uskovantie

Kiitos edelleen viestistäsi! Jatkan vastaamista kohta kohdalta.

Topi: ”Kyllä Kristus kirkkoaan (una sancta) johtaa sanallaan. Hänhän on luvannut olla sen kanssa maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Mutta hän johtaa sekä yksittäistä kristittyä että useamman kristityn joukkoa.”

Minua kiinnostaisi tietää, miten tämä ´sanan kautta johtaminen´ mielestäsi menee käytännössä? Katolinen usko korostaa sitä, että Pyhä Henki johtaa koko kirkkoa, joka ei ole vain näkymätön, vaan näkyvä instituutio, jolla on kalleimpana aarteenaan Jumalan sana ja lisäksi esimerkiksi myös piispallinen hierarkia, sakramentit jne. Perusteena on esimerkiksi se, että kun Raamatussa kuvataan kirkkoa, niin sille annetaan sellaisia attribuutteja, jotka sen ajan ihmiset ymmärsivät konkreettisina ja näkyvinä, kuten:

”Ettekö tiedä, että te [Paavali puhuu seurakunnalle] olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1. Kor. 3:16)

• Kirkko on siis temppeli, jossa Jumala asuu. Se paikka, jossa Jumalan Henki asuu, ei ole enää Jerusalemin temppeli, vaan kirkko. Jerusalemin temppeli taas oli konkreettinen, näkyvä paikka, kuten on kirkkokin.

”Te, jotka ennen ”ette olleet kansa”, mutta nyt olette ”Jumalan kansa”” (1. Piet. 2:10)

• Kirje on kohdistettu seurakunnalle, josta puhutaan Jumalan kansana. Paavalin kirjeissä on myös paljon opetusta siitä, että kirkko on uusi Israel, Jumalan oma perhe. Sekä ´perhe´ että ´kansa´ viittaavat konkreettiseen ja näkyvään sosiaaliseen rakenteeseen. Siksi kirkko on ennen kaikkea näkyvä instituutio.

”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä.” (1. Kor. 12:27)

• Kirkon sanotaan olevan myös Kristuksen ruumis eli se samaistuu mitä läheisimmin itseensä Kristukseen, joka on kirkon kanssa ja sen pää (Ef. 5:23). Voitaisiin kai sanoa, että kirkko on eräällä tavalla Kristuksen inkarnaation jatkumista historiassa. Edelleen kyse on hyvin konkreettisesta ja näkyvästä asiasta.

Kun Jeesus perusti kirkon, hän asetti sille apostolit, ja heidän johtajaksi Pietarin (tästä olemme kai samaa mieltä?). Toki sitten apostolien saarnan kautta kirkkoon liitettiin kasteessa uusia jäseniä, jotka uskoivat. Lisäksi ensimmäisten apostolien kirkossa oli läsnä Neitsyt Maria, Jeesuksen äiti. Apostolit taas asettivat kirkkoon seuraajiaan: Paavali vihki apostoliseen virkaan Timoteuksen (2. Tim. 1:6), ensimmäiset apostolit Mattiaan (Apt. 1:24-25). Tämä kirkko on toki näkyvä instituutio, koska sillä on hyvin konkreettinen sosiaalinen rakenne ja jatkumo historiassa. Se ei mielestäni ole vain näkymätön idea, vaan kyllä voidaan sanoa, että Jeesus perusti kirkostaan ihan oikean ja näkyvän sosiaalinen instituution.

Nyt katolisessa kirkossa uskotaan, että tämä sama instituutio yhä jatkuu katolisessa kirkossa ja tämä on myös historiallinen väite (esimerkiksi Pietarin seuraajien luettelo on historiallinen väite). Sillä on samassa apostolisessa virassa toimivia piispoja, joita johtaa Pietarin seuraaja. Lisäksi Neitsyt Marian läsnäolo on vahva, kuten apostolien ajan kirkossa. Sakramentit toimivat ja liittävät kirkkoon uusia jäseniä. Kirkon institutionaalisen luonteen vuoksi kirkko ei ole sellainen, joka välähdyksen omaisesti toteutuisi siellä täällä kirkon historiassa ja olisi perimmäiseltä olemukseltaan näkymätön, vaan kirkolla on jatkumo. Tuonelan portit eivät ole voittaneet sitä, siis kirkkoa joka on näkyvä instituutio.

Luterilainen kirkko-oppi eroaa toki edellä esitetystä katolisesta opetuksesta. Topilta tahtoisin kysyä, miten Kristuksen lupaus ”sitä eivät tuonelan portit voita” tarkoittaa luterilaisesta näkökulmasta? Jos se tarkoittaa sitä, että katolisen kirkon sisällä olisi ollut kaikkina aikoina luterilaisella tavalla uskova yhteisö/sisäpiiri (jonka Pyhä Henki olisi johtanut oikeaan uskoon koko kirkon sijaan), niin eikö tämä ole historiallinen väite? Miten tämä suhteutuu sen kanssa, että luterilaisuudessa ajateltiin oikean evankeliumin menneen perustavalla tavalla metsään (ns. rappioteoria) jo melko varhain?

Luterilainen professori David P. Scaer kirjoittaa: ”Ei ollut kyse siitä, että luterilaiset olisivat opettaneet jotakin uutta. Niin he eivät tehneet. Sen sijaan he opettivat vanhurskauttamista näkökulmasta, joka oli ollut kirkossa käyttämättömänä vuosisatojen ajan aina varhaisesta apostolien jälkeisestä ajasta lähtien. Melkein 1500 vuotta kirkossa oli laajalle levinnyt käsitys, että teot myötävaikuttivat ihmisen pelastukseen.” (Sisälle Tunnustuskirjojen historiaan, David P. Scaer, Concordia 2018, s.56)

En itsekään ole tietoinen että kirkon historiassa ennen 1500-lukua olisi opetettu luterilaisittain vanhurskauttamisesta. Jos nyt oikea kirkko toteutuisi vain siellä, missä opetetaan luterilaista vanhurskauttamisoppia, niin eikö se tarkoittaisi, että tuonelan portit voittivat kirkon jopa 1500 vuodeksi, kunnes Luther ymmärsi vanhurskauttamisen oikein?

Topi: ”Missään ei sanota, että ”kirkko on totuus” eikä ”yksittäinen kristitty on totuus”.”

Joo, ei toki sanota. Katolisen uskon mukaan 1) Jeesus Kristus on ”tie, totuus ja elämä” 2) Jeesus Kristus on kirkon pää ja varjelee sitä totuudessa Pyhän Hengen voimalla 3) Kirkko on väline, joka välittää tätä totuutta ihmisille saarnaamalla evankeliumia Kristuksesta ja jakamalla hänet ihmisille pyhissä sakramenteissa. Eikä katolinen kirkko opeta, että kirkko olisi totuus itsessään, mutta koska kirkko todella on Kristuksen ruumis maan päällä Pyhän Hengen kautta, kirkko johtaa tuntemaan totuuden ja ottamaan sen vastaan.

Topi: ” Apostolin virka on jo lakannut, apostolinen saarnavirka puolestaan jatkuu.”

Mutta jos kyse on virasta, eikä vain tehtävästä, niin eikö olisi loogisempaa ymmärtää sen jatkuvan? Eikö tehtävän ja viran ero ole se, että tehtävä liittyy johonkin tiettyyn ajalliseen kontekstiin ja päättyy, kun tehtävä on suoritettu ja toisaalta virka on pysyvä sosiaalinen rakenne? Kun Raamattu puhuu paimenista/ seurakunnan kaitsijan virasta (episkopos), tarkoittaa se nähdäkseni samaa apostolista virkaa, jonka Kristus itse asetti, ja johon muut piispat/ paimenet asettivat virkaan vihittävän kätten päällepanemisen kautta (2. Tim. 1:6). Vai mihin perustuu luterilainen tulkinta, että tämä virka olisi lakannut, kun apostoleista aika jätti? Missä Raamattu siis erottelee apostolisen viran ja saarnaviran toisistaan? Entä kuka saarnaviran olisi asettanut, jos kyse olisi eri asiasta kuin apostolinen virka?

Topi: ”Autenttinen kristinuskon tulkinta löytyy Jumalan sanasta, joka itse tulkitsee itseään juurikin Pyhän Hengen avatessa sanaansa sen lukijalle uskon kautta. Raamattu on selvä. Se on riittävä.”

Tästä seuraa paljon kysymyksiä. Ensiksi ajattelen, että kaikkien protestanttisten kirkkokuntien perusoletus on tällainen. Kun nyt protestanttisia kirkkokuntia on aika paljon (jopa tuhansia), ja hyvin monet pyrkivät rukouksessa vilpittömästi tulkitsemaan Raamattua oikein, niin miksi tulkinnat eroavat toisistaan ja syntyy uusia kirkkokuntia, jotka kokevat ymmärtäneet juuri sen oikean tulkinnan, kun muut eivät? Minusta vaikuttaa siltä, että Raamattua ei ole empiirisesti ihan niin helppoa tulkita.

Sanot, että Pyhä Henki avaa sanaa. Näin itsekin uskon. Ymmärrän, ettei tämä liity kuitenkaan pelkästään henkilökohtaiseen raamatuntulkintaan, sillä Pyhä Henki annettiin koko kirkolle yhteisesti. Siksi on tärkeää kokoontua koko kirkon kattavaan ekumeeniseen kirkolliskokoukseen muutaman hengen kokoontumisen sijaan. Nähdäkseni meillä ei ole takeita siitä, että kun muutama kristitty kokoontuu yhteen lukemaan Raamattua, löytyisi oikea autenttinen tulkinta, varsinkin jos tuo tulkinta eroaa paljon aikaisemmasta koko kirkon uskontulkinnasta (regula fidei). Sen sijaan ollaan paljon varmemmilla vesillä, jos koko kirkko, kaikki sen piispat, kokoontuvat yhteen tulkitsemaan sanaa ja rukoilemaan Pyhän Hengen johdatusta. Mielestäni voidaan uskottavasti sanoa, että nämä ekumeeniset kirkolliskokoukset yhä jatkuvat katolisessa kirkossa. Ymmärtääkseni esimerkiksi ortodoksikirkossa ei ole 1054 jKr. suuren skisman jälkeen onnistuttu saamaan ekumeenista kirkolliskokousta aikaan. Pienemmät paikalliset kirkolliskokoukset toki ovat myös tärkeitä, mutta niillä ei voida katsoa olevan samassa mielessä koko kirkkoa koskevaa arvovaltaa.

Vanhurskauttamisoppiin liittyen kysyisin, eikö Pyhä Henki ole avannut sanaa ennen 1500-lukua, kun vanhurskauttamista ymmärrettiin eri tavalla kuin Luther sen ymmärsi?

Entä Raamatun selkeys. Voin allekirjoittaa sen tiettyyn pisteeseen asti, sillä kun tarkastelee kaikkia kristinuskon suuntauksia, niin onhan niissä hyvin paljon yhteistä. Mutta entä ne ylitsepääsemättömät erot, jotka jakavat kristittyjä? Jos Raamattu on niin selvä, että hullukin sen ymmärtää, kuten kirjoitat, niin miksi sitä ei sitten ymmärretä samalla tavalla kaikkialla? Miksi on eri näkemyksiä esimerkiksi kasteesta? Minusta empiria todistaa, että Raamattu ei ole niin selkeä, vaikka toki ajattelen, että se sisältää vain yhden totuuden. En siis kannata relativismia.

Topi: ”Ja kun sinä vaikutat samaistavan apostolisen kirkon Rooman kirkon kanssa, niin kysyn kaksi kysymystä: 1) Miksi juuri Rooma eikä vähintään yhtä vanha Konstantinopoli?, ja 2) Eikö teillä Rooman kirkon sisällä ole vuosisatojen saatossa ollut melkoinen ihan virallisten oppien ”tulkintojen meri”?”

