkinen etäisyys / tietämättömyys / välinpitämättömyys pelastusopin suhteen (motiivina Rooman kirkkoon liittymiselle on tällöin ehkä olleet primaaristi ihan jotkin muut tekijät kuin vanhurskauttamisoppi; näitä ovat voineet olla psyykkinen halu liittyä isoon ja vanhaan kirkkoon, halu kiinnittyä traditioon, tai vaikkapa psykologinen turva siitä että ”pyhä istuin” päättää asioista ja ratkaisee ne ihmisen puolesta).

Miikka: ”Voidaan kysyä, miksi Paavalille on niin kovin tärkeää kehottaa kokoajan seurakuntaa elämään Jumalan tahdon mukaan ja seuraamaan lihan tekojen sijaan hengen mieltä. Tämä on varsin keskeistä Paavalin kirjeissä. On mielestäni aika vaikeaa tulkita, että Paavali ajattelisi, että ihmisen tahdolla ei ole mitään vastuuta/ roolia omassa uskon elämässään tai pyhityksessä tai pelastumisessa.”

Taisin vastata jo edellä. Kyllä pyhitys, uusi kuuliaisuus, pareneesi ja lain kolmas käyttö kuuluvat keskeisesti luterilaiseen oppiin ja spiritualiteettiin. Mutta sinä itse kuvaat yllä hämmennyksesi syyn: ”pyhityksessä tai pelastumisessa” (te vaikutatte jotenkin sotkevan ja sekoittavan ja samaistavan nämä toisiinsa, ja siksi ihmettelette, että eivätkö luterilaiset piittaa pyhityksestä lainkaan?) Kyllä me piittaamme, mutta ensin on punktuaalinen vanhurskauttaminen objektiivisen armon tähden, ja tätä sitten seuraa hamaan hautaan asti vajaa pyhitys.

Miikka: ”Jos palaan avauspuheenvuoroni lahjanantamisvertaukseen, miten se, että voimme ottaa vastaan jonkun tarjoaman lahjan vie jotakin pois lahjan antajan kunniasta? Jos annat minulle syntymäpäivälahjan, ja otan antamasi lahjan vastaan, en voi ottaa vapaasti antamastasi lahjasta mitään kunniaa itselleni, koskapa otin sen vastaan. Enkä voi sanoa, että olisin mitenkään ansainnut vapaasti antamasi lahjan.”

Kyllä luterilaisuuskin puhuu (ja paljon) lahjan (joka on syntien anteeksintamus) vastaanottamisesta (yksin uskon kautta, jolla on puhtaasti välineellinen luonne), mutta kun te ette näytä tunnustavan, että usko on yksin Jumalan teko, niin tästä syntyy ongelma. Olen edellä yllä kuitenkin laittanut selkeät raamatunkohdat, joissa sanotaan, että usko on Jumalan teko ja hänen vaikutustaan. Usko on yksinomaan Jumalan teko. Se antaa Jumalalle täyden kunnian siitäkin, että ihminen ottaa armon vastaan.

Miikka: ”Eli kun Raamatussa kehotetaan jotakin, on niissä kokoajan oletus, ettei kukaan voi päättää tahdollaan noudattaa noita kehotuksia edes armon antaman voiman ja tuen varassa?”

Psykologisesti ihminen voi kääntyä ja hänen tuleekin kääntyä. Mutta tämä on kokonaan Jumalan armon vaikutusta. Sinä et taida tunnustaa Jumalan armon suvereniteettia ihmisen kääntymyksessä. Puhut kyllä armosta, mutta kiellät sen täyden vaikuttavuuden, koska opetat, että se tarvitsee lisäkseen jotain ihmisestä kumpuavaa. Näin helluntailaisetkin opettavat omalla tavallaan, kun ihmisen pitää heidän kokouksissaan tehdä tahdon ratkaisu, antaa elämänsä Jeesukselle.

Miikka: ”Taivaassa ihminen on pyhityksessä täydellinen eikä hänessä ole enää heikkoutta tai syntiä. Hän siis todella kestää Jumalan kasvojen edessä, koska hän on täysin pyhä. Pyhittävä armo on vienyt pyhityksen päätökseen, eikä taivaassa ole enää minkäänlaista pahaa taipumusta. Kun verrataan ihmisen tilaa nyt siihen tilaan jota hän on taivaassa, niin on tapahtunut muutos. Vielä tarkennan, että en tarkoita ihmisen aseman muutosta, sillä se on sama Jumalan lapsella nyt ajassa ja kerran taivaassa. Sen sijaan viittaan sielunefektiiviseen muutokseen, jossa sielussa ei ole enää minkäänlaista heikkoutta langeta syntiin ja hän on Jumalan edessä täydellisen pyhä ja vanhurskas.”