1) Pietarin viran tähden. Toki apostolisia istuimia oli useita, ja kaikilla on korkea arvovalta, mutta jos niistä on yksi valittava, mielestäni Pietarin istuin on uskottavin ja nautti alkukirkossakin suurinta arvovaltaa. Nähdäkseni ortodoksisen ja katolisen kirkon ero ei ole kovin suuri ja katolisella puolella ekumeeninen yhdistymisen pyrkimys vaikuttaa suuremmalta. Itse en näe teologista syytä, miksi kirkkojen pitäisi olla erillään.

2) Katolinen usko on, että oppi ei muutu, vaan sen tarkentuu. Totuus Kristuksessa on tietysti aina ollut olemassa, mutta kirkossa tuo sama totuus kirkastuu, kun sitä opitaan ymmärtämään paremmin (kyse on samasta asiasta, josta me molemmat kirjoitimme kolminaisuusopin kirkastumiseen liittyen: aluksi oli hapuilua, myöhemmin asia määriteltiin tarkemmin). Pitäisi tietysti käsitellä tätä aihetta yksi oppi kerrallaan tarkastellen sen kehitystä kirkon historian aikana, mutta siihen tarvittaisiin uusi debatti.

Topi: ”Ja sitten on lisäksi koko joukko erityisoppeja, joille ei löydy Jumalan sanan pohjaa. Esim. Marian synnittömyys, paavin erehtymättömyys (ex cathedra), paavin oleminen Kristuksen sijainen maan päällä, kiirastuli, aneet jne.”

Edellä luetellut opit ovat mielestäni johdonmukaisia palasia siinä ”opin ruumiissa” (corpus doctrinae), joka perustuu sanaan ja voidaan niitä toki perustella erikseen myös Raamatulla. Jos oppi A johdetaan Raamatusta ja sitä seuraa johdonmukaisesti B, on myös B hyväksyttävä, vaikka sillä ei olisi eksplisiittistä raamatullista pohjaa. Teologian on oltava johdonmukaista. Marian perisynnittömyys perustuu kristologiaan ja erityisesti siihen, että Neitsyt Maria on Jumalanäiti. Lisäksi ekklessiologiaan ja siinä erityisesti siihen, että Neitsyt Maria on kirkon typos eli esikuva. Paavin erehtymättömyys perustuu Pyhän Hengen erehtymättömyyteen ja siihen, että Pyhä Henki johtaa kirkkoa, jonka johtajaksi asetettiin Pietarin virka. Paavi Kristuksen sijaisena perustuu Jeesuksen antamaan auktoriteettiin ja erityisesti siihen vanhatestamentilliseen esikuvaan, jossa Daavidin valtakunnalla oli myös sijainen (hovin päällikkö), jos kuningas ei ollut paikalla, ja tämän merkiksi hänelle annettiin Daavidin valtakunnan avain (Jes. 20:20-22), jolla ”hän avaa, eikä kukaan sulje, hän sulkee, eikä kukaan avaa.” Tämä taas viittaa juuri auktoriteettiin, eikä ensisijassa niinkään synninpäästöön tai lain ja evankeliumin erottamiseen luterilaisessa mielessä. Jeesus Kristus, Daavidin poika, on todella voideltu messiaaksi eli kuninkaaksi ja on luontevaa, että hän astuessaan taivaaseen, viittaa ”taivasten valtakunnan avaimilla” juuri vanhaan testamenttiin, jossa hovin päällikkö Eljakimille annettiin Daavidin huoneen avain merkiksi auktoriteetista Daavidin valtakunnassa.

Kiirastuli taas on johdonmukainen katolisen vanhurskauttamisopin seuraus ja sille voidaan nähdä myös raamatullinen alkuperä (1. Kor. 3:11-15). Kyseisessä raamatunkohdassa ne pelastuvat ´tulen läpi´, jotka ovat rakentaneet elämänsä Kristus-perustalle, mutta joiden elämä on tehty oljista. ”Aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan”, viittaa juuri siihen, mitä siinä kirjaimellisesti sanotaan eli mitä me Kristus-perustalla olemme saaneet tässä elämässä aikaan (vrt. esim. Jeesuksen leiviskä-vertaus). Jos emme paljoa mitään, pelastumme tulen läpi Kristus-perustan tähden. Tuli taas viittaa puhdistumiseen. Tuli polttaa epäpyhän ja puhdistaa tästä.

Lyhyesti aneista. Aneet liittyvät synnin ajalliseen rangaistukseen ja ne määritellään näin: ”Syyllisyyden puolesta jo poispyyhittyjen syntien ajallisesta rangaistuksesta Jumalan edessä saatu vapautus, jonka oikein asennoitunut kristitty saa määrätyillä ehdoilla kirkon avulla.” Synnistä seuraa Raamatussa sekä syyllisyys että rangaistus.

”Silloin Daavid sanoi Natanille: ’Olen tehnyt syntiä Herraa vastaan.’ Natan vastasi: ’Herra vapauttaa nyt sinut tästä synnistä, eikä sinun tarvitse kuolla. Mutta koska olet tällä teolla rikkonut pahasti Herraa vastaan, niin sinulle syntynyt poika kuolee.’” (2. Sam. 12:13–14)

Esimerkiksi tästä Raamatunkohdasta voidaan lukea, että Daavid tuli syntinsä vuoksi syylliseksi Jumalan edessä. Anteeksiantamus tarkoittaa tästä syyllisyydestä vapauttamista. Kun Daavidin synti annettiin anteeksi, hänestä tuli syytön. Synti ei voi siis enää häntä syyttää. Kuitenkin oli myös toinen seuraus: ”sinulle syntynyt poika kuolee.” Synnistä seurasi ajallinen rangaistus. Kun katolisuudessa puhutaan synnin hyvittämisestä, ei se liity synnin ikuiseen rangaistukseen, sillä yksin Jeesus Kristus voi vapauttaa synnin ikuisesta rangaistuksesta eli tuomiosta kadotukseen. Sen sijaan hyvittäminen liittyy synnin ajallisiin rangaistuksiin. Isä antaa varmasti anteeksi, jos lapsi heittää kiven naapurin ikkunaan ja katuu pyytäen tätä anteeksi, mutta sen jälkeen mennään naapuriin ja ostetaan uusi ikkuna, tai tehdään jotakin muuta hyvää naapurin puolesta, jotta rikkomus hyvitetään. Samoin on laita silloin, kun rikomme lähimmäistämme vastaan ja Jumalaa vastaan. Teon hyvittäminen ei liity anteeksiantamuksen ansaitsemiseen, vaan rikkomuksen aikaansaaman ajallisen pahan hyvittämiseen. Juuri tämä hyvittäminen on katolisen uskon mukaan hyvin terveellistä sielulle, joka oppii tekemään pahan sijaan hyvää. Ehkä lapsikaan ei heitä enää niin herkästi kiveä naapurin ikkunaan, jos muistaa kuinka hänen piti edellisellä kerralla tehdä naapurille kovasti töitä rikkomuksensa tähden.

Laupeuden teko on siis yksi tapa hyvittää tehtyjä rikkomuksia. Esimerkiksi almujen antaminen on yksi tällainen laupeuden teko. Se voi olla esimerkiksi rahan antamista köyhien tai kirkon hyväksi. Kyse ei ole kuitenkaan siitä, että almuja antamalla ansaittaisiin pisteitä taivaaseen tai Jumalan anteeksiantoa. Sen sijaan kyse on siitä, että hyvitetään syyllisyyden puolesta jo anteeksisaatuja rikkomuksia.

Ane käsitetään kuitenkin laajemmin, sillä kirkossa myös kiirastulessa olevan sielun syntien ajallisia rangaistuksia voidaan hyvittää:

”Juudaksen miehet menivät hakemaan ruumiit viedäkseen ne sukulaisten joukkoon esi-isien hautaan… Silloin he huomasivat, että jokaisella kaatuneella oli vaatteidensa alla jamnialaisten epäjumalille omistettuja taikakaluja. Laki kieltää juutalaisilta sellaiset, ja kaikki ymmärsivätkin, että juuri niiden tähden nuo miehet olivat kaatuneet. He ylistivät Herraa… ja rukoilivat hartaasti, että hän pyyhkisi miesten rikkomuksen kokonaan pois. Sitten Juudas pani toimeen kaikkia miehiä koskevan rahankeräyksen ja lähetti rahat, noin kaksituhatta hopeadrakmaa, Jerusalemiin syntiuhrin toimittamista varten. Siinä hän teki hyvin ja viisaasti. Näin toimiessaan hän ajatteli ylösnousemusta – olisikin ollut turhaa ja typerää rukoilla kuolleiden puolesta, jos hän ei olisi uskonut kaatuneiden nousevan kuolleista. Hänellä oli myös mielessään se ihana palkinto, joka odottaa uskossa pois nukkuvia. Miten pyhästi ja hurskaasti hän ajattelikaan! Hän halusi, että kuolleet pääsisivät vapaiksi synnistään, ja siksi hän toimitutti sovitusuhrin.” (2. Makk. 12:38-46)

Juudas ei voinut toki tietää, miten Jumala tuomitsisi nämä taistelussa kaatuneet ihmiset. Hänellä oli silti luja luottamus Jumalaan. Hän tunsi nämä israelilaiset veljinä ja sisarinaan, jotka olivat jostakin syystä, ehkä heikkoudestaan, langenneet ennen kuolemaansa epäjumalanpalvelukseen. Tästä huolimatta hän luotti, että he olivat olleet Jumalan valittua kansaa, ja Israelin Jumalan ystäviä, ja että Jumala voisi vielä armahtaa heitä kuoleman jälkeen, jotta kuolleet pääsisivät vapaaksi synnin rangaistuksesta. Tätä hän halusi edesauttaa toimittamalla syntiuhrin rukouksessa kuolleiden puolesta. Voidaan sanoa, että Juudas luotti, että israelilaiset olivat ”armon tilassa”, vaikkakaan eivät täysin puhtaita ja synnittömiä kuollessaan. Siksi hän uhrasi heidän puolestaan syntiuhrin. Juuri tämä idea on aneessa. Raamattu myös toteaa Juudaksen menettelytavan oikeaksi: ”Miten pyhästi ja hurskaasti hän ajattelikaan!”

Topi: Onhan se nyt Jumalan sanan pohjalta aivan selvää, ettei ”sielu taivaaseen vilahda, kun raha kirstuun kilahtaa”

Kyseessä on katolisen aneopin väärinkäytös, jonka takia paavi Pius V lopetti rahaan sidotut aneet v. 1567. Periaatteessa hyvitys synnin ajallisista rangaistuksista voidaan saada myös almuja antamalla sekä itselle että kiirastulessa olevalle sielulle (ja täydellisen aneen kyseessä ollessa tämä sielu vilahtaa kiirastulesta taivaaseen, koska hänen pyhityksensä on valmis). Jos on varastanut ja saanut esimerkiksi ripissä varkauden anteeksi, on vain oikein, jos antaa rahat tämän jälkeen takaisin tai jos se ei ole mahdollista, antaa rahaa esimerkiksi köyhille. Näin sielu oppii varastamisen sijaan anteliaisuutta ja hyvittää rikkomuksen ajallisen rangaistuksen. Kuitenkin katolisessa kirkossa rahaan sidottuja aneita markkinoitiin myös väärin ja niihin liittyi väärinymmärrystä. Katolisessa kirkossa ei kuitenkaan koskaan ole opetettu, että rahalla voisi ostaa taivaspaikkaa.

Topi: ”Voisitko kertoa yhdenkin raamatunkohdan, jossa apostolien jälkeisen ajan paavien (ihan ensimmäisestä lähtien) virka samaistetaan apostolin virkaan?”

Viittaan edellä ja aiemmassa kirjoituksessani esittämiini perusteluihin siitä, että apostolinen virka käsitettiin nimenomaan viraksi, ei tehtäväksi, ja viralle valittiin seuraajia. Raamatussa tämä näkyy siinä että Juudaksen tilalle valittiin apostolinvirkaan Mattias ja vaikkapa siinä, että Paavali kutsui itseään myös apostoliksi, vaikka hän ei kuulunut kahteentoista ensimmäiseen apostoliin. Paavali taas asetti apostolinvirkaan Timoteuksen. Alkukirkon usko oli, että apostolinen virka jatkui heidän seuraajissaan (esimerkkinä edellisen puheenvuoron lainaus Irenaeukselta). Toki on luonnollista ajatella, että tämä viran jatkuminen koski myös apostoli Pietaria. Eksplisiittistä raamatunkohtaa siitä ei toki ole, jossa kuvattaisiin kuka jatkoi Pietarin virassa.

Topi: ”En ole itse kovin mieltynyt siihen, että kaikki Raamatun sisältämät asiat pitäisi saada minun järkeeni mahtumaan. Kumarran mysteerin edessä.”

Topi: ”Luterilaisuus haluaa seurata Raamattua, vaikka joutuukin tunnustamaan rationaalisen vaikeuden. Jumalan on valinnut pelastuvat taivaaseen. Koko pelastuksen vaikuttaa alusta loppuun asti yksin armo. Kadotukseen joutuvat sinne kokonaan omasta syystään. Armo ja sovitus ovat yleisiä. Ja pelastustahto on yleinen. Tämä on kokonaisuudessaan mysteeri, joka ei aukea järjellemme. Se on vaan uskottava Jumalan sanan perusteella.”

Ymmärrän, että järki ja logiikka ovat Jumalan lahjoja, eivätkä ne ole uskon vastakohtia tai kilpailijoita. Kun Jumala ilmoittaa totuutensa Raamatussa, tarvitsemme sen vastaanottamiseen ja omaksumiseen järkeä (kyky tietää ja ymmärtää) ja logiikkaa (kyky päättelyyn eli johtopäätösten tekemiseen). Tietysti tarvitsemme Pyhän Hengen valaisua, mutta tämä tarkoittaa sitä, että Pyhä Henki valaisee luonnollisen järkemme kykyä ymmärtää, eikä siitä että usko olisi jotenkin mielivaltaista tai ei-järkeenkäypää.  Kun Raamattu käyttää Jumalasta esimerkiksi käsitettä Isä, ei kyse ole vain mielivaltaisesta käsitteestä, vaan käsitteestä, jonka kautta voimme ymmärtää Jumalan olemusta. Me olemme kaikki olleet kerran lapsia ja sen myötä meillä on todennäköisesti jokin kokemus isästä. Toki isä on voinut kuolla, mutta silloinkin saattaa olla isoisä tai kasvatti-isä. Ja vaikka tämä isä olisi ollut hyvinkin vajavainen, on hän kuitenkin ollut meille isä, jonka kautta saamme aavistuksen siitä, millainen voisi olla täydellisen rakastava isä, jollainen Jumala on. Edellisellä esimerkillä tahdon tarkoittaa, että jotta voimme ylipäätään tehdä mitään johtopäätöksiä Raamatun äärellä, on meidän voitava olla loogisia. Jumalan sana ei siis ole mielivaltaista, ristiriitaista ja epäloogista, vaan johdonmukaista. Isä tarkoittaa käsitteenä samaa kuin meidän kokemusmaailmassamme, eikä termin merkitys irtoa siitä todellisuudesta, jossa voimme sen kokemuksemme kautta käsittää.

Tai jos sanotaan, että Jumala on oikeudenmukainen, on voitava termi oikeudenmukainen ymmärtää, kuten se loogisesti merkitsee oikeustajumme mukaan, muutoin termin käyttö olisi mieletöntä. Voimme esimerkiksi kysyä olisiko sellainen isä oikeudenmukainen, joka ei antaisi kaikille lapsilleen yhtä paljon ruokaa tai mahdollisuutta harrastuksiin. Samoin voimme kysyä, miten termi oikeudenmukainen sopii sellaisen jumalakäsitykseen, jossa Jumala ei antaisi kaikille yhtäläistä mahdollisuutta elää yhteydessä Häneen ja pelastua, vaan vain osalle ihmisistä?

Myönnän tietysti, että en itsekään ymmärrä kaikkea, mitä Raamattu sisältää. En esimerkiksi ymmärrä, miten Jeesus on läsnä eukaristiassa. Pidän kuitenkin kiinni siitä, että opin on oltava looginen, sillä Jumala itse on Logos (Järki), eikä hän varmasti opeta epäloogisesti. Se että kristinuskoon jää myös mysteeri, jota ymmärryksemme ei täysin tavoita, eli ole ristiriidassa logiikan kanssa. Jeesuksen läsnäolo yhtäaikaa taivaassa Isän oikealla puolella ja ehtoollisleivässä ei ole loogisesti ristiriitaista, sillä Jeesus ei ole jumalallisen luontonsa puolesta sidottu aikaan tai paikkaan, kuten me ihmisinä olemme. Mysteeri ei siis liity nähdäkseni siihen, että hyväksyttäisiin looginen ristiriita, koska ei tämä ole mysteeri lainkaan vaan mahdottomuus ja sen hyväksyminen edellyttäisi logiikan sääntöjen kumoamista, jolloin meillä ei ole enää mahdollista luottaa mihinkään teologisiin johtopäätöksiin.

Myönnät, että luterilainen vanhurskauttamisoppi ei ole rationaalisesti looginen, mutta näet monergismille ja luterilaiselle predestinaatio-opille kuitenkin niin vahvat eksegeettiset perusteet muutamista Raamatun kohdista, että tuosta opista on pidettävä kiinni. Itse ajattelen, että jos jokin oppi on epälooginen eli loogisesti ristiriitainen, ei se voi olla Jumalasta lähtöisin oleva opetus. Lisäksi esitin vaihtoehtoisen tavan tulkita luterilaisen predestinaatio-opin mainitsemiasi sedes doctrinae -kohtia. Ajattelen, ettei luterilainen tapa ole Raamatun äärellä ainoa mahdollinen tapa ymmärtää noita kohtia. Esiymmärrys ja taustaoletukset vaikuttavat aika paljon tulkinnallisiin johtopäätöksiin.

Topi: ”Kuten yllä kirjoitin, niin sinun uskosi kohde on paaviuden instituutio. Mutta aika kaksijakoisella tavalla kirjoitat, että se on samaan aikaan erehtymätön ja erehtyvä, jos nyt oikein yllä olevan tulkitsen. Voisitko tarkentaa, missä paavin istuin erehtyy ja missä ei?”

Paavi voi erehtyä monessa asiassa. Jos hän esimerkiksi ajaisi autonsa huoltoon ja sanoisi, että vika on jarruissa, koska auto vinkuu ja vika olikin huollon jälkeen laakereissa, on hän toki erehtynyt. Samoin hän voi erehtyä, jos hän esimerkiksi ottaisi kantaa politiikkaan. Silti vetäessään yhteen kristinuskon oikean sisällön hän paremminkin vain vahvistaa sen uskon, joka kirkolla on jo ollut. Hän toteaa jonkin opetuksen olevan totuudenmukainen kristinuskon opetus. Tässä hän toimii koko kirkon uskon äänenä tiiviissä yhteydessä koko kirkon kanssa, eikä irrallisena suvereniteettina tai yhden henkilön ”kirkkona”.

Topi: ”Tarkoitatko siis, että paaviin yhteydessä oleva piispakollegio ja kirkko on erehtymätön vai että se ei sitä ole?”

Vastaan: Erehtymätön Pyhän Hengen johdatuksen takia. Oppi ei kuitenkaan avaudu kuin monoliitti, vaan pikemminkin kuin puu, joka kasvaa ja kehittyy, mutta säilyy olemukseltaan silti samana ja muuttumattomana. Männystä ei kasva koivua ajan kuluessa. Silti täysikasvuinen mänty on hieman erilainen kuin männyn taimi. Katolinen opin kehitys on nähdäkseni johdonmukaista ja loogista rakentaen apostolisen uskon perustalle.

Topi vastaa: ”se on uskon asia” tähän kysymykseen: ”mistä voidaan tietää varmasti, että nykyisessä muodossa oleva Uusi testamentti ja vain se on inspiroitua Jumalan sanaa Vanhan testamentin ohella.”

Kysyn: Mikä on tämän uskon peruste? Koska uskot luterilaisessa muodossa olevan Raamatun, ja vain sen, olevan ainoa tässä maailmassa oleva inspiroitu Jumalan sana, niin mihin tämä uskosi perustuu?

Viittaat Raamatun vaikutuksiin, eli siihen että se synnyttää uskoa. Pohdin, riittääkö tämä kestäväksi perustaksi kaanonkysymykseen, sillä esimerkiksi monella muullakin kirjalla voi olla yksilön kokemuksessa sama vaikutus. Esimerkiksi monen todistuspuheenvuoron sisältävän kirjan kautta useilla ihmisellä on herännyt usko siihen, että kristinusko on totta, eikä se silti tarkoita, että esimerkiksi Nicky Cruzin ´Juokse poika juokse´ olisi Jumalan sanaa. Ehdotatko siis, että kaanonkysymys ratkeaa luotettavasti, kun tarkataan yksilön sisäistä subjektiivista kokemusta?

Topi: ”Koitin aikaisemmassa viestissäni sanoa, että Raamatun kanoniset kirjat itse todistivat oman apostolisuutensa.”

Miten se tapahtuu? Miten Raamatun kanoniset kirjat todistavat itse oman jumalallisen inspiraationsa?

Topi: ”Mitä tuohon ”vain Pietarille” -ilmaisuusi tulee, niin samat avaimet annettiin muillekin apostoleille (Joh. 20:23).”

Kyse on siis tästä raamatunkohdasta: ”Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.”” (Joh. 20:22-23)

Ymmärrän siten, että tässä annetaan apostoleille valta antaa syntejä anteeksi. Tietysti voidaan tulkita, että kyse on (synnin)päästöavaimesta (tosin Raamattu ei tee tällaista määritelmää ja erottelua, vaan se on syntynyt myöhemmin), joka olisi sama avain kuin Pietarille annettiin. Silti Raamatussa vain Pietarille annettiin ”taivasten valtakunnan avaimet”, niin että käytetään eksplisiittisesti käsitettä avain. Jos minä annan sinulle oman taloni avaimet, kun lähden lomamatkalle, niin sinulla on sen myötä valta kodissani hoitaa kotini asioita, kunnes palaan lomalta. Sinä olet avaintenhaltijana kotini sijainen, joka avaa tai sulkee etuoven ja määrää, mitä kotiini tulee sisään tai sieltä lähtee ulos. Tällaisen auktoriteetin Jeesus nähdäkseni antoi Pietarille Jumalan huoneessa, joka on kirkko. Tulkitsen siis edellä lainattua Joh. 20 raamatunkohtaa niin, että siinä puhutaan erityisesti ripistä. Vain Jumala voi antaa syntejä anteeksi, siksi juutalaiset paheksuivat Jeesusta, joka antoi syntejä anteeksi. Tällä hän osoitti toimivansa Jumalan auktoriteetilla. Tämän auktoriteetin hän antoi taas apostoliselle viralle.

Topi: ”Jos näin olisi, niin miksi Herra sitten sanoo rakentavansa kirkkonsa ”tälle kalliolle” eikä ”sinun persoonallesi”?”

Jeesus puhui arameaa ja siksi kyseisessä kohdassa Pietarin (kreikaksi Petros, josta johdetaan nimi Pietari suomen kieleen, tarkoittaa kalliota) ja kallion yhteys on selkeämpi sen ajan puhekielessä. Jeesus sanoi: Sinä olet Keefas (arameaksi tarkoittaa kalliota) ja tälle keefaalle minä rakennan kirkkoni. Suomeksi kyseinen jae voitaisiin siis myös kääntää: Sinä olet Kallio ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni.