Puhut taivaasta täydellisen pyhityksen paikkana. Mutta entäpä se viimeinen veräjä ennen taivasta? Millä perusteella siitä päästään läpi taivaan kirkkauteen? Kuten aiemmin Ilmestyskirjaan viitaten kirjoitin, ei taivaaseen ole pääsevä mitään epäpyhää eikä saastaista. Taivaan portista ei mennä sisälle vajavaisen efektiivisen pyhitysprosessin perusteella.

Miikka: ”Mutta mikä prosessi riittää, kysyt. Periaatteessa tämä ei ole sinänsä olennaista pelastumisen kannalta. Pelastumisen kannalta on oleellista, että ihminen on ottanut pyhittävän armon vastaan, eikä ole kieltäytynyt sinnikkäästi Jumalasta ja armosta esimerkiksi tekemällä tieten tahtoen vakavaa syntiä (sillä lähimmäistä vastaa rikkominen on perimmältään myös Jumalaa vastaan rikkomista (Matt. 25:35-45)), ja on vanhurskauttamisen tilassa tai katolisuudessa puhuttaisiin ”armon tilassa.” Jos ja kun pyhitys jää vajaaksi, vie Jumala sen loppuun kiirastulen kautta, joka tarkoittaa sielun lopullista puhdistumista, jotta kaikki paheet eli pahat taipumukset vaihtuvat hyveisiin eli hyviin taipumuksiin ja jäljellä on todellinen pyhimys, joka kykenee samanlaiseen rakkauteen kuin Kristus.”

No kun katsot omaa vajavaista pyhitystäsi, niin mitä ajattelet, jos nyt kuolisit, niin kuinka kauan sinun pitäisi kiirastulessa kärventyä? On hyvin olennaista, ettei vanhurskauttaminen ole prosessi. Koko oppia kiirastulesta ei selkeästi Raamatusta löydy. Tiedän kyllä, että sitä on juuri äskettäin Joona Korteniemen toimesta koitettu jollain erikoisella eksegeesillä perustella, mutta ei pidä lähteä tekemään koko pelastusoppia koskevia erikoisoppeja hatarilla tulkinnoilla. Luit varmaan eksegeetti Timo Laaton vastauksen Korteniemen tekstiin?

Miikka: ”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.” (2. Kor. 3:18). Tämä kohta ilmaisee sitä muutosta, jota tarkoitan.”

Taivaassa tämä tulee valmiiksi. Kysymys vaan on, että miten sinne taivaaseen päästään: oman pikkuhiljaisen muuttumisen kautta (eli ”tekojen ja itsen kautta”, jonka Herran apostoli kieltää Ef 2:ssa) vai yksin syntien anteeksiantamuksen tähden (jota sama Herran apostoli opettaa Room. 4:ssa)

Miikka: ”Totta, siksi katolisen uskon mukaan juuri ihmisestä itsestään tarvitsee tulla hänen sielunsa syvimpiä sopukoita myöten täydellisen pyhä, jotta hän voi astua taivaaseen Jumalan eteen. Kyse ei ole pelkästään ihmisen syntisyyden ulkoisesta peittämisestä, vaan myös sisäisestä uudistumisesta. Ja tämä muutos on mahdollista yksinomaan Jumalan pyhittävän armon vaikutuksesta.”

Meinasitko onnistua tässä? Taisit sanoa yllä, ettei ole oleellista, mikä prosessin taso riittää. Mutta onhan sillä merkitystä, kun sielun syvimpien sopukoidenkin pitää olla pyhiä. Oletko sinä ”sielusi syvimpiä sopukoita myöten pyhä”, jos kerran et huoli itsellesi Kristuksen vierasta vanhurskautta? Jos et ole, niin miten sinä itse tuosta muotoilemasi lauseen haasteesta selviät? Menemällä kiirastuleen, niinkö? Mutta sitä et osaa ilmeisestikään sanoa, että pitäisikö sinun siellä palaa tulessa päivä, vuosi vai tuhat vuotta? Sanon suoraan (mutta sinua kunnioittaen): Tuo pelastusoppisi tuntuu aivan kauhealta. Sinä olit luterilainen. Mikä sinut sai vaihtamaan vapaan armon ja ilmaisen & täyden syntien anteeksiantamuksen tuollaiseen kärsimyksen oppiin? Lisäksi ihan noiden yllä olevien sitaattiesi pohjalta arvioituna oppisi vaikuttaa epäloogiselta ja sekavalta. En halua loukata sinua, vaan rakastaan Kristuksen rakkaudella. Enkä halua sanoa väärällä tavalla ylhäältä käsin. Mutta tästä minusta vaan vaikuttaa. Sanon suoraan, sillä totuus ja rakkaus vaativat sitä. Mielestäni sinun pitäisi tehdä opillinen parannus sielusi autuuden tähden.