On huomattava, että Jeesus oli itse antanut Simonille uuden nimen Keefas eli Kallio: ”Jeesus kiinnitti katseensa häneen ja sanoi: ”Sinä olet Simon, Johanneksen poika; sinun nimesi on oleva Keefas”, joka käännettynä on Pietari.” (Joh. 1:42) Tämä nimenmuutos ei toki liittynyt pelkästään Simonin tunnustukseen, vaan siihen tehtävään, jonka hän sai kirkossa. Jeesus teki hänestä kallion ja antoi Simonille nimen, joka viittaa hänen kutsumukseensa kirkon kalliona. Jälleen voidaan huomauttaa ettei katolisuudessa tehdä vastakkainasettelua ”joko tai” -tyyliin eli Pietari tai hänen tunnustuksensa vaan ”sekä että” -tyyliin Pietari, joka tunnustaa. Kyseistä nimenmuutosta ja sen merkitystä Jumalan antamassa kutsumuksessa voidaa verrata myös VT:ssä Abramin nimenmuutokseen Aabrahamiksi. Aabraham tarkoittaa kansojen paljouden isää ja Jumala muutti hänen nimensä, koska hän todella teki Aabrahamista kansojen paljouden isän.

Jos irrotamme kyseisessä Matt. 16:18 raamatunkohdassa Pietarin tunnustuksen kokonaan irti Pietarin persoonasta, niin mikä merkitys sille on ymmärrettävä, että Jeesus antoi Simonille uuden nimen Simon Pietari eli Simon Kallio? Miksi Simonille annettiin uusi nimi?

Entä olisiko kohta ymmärrettävämpi, jos Jeesus olisi antanut Pietarille uuden nimen vaikkapa Matti? Ja sanoisi: Sinä olet Matti ja tälle matille minä rakennan kirkkoni?

Mielestäni katolinen tulkinta nousee kyseisen raamatunjakeen Matt. 16:18 omasta kontekstista. Toki tämä ei ole ainoa Pietarin virkaan liittyvä kohta Raamatussa, eikä paaviuden tulkinta perustu pelkästään tämän raamatunkohdan varaan. Pietarin erityisasema johtavana apostolina tulee esille esimerkiksi hänen mainitsemisena aina ensimmäisenä apostolina, kun Raamatussa luetellaan apostoleja (esim. Luuk. 6). Ei ole sattumaa, että Pietari mainitaan aina ensimmäisenä, vaan se liittyy pikemminkin siihen, että hänellä oli johtava asema apostolien joukossa.

Topi: ”Kun tunnet paaviuden historiaa paremmin kuin minä, niin osaat varmaan paremmin sanoa, että kuinka moni paavi on opettanut ei-forenssista vanhurskauttamisoppia, synergismiä ja hyvien tekojen ansiollisuutta?”

Mielestäni voidaan argumentoida, että katolisen kirkon vanhurskauttamisoppi sopii paremmin kirkon yleiseen uskoon ennen 1500-luvun reformaatiota ja reformaattoreiden monergistista tulkintaa, joka erosi aiemmasta uskosta. Eli kyllä näitä opettajia ja paaveja löytyy.

Esimerkiksi voidaan ottaa esille Orangen kirkolliskokous 529 jKr, jossa tuomittiin pelagiolaisuus harhaoppina. Pelagiolaisuus väitti lyhyesti sanottuna, että ihminen voi pelastua ja tulla Jumalan tykö, ilman Jumalan armon apua pelkällä vapaalla valinnallaan. Vaikka kirkolliskokouksessa tämä tuomittiin harhaoppina esimerkiksi Augustinuksen teologiaan vedoten, kirkko ei kuitenkaan kieltänyt vapaata tahtoa, joka myötävaikuttaa pelastumisessa ja hyvissä teoissa.

Orangen kirkolliskokouksessa vedettiin vapaan tahdon ja predestinaation suhdetta yhteen mm. seuraavasti: 1) Aadamin synnin takia kuolema ja synti tulivat hänen perillistensä osaksi. 2) Ihmisen vapaa tahto on sen vuoksi niin turmeltunut ja heikentynyt, että hän ei voi uskoa tai vielä vähemmän rakastaa Jumalaa ilman Jumalan armon tukea ja apua. 3) VT:n pyhät omistivat ansionsa yksin armolle, eivätkä luonnolliselle hyvälle. 4) Kasteen armo mahdollistaa kaikkia kristittyjä Jumalan armon ja yhteistyön avulla saavuttamaan ne velvollisuudet, jotka ovat välttämättömiä pelastumista varten. 5) Ennaltamäärääminen pahaan kiellettiin kammottavana oppina. 6) Jokaisessa hyvässä teossa ensimmäinen impulssi tulee Jumalalta, ja tämä impulssi yllyttää meitä etsimään kastetta Hänen avullaan ja täyttämään velvollisuutemme. (Ks.  J. N. D. Kelly, Early Christian Doctrines, s. 371-372).

Topi: ”Tai kuinka moni on opettanut aneilla voitavan vaikuttaa pelastumiseen tai kuinka moni on opettanut Neitsyt Marian ja pyhimysten rukoilemista?”

Katolisessa kirkossa ei ole opetettu, että aneet vaikuttaisivat pelastumiseen synnin aiheuttamalta ikuiselta rangaistukselta eli kadotukselta, vaan ne liittyvät synnin ajallisiin seurauksiin ja niiden hyvittämiseen, kuten edellä kirjoitin. Pyhimysten ja Neitsyt Marian rukoileminen taas tarkoittaa syvimmiltään esirukoisten pyytämistä, vaikka tätä ei eritellä, vaan puhutaan vain rukouksesta. Tämä taas on aivan varhaista kristinuskoa. Esimerkiksi jo 200-luvulta on löydetty varhaiskristittyjen rukous Jumalanäidille:

”Sinun turviisi pakenemme pyhä Jumalansynnyttäjä. Älä hylkää rukouksiamme, vaan varjele meidät kaikista vaaroista, kunnioitettu ja siunattu Neitsyt Maria.”

Topi: ”Tai kuinka moni paavi opettaa olevansa (ei pelkästään Pietarin vaan) Kristuksen sijainen maan päällä?”

On huomattava, ettei sijaisuus nosta paavia Kristuksen vertaiseksi. Opettajan sijainenkin on koulussa vain sijainen, joka tosin hoitaa opettajan tehtävää, kun hän ei ole paikalla. Hän jakaa opettajan auktoriteetin luokassa, mutta ei ole opettajan yläpuolella. Ja kun opettaja palaa takaisin, loppuu tuo sijaisuus ja tehtävä. Kristuksen sijaisuus ei nosta paavia Jumalaksi, joka tietysti olisi 1. käskyn rikkomus. Paavia ei palvota kuin Jumalaa, vaikka tietysti hänen saamaansa kutsua ja tehtävää kirkossa arvostetaan ja kunnioitetaan.

Topi: ”Mihin sinä tätä paaviuden jalustalle nostamista mielesi maisemassa tarvitset, eli mitä tarvetta se psykodynamiikkasi kokonaisuudessa palvelee?”

Kääntymyksestäni on pieni kuvaus kirjassa Kaikki tiet vievät Roomaan. Tarkempi psykodynaamiikkani analyysi ei mielestäni palvele tätä debattia, vaan kiinnostavampaa on keskustella niistä teologisista perusteista, joita olemme käsitelleet.

Topi: ”Tavallaan olen kanssasi samaa mieltä, jos kyseessä on sellainen usko, joka ei usko Raamatun erehtymättömyyteen”

Varmasti et tarkoittanut tätä niin, mutta katolisessa kirkossa Raamattu on ilman muuta erehtymätön, koska sen luonne on jumalallinen ja inspiroitu. Mitä on tämä erehtymättömyys on tietysti seuraava kysymys, sillä Raamatun sisältä voidaan löytää ristiriitoja, kuten kirkonkin elämästä. Mielestäni paras selitys on, että Jumala omaksuu Raamatussa sellaisen tavan ilmaista itsensä, että voimme sen ymmärtää. Silti Pyhän Hengen ilmoittama totuus ei ole ristiriitainen tai järjetön. Raamatussa voidaan myös nähdä tietty Jumalan pedagogiikkaa, eikä tämä merkitse ristiriitaa, vaan sitä että Jumala astuu alas meidän luoksemme.

Esimerkiksi Genesiksessä Jumala näyttää asettavan selvästi avioliiton yhden naisen ja yhden miehen välille, mutta myöhemmin vanhassa liitossa Jumala sietää myös moniavioisuutta, jossa esimerkiksi monilla Israelin kuninkaalla oli useampi vaimo. Sitten evankeliumeissa Jeesus opettaa selvästi yksiavioisuutta. Onko siis Raamatussa ristiriita, kun ensin asetetaan yksiavioisuus, sitten myös moniavioisuus käy, mutta taas palataan yksiavioisuuteen, eikä uudessa liitossa enää suvaita moniavioisuutta? Mielestäni ei ole ristiriitaa, vaan tietty Jumalan johdatuksen pedagogiikka. Jumala johdattaa kohti totuutta, mutta prosessi voi olla monella tavalla vaillinainen, eikä tämä silti tarkoita etteikö olisi mitään yhtä totuutta tai totuus olisi relatiivista. Samaa voi soveltaa myös siihen prosessiin, jossa totuus Kristuksesta on avautunut ja kehittynyt kirkon historiassa.

Topi: ”Mariologiaan tässä sen enempää menemättä kysyn, että kun Herran enkeli kieltää Johannesta kumartamasta itseään (Ilm. 22:8-9), niin miten te voitte rukoilla Mariaa?”

Ilm. 22:8-9 kyse on palvomisesta: ”Ja minä, Johannes, olen se, joka tämän kuulin ja näin. Ja kun olin sen kuullut ja nähnyt, minä lankesin maahan kumartuakseni sen enkelin jalkojen eteen, joka tämän minulle näytti.” Kumartuminen (προσκυνεω, proskuneo) käännetään esimerkiksi King Jamesin versiossa -> worship (palvoa). Katolinen opetus on, ettei ketään muuta kuin yksin Jumalaa saa palvoa. Kunnioittaminen ei ole palvomista. Eikä kaikki kumartaminen myöskään ole palvomista, sillä joissain kulttuureissa se on ihan normaali tervehdys, eikä se tarkoita että pidettäisiin toista Jumalana. Ulkonaisen teon sijaan palvominen on nähdäkseni paremmin sisäinen intentio, joka toki näkyy teoissa. Esirukousten pyytäminen pyhiltä ja Neitsyt Marialta, ei ole palvomista ja heidän Jumalana kunniottamistaan. Voin pyytää joltakulta apua, eikä tämä merkitse, että pitäisin häntä välttämättä kaikkivaltiaana Jumalana, vaan pikemminkin Jumalan työtoverina. Tässä ei ole loogista ristiriitaa.

Topi: ”Oppia armonvalinnasta ei pidä lähestyä mistään muusta kuin Jeesuksen armosta käsin.”

Näetkö siinä ristiriitaa Jumalan oikeudenmukaisuuden kanssa, että Jumala valitsisi ennalta toiset taivaaseen, eikä lopuilla ole valinnan puutteen takia edes mahdollisuutta pelastua? Otetaan vertaus esimerkiksi haaksirikkoutuneesta laivasta ja koko laivan miehistö joutuu veden varaan. Sitten paikalle tulee pelastusveneellä ensihoitaja, jolla olisi tilaa pelastusveneessä kaikille ja mahdollisuus nostaa pelastusrenkaan avulla kaikki veden varassa olevat miehistön jäsenet turvaan. Kuitenkin tämä henkilö heittää pelastusrenkaan vain osalle jättäen loput hukkumaan. Toimiiko hän silloin oikeudenmukaisesti ja rakastavasti?

Nyt tiedämme, että Jumala on täydellisen rakastava isä ja aina oikeudenmukainen. Edellisessä vertauksessa katolisesta näkökulmasta hän toimii niin, että hän heittää kaikille pelastusrenkaan ja huutaa: ”ota kiinni, muutoin hukut.” Kaikilla on mahdollisuus pelastautua, eivätkä he voi millään tavalla sanoa, että tämä pelastus olisi heidän ansiotaan, jos tarttuvat pelastusrenkaaseen. Kunnia pelastumisesta kuuluu yksin vertauksen ensihoitajalle. Silti osa miehistöstä saattaa torjua pelastusrenkaan ja pyrkiä esimerkiksi itse uimaan rantaan ja hukkua tällä matkalla. Tällöin hukkumisen syy on heissä itsessään, jos he torjuivat ensihoitajan tarjoaman pelastumisen pelastusrenkaan kautta. Ensimmäisessä esimerkkitilanteessa hukkumisen syy ei ole kuitenkaan miehistössä, vaan ensihoitajassa, joka vain mielivaltaisesti valitsee kenelle hän heittää pelastusrenkaan jättäen loput hukkumaan.

Voimme ottaa esille tässä yhteydessä ne, jotka eivät ole kuulleet evankeliumia ja heillä ei ole ollut mahdollista oppia tuntemaan kristinuskon Jumalaa ja Vapahtajaa Jeesusta Kristusta. Tarkoittaako tämä, ettei heillä ole ollut mitään mahdollisuutta pelastua? Katolisen uskon mukaan ei tarkoita, jos nämä ovat etsineet vilpittömästi totuutta ja pyrkineet elämään sen mukaan. Totuuden ymmärtämisen aste tai kasteen puuttuminen ei ole välttämättä ratkaisevaa pelastumisen kannalta: ”Joka vanhurskauteen ja laupeuteen pyrkii, se löytää elämän, vanhurskauden ja kunnian.” (San. 21:21)

Tai: ”Sillä kun pakanat, joilla ei lakia ole, luonnostansa tekevät, mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä – sinä päivänä, jona Jumala on tuomitseva ihmisten salaisuudet Kristuksen Jeesuksen kautta, minun evankeliumini mukaan.” (Room. 2:24-26)

Pakanoilla ei ollut Mooseksen lakia, eikä kymmentä käskyä, mutta heidätkin on luotu Jumalan kuvaksi ja tarkoitettu Jumalan yhteyteen. Heillä on omatunto, luonnollinen kaipaus Luojansa yhteyteen ja yleinen ilmoitus luomakunnassa, joka todistaa Luojan tekoja. Heillä on näiden lahjojen kautta mahdollisuus olla avoimia Jumalalle ja ojentautua sen mukaan. Silti kaikki pelastuminen tapahtuu yksin Kristuksen kautta, vaikka tiedollinen yhteys Häneen olisi kovin vajavaista.

Topi: ”Itse ajattelen näin simppelisti: ”Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat Henki ja ovat elämä”. Sanat lähtivät Jeesuksen suusta ulos. Pyhä Henki lähti siis Jeesuksen sanojen mukana Pojasta. Lisäksi on seuraava kohta: ”Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ’Ottakaan Pyhä Henki…’” (Joh. 20:22). On loogista ajatella, että puhalluksen mukana Pyhä Henki lähti Jeesuksesta.”

Ajattelen samoin, että näiden kohtien valossa voidaan perustella filioque -lisäystä, varsinkin Joh. 20:22. Tuo oli hyvä huomio!

Topi: ”No, kun ehtoollista ei ole annettu vain saarnaviralle vaan koko seurakunnalle (ks. 1. Kor. 11:26-28)”

Totta. Paavali lainaa Jeesuksen sanoja kohdassa 1. Kor. 11:26-28. Kun Jeesus asetti ehtoollisen olivat paikalla 12 apostolia. ”Sillä niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tämän maljan”. Asiayhteydessä ´te´ viittaa kahteentoista apostoliin ja katolisessa kirkossa pappi eli apostolisen viran edustaja nauttii aina pyhän sakramentin molemmissa muodoissa täyttäen Kristuksen käskyn. Kirkossa sitten sovellettiin nämä Jeesuksen sanat käytäntöön eli niistä tehtiin yleinen ohje, miten toimitaan, kun paikalla on sekä apostolisen viran edustaja, että kansa (jota ei ollut paikalla, kun Jeesus asetti ehtoollisen sakramentin). Kristuksen koko jumaluus on fyysisesti läsnä sekä leivässä että viinissä. Kummastakaan muodosta ei puutu mitään, vaan se sisältää kokonaisen Kristuksen, eikä Kristus ole jaettu. Jos kansa nauttii vain yhdessä muodossa, he saavat koko Jeesuksen. Kuten sanoin niin kannatan itse käytäntöä jakaa kahdessa muodossa, mutten näe siinä teologista ongelmaa, että jaetaan vain yhdessä muodossa eli pelkässä leivän tai viinin muodossa.

Topi: ”Kyllä armo puhdistaa kaikesta synnistä (1. Joh. 1:7), mutta kristitty on samaan aikaan sekä kokonaan armahdettu eli vanhurskas että kokonaan turmeltunut (simul iustus et peccator)… Kristityssä on sekä vanha ihminen (turmeltunut luonto eli liha) ja uusi ihminen (joka on Jumalan armon vaikutusta).”

Ajattelen, että ihminen on ruumiin, sielun ja hengen ykseys. Ihmisen henki ei ole vain jokin tietty osa ruumiissa, vaan paremminkin niin, että ihminen on ruumiillistunut henki. Siis ruumis ja henki ovat yhtä. Tahto on ihmisen kyky tehdä valintoja eri vaihtoehtojen välillä.

Liha/ lihan mieli ei viittaa nähdäkseni ensisijassa ruumiiseen ikään kuin irrallaan hengestä, vaan koko ihmiseen. Voitaisiin sanoa, että erityisesti sielu on ihmisyyden tärkein ulottuvuus, sillä se on kuolematon, ja tahto on juuri sielun kyky. Kuolema tarkoittaakin ikuisen sielun ja materiaalisen ruumiin erkaantumista toisistaan. Ensiksi mainittu ei lakkaa olemasta, mutta ruumis häviää vähitellen hajoamisprosessien kautta.

Tämä ihmisen liha, siis koko ihminen, on katolisen uskon mukaan perisynnin alainen, ja perisynti tarkoittaa sekä 1) syyllisyyttä, että 2) heikkoutta langeta syntiin. Sanoisin, että empiirisesti periturmelus ei ole ihan niin totaalista kuin luterilaisuudessa korostetaan, sillä esimerkiksi tunnen monia hyviä ihmisiä, jotka elävät sangen kunnollista elämää ja rakastavat lapsiaan ja tekevät hyvää lähimmäisilleen, vaikka heillä ei olisi ulkonaista kristillistä vakaumusta. Mielestäni olisi väärin väittää heidän olevan maksimaalisen pahoja ihmisiä ja se olisi sangen ristiriidassa kokemusmaailmamme kanssa. Maksimaalisen turmeltuneelta ihmiseltä kuulostaisi pikemminkin sarjamurhaaja tai pedofiili, jolla ei ole lainkaan katumusta tai empatiaa.

Raamatussa toki sanotaan, ettei kukaan etsi Jumalaa ja kaikki ihmiset ovat käyneet kelvottomiksi (ks. Topin viittaamat raamatunkohdat). Mielestäni on perusteltua kuitenkin ymmärtää, että näissä käytetään jonkin asteista hyperbolaa eli liioittelua. Hyperbola on viestinnän keino vahvistaa jotakin kirjoittajan päämäärää, mutta se kuvaa todellisuutta liioiteltuna. Kuvataanhan Raamatussa myös monia vanhurskaista ihmisistä, jotka etsivät todella Jumalaa. Esimerkiksi Job: ”Herra kysyi: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.”” (Job. 1:8) Tässä Jumala itse toteaa, että Job oli vilpitön ja nuhteeton ja karttoi pahaa. Tämä ei oikein sovi Paavalin kuvaukseen, jossa ”kaikki ovat tyynni kelvottomaksi käyneet” (Room. 3:12), ellei sitten ole kyse jossain määrin hyperbolasta. Ja vaikka tässä ei olisikaan kyse hyperbolasta, niin totesin jo edellisessä puheenvuorossa, että katolisen uskon mukaan kukaan ihminen ei vailla Jumalan armon apua kykene omin luonnollisin voimin etsimään Jumalaa. Sanonta ”armo ei kumoa luontoa, vaan täydellistää sen” tarkoittaa, että armo vahvistaa luonnollisia kykyjä siten, että ihminen todella kykenee etsimään Jumalaa ja ojentautumaan Häntä kohti.

Mielestäni edellä sanotulla on tärkeä merkitys erityisesti kristityn hengellisen itsetunnon kanssa. En missään nimessä kiistä, etteikö kristityn elämässä tulisi myös niitä hetkiä, kun kokee Paavalin tavoin: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei.” (Room. 7:18) Kyllä minulla on ainakin näitä hetkiä, kun kaikki tuntuu menevän pieleen vaikka kuinka yrittää. Näissä tilanteissa olen kuitenkin kokenut usein erityistä armon apua ja voimaa, joka antaa voimaa rakkauteen. Se taas tuo todellisen ilon epätoivon sijaan.

Palaan katoliseen ihmiskäsitykseen. Kun Raamatussa sanotaan, että kaste pesee puhtaaksi (Tiit. 3:5), ymmärretään tämä niin, että kaste todella pesee juuri lihasta eli koko ihmisestä pois kaiken synnin syyllisyyden, niin ettei synti enää voi syyttää. Nähdäkseni katolinen kastekäsitys on tässä mielessä voimakkaampi/ kokonaisvaltaisempi, mikäli luterilaisuudessa ajatellaan, ettei kaste pese puhtaaksi lihan syyllisyyttä. Toki kasteen jälkeen lihalla eli koko ihmisellä (ruumis+sielu+henki) on edelleen lihan taipumukset, mutta ei syyllisyyttä, koska se on saatu anteeksi.

Topi: ”Joudun tässä kohtaa kriittisesti sanomaan, että kun homoseksuaalisuuden suhteen usein kuulee sanottavan, ”ettei homoseksuaalinen taipumus ole syntiä vaan vasta sen harjoittaminen”, niin tämä lause ei mene luterilaisen syntiopin mukaan oikein. Myös Jumalan sanan vastainen viehtymys on syntiä.”

Hyvä esimerkki ja se taitaa osoittaa, että moni luterilainen ajattelee luonnostaan varsin katolisesti.

Topi: ”Kleptomaanikin tekee himossaan syntiä, vaikkei varastamaan lankeaisikaan.”

Kleptomania on eräänlainen sairaus tai pakko-oireinen häiriö, joka ilmenee varasteluna. Katolisuudessa synti ymmärretään niin, että se on Jumalaa ja lähimmäistä vastaan rikkomista, joka tehdään tietoisena teon vääryydestä ja vapaaehtoisesti (eli tahto suostuu siihen vapaasti ilman voimakasta ulkonaista vaikuttavaa tekijää). Vahinko ei esimerkiksi ole syntiä. Jos taas ihminen tekee väärin sairauden takia ilman ymmärrystä teon vääryydestä, on hän syyntakeeton. Ihminen ei siis tee väärin täysin tietoisesti ja vapaaehtoisesti, koskapa väärän toiminnan aiheuttaa sairaus. Hänen tekonsa ei ole siis täysin vapaa. Jos teko ei ole ollenkaan vapaa, vaan se on esimerkiksi täysin sairaudesta johtuvaa, ei siitä seuraa syyllisyyttä lainkaan. Tätä voidaan soveltaa myös esimerkiksi totaalisesti dementoituneen ihmisen tekoihin.