Miikka: ”Voidaan sanoa, että uskon ja kasteen kautta ihminen on kyllä vanhurskas, mutta sisäisen muutoksen puolesta hän ei ole vielä täydellisen vanhurskas. Analogia on vähän sama, kun Raamatussa kristittyjä kutsutaan pyhiksi, mutta tämä ei tarkoita, etteikö ihmisen tulisi pyhittyä edelleen ja kasvaa pyhemmäksi: ”…joka on pyhä, pyhittyköön edelleen” (Ilm. 22:11).”

Tässä juuri tulee eteen perusongelma: vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittaminen. Kumpaan luotat lopun hetkellä: täydelliseen anteeksiantamukseen koko turmeluksesi osalta vai johonkin omassa itsessäsi tapahtuneeseen vaillinaiseen pyhitysprosessiin? Tämä on ratkaisevaa ihmisen iankaikkisuuden kannalta.

Miikka: ”Pelastuminen tapahtuu uuden syntymän kautta Jumalan perheeseen, joka on kirkko. Tässä hän vuodatti meihin Pyhän Hengen ja tämän pyhittävän armon Hengen kautta me tulemme vanhurskaiksi ja saamme lopulta osaksemme ikuisen elämän.”

Ei ihminen saa iankaikkista elämää vaan iankaikkisen helvetin, jos hänen pelastuksensa ainoa syy ei ole hänelle luettu Kristuksen kuuliaisuudellaan ansaitsema vieras vanhurskaus. Jumala vaatii täydellisyyttä. Ja vain Kristus oli täydellinen. ”Ja minä todistan jokaiselle ihmiselle, joka ympärileikkauttaa itsensä (eli siis turvautuu lain tekoihin), että hän on velvollinen täyttämään kaiken lain. Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta.” (Gal. 5:3-4).

Miikka: ”Jumalan armoon ei lisätä tekoja ansiollisessa mielessä, jotka edeltäisivät tai ansaitsisivat jotenkin Jumalan armon. Armo on todella absoluuttisesti yksin Jumalasta lähtöisin ja täysin ansaitsematonta lahjaa. Toki se vaikuttaa efektiivisesti ja antaa voimaa pyhitykseen, kuten itsekin kirjoitat. Ja olisi väärin nähdä pyhitys ja teot a) Jumalan armon ansaitsemisena b) pakonomaisena suorittamisena jotta voisi riittää Jumalalle c) taivaspisteiden keräämisenä, kunnes riittävä pistemäärä on saavutettu ja oma osuus hoidettu, jotta voi pelastua.”

Mutta miksi teille ei riitä seuraava: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ’Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!’”?

Kun Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan ihmisen hyväksi, hänestä tulee sillä siunatulla sekunnilla jokaista turmeluksensa valtaamaa sielunsa sopukkaakin myöten pyhä ja vanhurskas. Luettu vanhurskas muuttaa ihmisen koko statuksen Jumalan edessä (coram Deo) Jumalan vanhurskaan vihan ja lain alta hänen armonsa alle. Armon tilassa oleminen on täydellisen anteeksiantamuksen alla olemista. Se ei siis ole vain jokin mahdollisuus vajavaisesti pyhittyä vuodatetun armon voimasta.

Miikka: ”’Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.’ (Matt. 6:14-15). Eikö tästäkin kohdasta käy ilmi, että sillä mitä me teemme ajassa, on vaikutusta ikuisuuden kannalta. Jos kieltäydymme antamasta jollekin anteeksi (ja eikö tämä ole ihmisen tahdonvapauden piiriin kuuluva asia?), niin eikö Raamatun opetus ole, että silloin Jumalakaan ei anna meille anteeksi. Vai miten tätä kohtaa tulkitset?”

Tulkitsen selkeiden vanhurskauttamisopin kohtien valossa tämän niin, että kyseessä on 1) raju lain sana (2. käyttö, jonka tehtävä on paljastaa syntimme), ja 2) kuvaus siitä, että jos ihminen on kovin armoton, niin voi olla, ettei hän ole oikeassa uskossa. Mutta en todellakaan tulkitse tätä niin, että anteeksiantamuksen ehto olisi täydellinen kyky antaa lähimmäisilleen anteeksi. Tämä olisi lain ja evankeliumin sekoittamista.

Keskustelumme jatkukoon. Kiitos tähän astisesta. Nyt pallo on vuorostaan sinulla.