Miten tätä voidaan perustella? Esimerkiksi siten, että Jumala on oikeudenmukainen, mikä tarkoittaa oikein tuomitsemista. Maallisessakin tuomioistuimessa huomioidaan rikosten olosuhteet ja rikollinen voidaan tuomita syyntakeettomaksi, jos hän ei ole tehnyt tekoaan vapaasti. Mitä suurempi on vapaaehtoisuuden aste, sitä vakavampi on rangaistus. Taposta ei saa samaa rangaistusta kuin murhasta, sillä murhaa edeltää suunnitelmallisuus, mikä on osoitus suuremmasta vapaaehtoisuudesta. Tämä sopii yhteen inhimillisen oikeustajun kanssa.

Nyt jos Jumala on täydellisen oikeudenmukainen tuomari, niin mitä ajattelisit maallisessa tuomioistuimesta sellaisesta tuomarista, joka langettaa vakavimman tuomion kaikille syytetyille (myös esimerkiksi lapsille) jopa pikkurikoksista. Entä jos mieleltään sairas, joka esimerkiksi varastaa, koska ei ymmärrä tämän olevan väärin, tuomitaan kuolemaan, toimiiko tuomari oikeudenmukaisesti? Minusta ei. Aiemmin puhuin siitä, että Raamatun käsitteet tulisi ymmärtää johdonmukaisesti niin, että niiden merkitys on sama kuin meidän kokemusmaailmassamme. Jos taas Raamatun käsitteet erkaantuvat meidän kokemusmaailmastamme, tulee niistä mielivaltaisia. Tällöin käsite oikeudenmukainen, ei välttämättä enää tarkoita mitään sellaista, joka olisi meidän oikeustajumme mukainen. Tällöin koko termistä tulee mielivaltainen.

Topi lainaa Raamattua, kun ehdotan, ettei Galatalaiskirjeen pihvi ole välttämättä uskon ja tekojen vastakkainasettelu luterilaisessa mielessä: ”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinanaulittuna. Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” (Gal. 3:1-2)

Paavali nähdäkseni perustelee, ettei Jumalan kansa saanut Pyhää Henkeä noudattamalla Mooseksen lakia, vaan se annettiin lupauksen sanan ja sen uskomisen perusteella. Nähdäkseni tämä jae ei muuta sitä tulkintaa, jonka esitin edellisessä viestissäni Galatalaiskirjeessä. Oleellista on, mitä termillä ´lain teot´ymmärretään.

Topi: ”Lain toista käyttöä on seuraava jae: ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.” (Gal. 3:10). Hän jatkaa: ”Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’” (Gal. 3.11).”

Mooseksen lakia tuli Paavalin mukaan noudattaa juutalaisuudessa kokonaisuudessaan, eikä vain osittain. Siksi oli myös juutalaisestakin näkökulmasta virheellistä vaatia pakanakristityiltä joitakin juutalaisen lain vaatimuksia, kuten ympärileikkausta, mutta ei koko lain kaikkien säädöksien noudattamista. Todellinen juutalaisuus ei ollut tällaista, vaan piti pitää kiinni koko Mooseksen laista. Usko Kristukseen taas on koko vanhurskauttamisen edellytys. En siis oikein näe ristiriitaa katolisen vanhurskauttamisopin kannalta. Ei katolinen opetus kiellä sitä, että usko olisi välttämätöntä vanhurskauttamisessa, jota ei saada Mooseksen lakia noudattamalla. Sen sijaan katolinen tulkinta on, ettei kyse ole ´yksin uskosta´ ilman rakkautta. Ei voida siis ajatella, että vanhurskauttamiseen riittää, kunhan vain pidän totena kristinuskon sanomaa, ilman että pyrin myös seuraamaan sen opetusta ja rakastamaan toisia ihmisiä. Tätä Jaakobin opettaa:

”Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet — pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat. Mutta etkö sinä tyhjänpäiväinen ihminen tahdo tietää, että ilman tekoja usko on hyödytön?” (Jaak. 2:19-20)

Kun Raamattu puhuu teoista, ei se aina viittaa yksinomaan Mooseksen lakiin kaikkine säädöksineen. Nimenomaan näitä tekoja, kuten ympärileikkausta jne., ei enää tarvita, koska Jumalan omaisuuskansaan ei kuuluta Mooseksen lain ja juutalaiseksi kääntymisen, vaan uskon kautta Kristukseen. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, ettei uskoon kuuluisi mitään tekoja tai inhimillisen tahdon toimintaa. Rakkaus ja rakastaminen on oleellinen osa vanhurskauttamista, eikä ´yksin usko´hyödytä, kuten Jaakob jatkaa: ”Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä yksin uskosta.” (Jaak. 2:24) Juuri näihin rakkauden tekoihin kristityt ovat suorastaan velvoitettuja Jumalan armon avulla ja tukemina.

Topi viittaa: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi.” (Ef. 2:8-9)

Ymmärrän tämän niin, että edes rakkauden teot eivät ansaitse pelastumista, joka on lahjaa. Katolisuudessa pelastumisen lahjan tarjoaminen on Jumalan armelias aloite, jota hän tarjoaa kaikille. Tämän lahjan vastaanottaminen tai torjuminen ei ole mitenkään ansiollista, vaikka ihmisellä on vapaus päättää, haluaako hän ottaa tämän lahjan vastaan vai ei. Jumalan armoa tai pelastuksen lahjaa ei käsitetä sellaiseksi suvereeniksi voimaksi, joka ajaisi ihmisen vapaan tahdon ylitse (eli kumoaisi luonnon) ja pakottaisi sen välttämättömästi johonkin ratkaisuun. Katolisuus ei edusta myöskään sellaista, että ihmisen pitäisi yrittää teoillaan kelvata Jumalalle.

Olemme pyörineet tässä keskustelussa lähinnä Paavalin kirjeissä, joten ehkä kannattasi ottaa vielä esille, mitä Jeesus itse opettaa evankeliumeissa.

Jeesus esimerkiksi opettaa: ”Joka ei ota ristiänsä ja seuraa minua, se ei ole minulle sovelias.” (Matt. 10:38)

Emme kai me voi sanoa, että olemme jo 100 % soveliaita Jeesukselle, kunhan vain uskomme Jeesukseen, mutta tähän ei liity millään tavalla se, että meidän tarvitsisi myös seurata Jeesuksen antamaa opetusta ja yrittää elää hänen opetustensa mukaan.

Entä opetus tekojen mukaan tuomitsemisesta: ”Ihmisen Poika on tuleva Isänsä kirkkaudessa enkeliensä kanssa, ja silloin hän maksaa jokaiselle tämän tekojen mukaan.” (Matt. 16:27)

Tai: ”’Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne; minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.’… Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: ’Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle’. (Matt. 25:34-36, 40)

Eikö Jeesus opeta täysin eksplisiittisesti että meidän tuomitaan tekojemme mukaan. On huomattava, ettei Jeesus viittaa näillä teoilla Mooseksen lakiin kaikkine säädöksineen, mikä kuului juutalaisuuteen. Sen sijaan hän viittaa koko lain ytimeen, rakkauteen. Raamattu opettaa, että meidät tuomitaan näiden rakkauden tekojen perusteella.

Nähdäkseni voidaan siis todeta, että pelastumiseen kuuluvat myös rakkauden teot, joita tehdään Jumalan armon avun varassa ja tuella.

Topi: ”Lain Jumala vihaa vanhurskaudessaan sekä syntiä että syntistä.”

Missä Raamatussa sanotaan, että Jumala vihaa syntistä ihmistä, eikä vain syntiä? Eikö pikemminkin sanota, että Jumala rakastaa kaikkia ihmisiä: ” Siinä on rakkaus-ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10) Jumala rakastaa ihmistä niin paljon, että hän on valmis kärsimään ja kuolemaan ristillä syntisten edestä. Jumala siis rakastaa ihmistä uhrautuvasti, itseään säästämättä, täydellisellä tavalla.

Tarkoitatko siis että Jumala sekä vihaa että rakastaa syntistä ihmistä samaan aikaan? Miten nämä ovat sovitettavissa samanaikaisesti yhteen?

Mielestäni paras tapa tulkita Jumalan vihaa, on niin, että Jumala vihaa juuri syntiä. Synti on kuin sairaus, josta me kärsimme. Jumalan viha tätä syntisairautta kohtaan nousee ennen kaikkea rakkaudesta, koska tuo sairaus satuttaa meitä, ja estää meitä olemasta onnellisia. Jos lapseni on sairas, haluaisin, että hän tulisi terveeksi, koska rakastan tätä. Tällöin voidaan sanoa, että vihaan sairautta juuri siksi, että rakastan lastani: en haluaisi hänen kärsivän. Samoin Jumala rakastaa syntistä, mutta vihaa syntiä, koska se haavoittaa, orjuuttaa ja satuttaa meitä tehden meistä onnettomia.

Topi: ”Mutta sinä itse kuvaat yllä hämmennyksesi syyn: ”pyhityksessä tai pelastumisessa” (te vaikutatte jotenkin sotkevan ja sekoittavan ja samaistavan nämä toisiinsa”

Synnin voidaan ajatella olevan vakava kuolemaan johtava sairaus, josta Jumala haluaa meidät parantaa. Pyhitys taas on parantumisprosessi tästä sairaudesta. Jumala avaa mätäpaiseet ja puhdistaa ne, sitoo haavat ja lääkitsee niitä. Armo on tämä lääke. Kun ihminen on sitten tullut täysin terveeksi, on hän sanan varsinaisessa mielessä pelastunut tuolta kuolemaan johtavalta sairaudelta. Hän saa tämän jälkeen terveen paperit. Pelastumiseen kuuluu siksi pyhitys, jossa synnin sairauteen liittyvät paheet muuttuvat hyveiksi armon avulla. Paheet ja pahat teot taas orjuuttavat meitä, emmekä voi olla todella onnellisia ja vapaita, ellemme ensin pääse kokonaan eroon tuosta orjuuttavasta sairaudesta.

Topi: ”Kyllä luterilaisuuskin puhuu (ja paljon) lahjan (joka on syntien anteeksintamus) vastaanottamisesta (yksin uskon kautta, jolla on puhtaasti välineellinen luonne), mutta kun te ette näytä tunnustavan, että usko on yksin Jumalan teko, niin tästä syntyy ongelma.”

Mutta luterilaisuus opettaa, että ihminen ei ole millään tavalla tahdollaan aktiivinen tuossa lahjan vastaanottamisessa, vaan Jumala tekee sen valituissa ihmisessä, mutta ei kaikissa ihmisissä?

”Se on Jumalan teko, että te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt”. (Joh. 6:29)

Jos ihminen on ymmärryksensä silmiltä sokea ja Jumala avaa hänen silmänsä niin, että hän voi nähdä Jeesuksen olevan se luvattu messias, josta profeetat ennustivat, ja uskoa tähän, niin toki tämä on Jumalan teko. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö ihminen voisi torjua tämän luvatun Messiaan ja hänen sanomansa ja jatkaa elämäänsä ikään kuin olisi yhä sokea.

Topi: ”Puhut taivaasta täydellisen pyhityksen paikkana. Mutta entäpä se viimeinen veräjä ennen taivasta? Millä perusteella siitä päästään läpi taivaan kirkkauteen?”

Katolisen uskon mukaan kuolema päättää ihmisen elämän eli ajallisen vaelluksen ja tämän jälkeen sielun kannalta on olennaista, onko hän ottanut eläessään Jumalan armon vastaan vai torjunut sen. Eli onko hän eronnut tästä ajasta Jumalan ystävänä vai vihollisena. KKK toteaa: ”678. Asennoituminen lähimmäiseen paljastaa, onko ihminen ottanut vastaan vai torjunut Jumalan armon ja rakkauden.” Raamatun varoitukset helvetistä ovat kehotus käyttää tahdonvapautta vastuullisesti ja huomioida tässä elämässä oma ikuinen kohtalo.

Taivaaseen pääsevät ne, jotka ovat 1) eronneet tästä ajasta Jumalan ystävinä eli ”armon tilassa” ja 2) jotka ovat täydellisen puhdistuneita eli joissa pyhittävä armo on vienyt pyhityksen päätökseen. Mikäli pyhitys on kesken ja ihmisessä on vielä pahoja taipumuksia kuoleman hetkellä tai hyvitettäviä synnin ajallisia rangaistuksia, menee sielu kiirastuleen, jossa se saa olla kyllä ”varma ikuisesta pelastumisestaan”, kunhan on ensin käynyt läpi puhdistuksen (purgatorium).

Jumalan rakastaminen on oleellista pelastumisen kannalta, sillä: ”Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa. Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja, ja te tiedätte, ettei iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa” (1. Joh. 3:14–15). Emme siis voi olla Jumalan ystäviä tässä ajassa ja tulevassa, jos teemme vakavaa syntiä vapaasti ja tahallaan Jumalaa ja lähimmäistämme vastaan. Tällainen synti on Raamatun mukaan kuolemaksi. (Hepr. 10:26)

Topi: ”No kun katsot omaa vajavaista pyhitystäsi, niin mitä ajattelet, jos nyt kuolisit, niin kuinka kauan sinun pitäisi kiirastulessa kärventyä?”

Kiirastulen ajallisella kestolla ei ole sinänsä merkitystä, sillä ajattelen, että kiirastuli on positiivinen paikka, kuten sairaala sairaalle. Toki jokainen sairas potilas haluaisi varmasti olla niin lyhyen aikaa sairaalassa kuin mahdollista (parantumisen eteen tarvittavat toimenpiteet ja lääkkeet aiheuttavat esimerkiksi usein kärsimystä), mutta tärkeintä on päämäärä eli parantuminen. Olennaista on, että potilas voi luottaa lääkäriin ja siihen, että tämä osaa parantaa hänet.

Liittyen syntisen muutoksen Kristuksen kaltaiseksi Topi toteaa: ”Taivaassa tämä tulee valmiiksi.”

Tarkoitatko, että pyhitys tulee valmiiksi vasta taivaassa? Siis että taivaassa olisi aluksi syntiä ja paheita, kunnes ihminen on muuttunut täysin Kristuksen kaltaiseksi ja paheet ovat muuttuneet hyveiksi ja täydelliseksi kyvyksi rakastaa. Katolisessa uskossa tämän muutoksen on tapahduttava ennen taivasta, koska taivaassa ei ole oleva mitään epäpyhää.

Topi: ”Kumpaan luotat lopun hetkellä: täydelliseen anteeksiantamukseen koko turmeluksesi osalta vai johonkin omassa itsessäsi tapahtuneeseen vaillinaiseen pyhitysprosessiin?”

Vastaan: yksin Jumalan armoon, joka vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen ja voiman uuteen elämään eli pyhityksen. Ei se, että vanhurskauttamiseen ja pelastumiseen ymmärretään kuuluvaksi rakkauden teot, johda automaattisesti siihen, että alkaisi luottaa omaan itseensä tai olisi vaarassa tulla ylpeäksi. Kokemukseni mukaan juuri päinvastoin, sillä sitä tärkeämmäksi Jumalan armo ja sen anominen muuttuu.

Topi: ”Mutta miksi teille ei riitä seuraava: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ’Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!’”?”

Nähdäkseni jälleen olennaisin kysymys on, mihin näillä ´töillä´ viitataan. Tuota raamatunkohtaa edeltää mm.: ”Mitä etuuksia on siis juutalaisilla, tai mitä hyötyä ympärileikkauksesta?… Niin päätämme siis, että ihminen vanhurskautetaan uskon kautta, ilman lain tekoja. Vai onko Jumala yksistään juutalaisten Jumala? Eikö pakanainkin? On pakanainkin, koskapa Jumala on yksi, joka vanhurskauttaa ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta. Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain.” (Room. 3)

Tässä vastakkainasettelu uskon ja tekojen suhteen liittyy nähdäkseni ympärileikkaukseen ja Mooseksen lakiin. Mooseksen laki ei vanhurskauta, sen sijaan uskon kautta tullaan Jumalan lapseksi ja kuulutaan Jumalan kanssaan, tähän ei tarvita ympärileikkausta, koskapa ”Jumala on yksi, joka vanhurskauttaa ympärileikatut uskosta ja ympärileikkaamattomat uskon kautta.”

Silti usko ei tee lakia mitättömäksi, vaan vahvistaa sen. Lain ydin on rakkaus, eikä se ole vanhentunut, vaikka Mooseksen laki sellaisenaan onkin vanhentunut.

Roomalaiskirje jatkuu: ”Sillä mitä Raamattu sanoo? ”Aabraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi”. (Room. 4:3) Sitten jatketaan: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta. Mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi”

On olennaista, miten tämän Raamatun äärellä ymmärretään ´usko´. Abraham uskoi lupauksen sanaan ja toimi sen mukaan. Hän oli uskollinen/ kuuliainen Jumalalle, eikä pitänyt vain totena Jumalan sanoja. Heprealaiskirjeen määritelmän mukaan: ”usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.” (Hepr. 11:1) Ja Jaakobin mukaan usko ilman tekoja on turhaa. Uskoon liittyy siis Jumalaan ja hänen ilmoitukseensa uskominen/ sen totena pitäminen ja ojentautuminen tämän uskon mukaan. Jos näiden välillä halutaan tehdä jyrkkä erottelu tyyliin: ensin tulee usko yksin, sitten rakkauden teot, en näe sitä välttämättä ongelmaksi katolisesta näkökulmasta. Ongelma on sen sijaan se, jos sanotaan, etteivät rakkauden teot kuulu vanhurskauttamiseen lainkaan tai, että yksin usko riittää ilma rakkautta.

Roomalaiskirje 4 jatkuu: ”Koskeeko sitten tämä autuaaksi ylistäminen ainoastaan ympärileikattuja, vai eikö ympärileikkaamattomiakin? Sanommehan: ”Aabrahamille luettiin usko vanhurskaudeksi”. Kuinka se sitten siksi luettiin? Hänen ollessaanko ympärileikattuna vai ympärileikkaamatonna? Ei ympärileikattuna, vaan ympärileikkaamatonna.”

On huomattava, että kirjeen asiayhteydessä Paavalilla näyttää olevan kokoajan mielessään vanhentunut Mooseksen laki ja sen säädökset, koskapa hän argumentoi koko ajan ympärileikkausta ym. juutalaisen lain säädöksiä vastaan. Tällöin on luontevaa tulkita, että Paavali viittaisi teoilla erityisesti Mooseksen lain tekoihin, eikä ylipäätään kaikkiin ihmisen tahdon akteihin. Tietysti Mooseksen lain yksi osa oli myös kymmenen käskyn laki (eikä vain seremonialaki), eikä Paavali useinkaan erottele näitä toisistaan. Jeesuksen opetuksen mukaan kymmenen käskyn lain ydin on Jumalan ja lähimmäisen rakastaminen (Matt. 22:37-40). Nähdäkseni tähän lain ytimeen Paavali viittaa toteamalla: ”Teemmekö siis lain mitättömäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain”, sillä muutoin Paavali olisi ristiriitaisesti argumentoimassa jotakin sellaista vastaan, jonka hän seuraavassa vahvistaa. Paavali myös kirjoittaa Roomalaiskirjeen lopussa: ”Sentähden on rakkaus lain täyttämys” ja kehottaa seurakuntaa rakkauden tekoihin.

Mooseksen laki tuntuisi siis olevan se konteksti, jonka vastakohdaksi Paavali asettaa uskon, mutta tästä ei seuraa, että myös rakkauden teot olisivat uskon vastakohta. Pikemminkin ne kuuluvat uskoon ja näyttävät sen todeksi: Ihminen tekee ulkonaisesti sitä, mihin hän sydämessään uskoo. Ja kääntäen, jos ihminen uskoo, mutta kieltäytyy seuraamasta rakkauden tekoja, ei tämä yksin usko hyödytä häntä.

Kiitos viestistäsi. Tässä kommentointiani:

Miikka: ”…tarkoitatko, että apostolien kuoltua Pyhä Henki ei enää millään erityisellä tavalla johdattanut apostolista kirkkoa tai sen Raamatun tulkintaa? Tällöin Jeesuksen lupaus siitä, että Pyhä Henki johdattaisi apostoleja kohti ”kaikkea totuutta” tulkittaisiin niin, että tämä koskee pelkästään yhtätoista apostolia, eikä heidän seuraajiaan samassa apostolin virassa. Pyhä Henki ikään kuin starttaisi kirkon apostolien kautta, mutta vetäytyisi maisemista jättäen kirkon tulkitsemaan apostolien tekstejä itsekseen?”

Pyhä Henki johdattaa sanansa kautta, yhä vieläkin. Sinä vaikutat korostavan koko ajan (katolista) kirkkoa. Kyllä Kristus kirkkoaan (una sancta) johtaa sanallaan. Hänhän on luvannut olla sen kanssa maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Mutta hän johtaa sekä yksittäistä kristittyä että useamman kristityn joukkoa. ”Missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä” (Matt. 18:20). Kyllä Pyhä Henki johtaa kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13), mutta tuo totuus ei ole lähtökohtaisesti missään muualla kuin hänen sanassaan. ”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus” (Joh. 17:17). Missään ei sanota, että ”kirkko on totuus” eikä ”yksittäinen kristitty on totuus”. Meillä ei ole myöskään mitään takeita, että paikalliskirkon (luen tähän kaikki kirkkokunnat erottaen ne una sanctasta) tai yksittäisen kristityn tulkinta olisi aina oikea. Me olemme turmeltuineita ja synnin yksi ilmentymä ovat opilliset harhat. Riski siihen on meillä kaikilla, piispoja ja paaveja myöten.

Vain Kolmiyhteinen Jumala ja hänen pyhä sanansa yksin ovat totuus. ”Kaikki Herran polut ovat armo ja totuus niille, jotka pitävät hänen liittonsa ja todistuksensa” (Ps. 25:10). ”Minä olen tie, totuus ja elämä. (Joh. 14:6). ”Hän on se, joka on tullut veden ja veren kautta, Jeesus Kristus, ei ainoastaan vedessä vaan vedessä ja veressä; ja Henki on se, joka todistaa, sillä Henki on totuus.” (1. Joh. 5:6). ”Sinun sanasi on kokonaan totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti” (Ps. 119:160).

Kun Pyhä Henki johdattaa kaikkeen totuuteen, hän johdattaa Jeesuksen, Jumalan sanan ja sakramenttien luo. Apostolin virka on jo lakannut, apostolinen saarnavirka puolestaan jatkuu. Sinä vaikutat yhdistävän katolisen ”opetusviran” niin kiinteästi jo lakanneeseen apostolinvirkaan, että ne tuntuvat jotenkin ajallisessa jatkumossa jopa samaistuvan. Tämä ei ole luterilainen tulkinta. Me emme opeta mitään Pyhän Hengen johdatusta pelkän viran perusteella ohi Jumalan sanan. Jumalan vanhurskauden oikeudet pysyvät siellä, missä hänen sanansa pidetään totuutena (ks. yllä). Jeesus Kristus on ainoa tie, totuus ja elämä. Raamattu Jumalan sanana on hänen totuutensa ilmoitussanansa. Sen kautta hän kirkastaa kasvonsa syntisille. Tuo sama Jumalan sana synnyttää sakramentit. Accedit verbum ad elementum et fit sacramentum. Hän tulee siis julistetun ja luetun Raamatun sanan lisäksi luoksemme myös vedessä (kaste) ja veressä (ehtoollinen). Näissä Pyhä Henki on läsnä johtaen totuuteen.

Miten sinä Raamatulla perustelet, että apostolien seuraajat olisivat ”samassa apostolin virassa”? Se kirkkohistorian oletus ei minulle nyt riitä, että Pietari ja Paavali olisivat olleet Rooman paaveja. Vaikka näin olisikin ollut, niin mistään Raamatusta en löydä opetusta, jonka mukaan sama apostolin virka jatkuisi paavin istuimella hamaan paruusian päivään asti.

Miikka: ”Jos he, jotka pystyivät keskustelemaan itse apostolien ja heidän seuraajiensa kanssa, menivät jotenkin perustavalla tavalla metsään, niin löytyisikö autenttinen kristinuskon tulkinta kuitenkaan satoja vuosia myöhemmin. Enpä oikein usko.”

Autenttinen kristinuskon tulkinta löytyy Jumalan sanasta, joka itse tulkitsee itseään juurikin Pyhän Hengen avatessa sanaansa sen lukijalle uskon kautta. Raamattu on selvä. Se on riittävä. Ja se on voimallinen vaikuttamaan. Kun Pyhä Henki avaa uskon silmät kirkastaen sanansa, siihen ei tarvita luuppeja väliin. Mitä taas ensimmäisten vuosisatojen tilanteeseen tulee, niin kyllä sinne mahtui monenlaista traditiota. Sinä tietysti korostat Roomaa, mutta joku toinen Konstantinopolia ja kolmas Aleksandriaa. Pakka lähti hajoamaan jo varhain, ei vasta satoja vuosia myöhemmin. Mutta jos Jumalan sana yksin riittää, voimme löytää autenttisen kristinuskon. Minulle ei kelpaa se selitys, että jokainen tulkitsee Raamattua. Ydin ei nimittäin ole siinä, että ihminen tulkitsee, vaan siinä että Jumala tutkii meitä. Maria oli valinnut hyvän osan Jeesuksen jalkojen juuressa (Luuk. 10:42). Ei hän siinä tarvinnut ketään välitulkitsijaa. Herra riitti. Jos todella uskomme Raamatun jumalalliseen totuuteen ja voimaan, niin se itse riittää meille tulkinnan avaimeksi. Se neuvoo pelastuksen pyhän tien, jolta eivät hullutkaan eksy (Jes. 35:8).

Miikka: ”Kyse oli siis siitä, kuka on se auktoriteetti, joka edustaa oikeaa kristinuskon tulkintaa ja apostolista traditiota kaikkien harhaopetusten keskellä. Ilman oikean apostolisen istuimen (cathedra) tunnistamista, kristinuskon ja Raamatun tulkinta oli vaarassa hukkua erilaisten Raamattuun perustuvien tulkintojen mereen, mikä taas johtaisi apostolisen kirkon ykseyden pirstaloitumiseen.”

Pyhä Henki on se auktoriteetti, ei kukaan syntinen ihminen, vaikka olisi missä virassa. Ja kun sinä vaikutat samaistavan apostolisen kirkon Rooman kirkon kanssa, niin kysyn kaksi kysymystä: 1) Miksi juuri Rooma eikä vähintään yhtä vanha Konstantinopoli?, ja 2) Eikö teillä Rooman kirkon sisällä ole vuosisatojen saatossa ollut melkoinen ihan virallisten oppien ”tulkintojen meri”? Teillä vaan on käsittääkseni omaksuttu käytäntö, ettei mitään oikein peruta, vaan sanotaan vaan uusia asioita vanhojen päälle. Mutta jos maalaat kymmeniä eri värisiä maalikerroksia putsaamatta vanhoja kerroksia pois, niin minkä värinen talo oikeastaan lopulta on kyseessä?

Miikka: ”Irenaeus lähtee siis puolustautumiaan Raamatun erilaisia tulkintoja vastaan kysymällä, missä on oikea apostolinen auktoriteetti ja apostolinen istuin. On ilmeistä, että taustalla on käsitys siitä, että Pyhä Henki on varjellut tuon auktoriteetin kristinuskon tulkintaa siten, ettei se ole horjunut totuudessa, kuten harhaopettajilla.”

Luterilaisena on vaan pakko todeta, että pahasti on horjunut ihan pääopinkohdan eli pelastusopin kohdallakin. Ja sitten on lisäksi koko joukko erityisoppeja, joille ei löydy Jumalan sanan pohjaa. Esim. Marian synnittömyys, paavin erehtymättömyys (ex cathedra), paavin oleminen Kristuksen sijainen maan päällä, kiirastuli, aneet jne. Onhan se nyt Jumalan sanan pohjalta aivan selvää, ettei ”sielu taivaaseen vilahda, kun raha kirstuun kilahtaa”. Pietarinkirkon rakentaminen kysyi paljon rahaa. Paavi keksi keinon saada sitä. Mutta tämä tapahtui vakavan harhaopin luomisen kautta. Mistä muusta tässä on kyse kuin totuudesta pois horjumisesta? Eikä nyt siis ole kyse vain elämän hairahduksesta vaikkapa 6. käskyn alueella vaan harhaopista. Joku sanoi joskus, että ”erehtyminen elämässä on inhimillistä (tosin pahan aiheuttamaa sekin), mutta erehtyminen opissa on perkeleellistä”. Erityisen perkeleellistä on mennä harhaan pelastusopissa, sillä se kadottaa, ja se johtaa kadotukseen kuulijoitakin.

Miikka: ”Apostolit taas eivät eläneet ´maailman loppuun asti´, mutta edelleen on yhä olemassa heidän seuraajiaan samassa viran jatkumossa ja tulee olemaan ´maailman loppuun asti´. Ja jos Kristus on heidän kanssaan, on välttämättä myös Pyhä Henki, joka lähtee Isästä ja Pojasta. Katolisesta näkökulmasta Pyhä Henki ei ole voimaton henki, joka antaisi apostolisen kirkon ajelehtia karille ja mennä harhaan totuudesta Kristuksessa, vaan on voimallinen pitämään kirkon suunnan kurssissa, sen virheistä ja synneistä huolimatta.”

Tässä on meidän eromme Matt. 28:20 kohdalla: Minä yhdistän sen universaaliin ja näkymättömään Kristuksen kirkkoon (joka kuitenkin on tunnistettavissa tuntomerkeissään) eli una sanctaan, jolla on Jumalan sanan synnyttämä oikea usko jumalattoman vanhurskauttamiseen. Sinä puolestasi vaikutat yhdistävän sen tulkintasi mukaan siihen, että apostolin virka olisi jatkunut viimeisen apostolin kuoltua Rooman istuimella, joka yksin on varsinainen aito kirkko.

Miikka: ”Taustalla on tulkinta siitä, että Jeesus perusti kirkon Pietarin varaan, Matt. 16:18 ”Sinä olet Pietari [Keefas], ja tälle kalliolle [keefaalle] minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18)””

Niinpä, tässä meillä on eri tulkinta. Minusta on Kristus-keskeisempää ajatella kirkon olevan perustettu tunnustukselle, että Jeesus on Kristus, kuin että kirkko olisi jonkun syntisen ihmisen persoonalle perustettu. Mutta kyllä minä ymmärrän, että te tarvitsette paavin erityisaseman korostuksellenne jonkin perusteen. Minua tuo eksegeesi ei vaan vakuuta. Mielestäni se vie ohi Jumalasta nostaen yhden ihmisen arvoon arvaamattomaan. Kun puhuit ”kristinuskon hengestä”, niin teidän tulkintanne tämän jakeen kohdalla ei ole mielestäni sen mukainen.

Miikka: ”Virka on jotakin, jonka tehtävää hoitamaan valitaan tietty henkilö, mutta jos hän kuolee tai muutoin luopuu virasta, valitaan viralle seuraaja. Samoin apostolinen virka ei lakannut apostolien kuoltua, vaan alkukirkossa ymmärrettiin alusta asti, että tuon viran hoitajaksi valittaisiin seuraaja (Juudaksen tilalle valittiin Mattias). Viran pysyvyyden näkökulmasta olisi epäuskottava ajatus, että Pyhä Henki olisi annettu johdattamaan vain ensimmäisiä apostoleja, muttei heidän seuraajiaan samassa virassa.”

Sekoitat apostolin viran ja apostolisen saarnaviran keskenään samaistamalla ne (ainakin paaviuden kohdalla). Voisitko kertoa yhdenkin raamatunkohdan, jossa apostolien jälkeisen ajan paavien (ihan ensimmäisestä lähtien) virka samaistetaan apostolin virkaan? Minä en ole sellaista löytänyt.

Miikka: ”Monissa opeissa on ollut aluksi tiettyä epätarkkuutta (esim. kolminaisuusoppi), kunnes opetus on tarkentunut myöhemmin.”

Minä sanoisin, että oppien dogmaattisessa muotoilussa oli toki varhaiskirkon aikana hakemista, mutta itse opit ovat toki olleet iankaikkisuudesta asti. Oikea oppi nimittäin nousee Jumalan sydämestä ja mielestä, ja se on ilmoitettu hänen ilmoitussanassaan Raamatussa. En siis kiistä esim. kolminaisuus-opin tai kaksiluonto-opin muotoiluun liittyneitä vääntöjä, vaan painotan ainoastaan sitä, että nuokin opit itsessään ovat olleet Jumalan sanassa olemassa jo kauan ennen tiettyjä konsiileja, joissa sitten vanhan kirkon uskontunnustukset muotoiltiin.

Miikka: ”Topilta kysyisin, miten vastaat siihen, että myös Raamatussa on ristiriitoja ja esimerkiksi evankeliumeissa on kuvauksia, jotka on vaikea perustella olevan yhtä aikaa totta historiallisessa mielessä? Moni esimerkiksi hylkää Raamatun erehtymättömyyden näiden ristiriitojen takia. Miten perustelet Raamatun erehtymättömyyden, jos Raamatussa on ristiriitoja?”

Minä uskon joka sanan. Jos en jotain kohtaa ymmärrä, niin nostan hattua rukoillen, että Pyhä Henki lupauksensa mukaan johtaa minut juurikin siihen kaikkeen totuuteen. En pidä itseäni reformoituna fundamentalistina, mutta uskon Raamatun erehtymättömyyteen. Mutta luen Jumalan sanaa Kristuksesta käsin. En ole itse kovin mieltynyt siihen, että kaikki Raamatun sisältämät asiat pitäisi saada minun järkeeni mahtumaan. Kumarran mysteerin edessä. Mutta uskon, että kun tämä maailma kerran katoaa, niin Jumalan pyhä sana seisoo vahvana vielä iankaikkisuudessakin. Pyhä Henki, joka on Raamatun sanat inspiroinut, ei tee virheitä.

Miikka: ”Pyhän Hengen johdatuksen takia kirkko (, joka on yhteydessä Pietarin istuimeen, koskapa se on se kallio, jonka perustalle Kristus jätti kirkkonsa) on erehtymätön, mutta se ei ole vailla inhimillisyyttä ja tässä mielessä myös erehdystä.”

Kuten yllä kirjoitin, niin sinun uskosi kohde on paaviuden instituutio. Mutta aika kaksijakoisella tavalla kirjoitat, että se on samaan aikaan erehtymätön ja erehtyvä, jos nyt oikein yllä olevan tulkitsen. Voisitko tarkentaa, missä paavin istuin erehtyy ja missä ei?

Miikka: ”Näiden kohtien kanssa minulla ei ole ongelmaa. Katolisen uskon mukaan Raamattu on Jumalan sanaa ja kokonaan totta. Tällaista auktoriteettia ei anneta millekään muulle tekstille katolisessa uskossa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö voisi olla myös muita auktoriteetteja (esim. Pietarin istuin).”

Mutta jos nostatte paavin Kristuksen rinnalle tai jopa yli, on mielestäni kyse rankasta synnistä ensimmäistä käskyä vastaan. Jumala ei anna kunniaansa kenellekään muulle. Jo Edenin paratiisissa synnin sisältö oli, että ihminen halusi olla Jumalan veroinen.

Miikka: ”Edellä myönsin, että ristiriitoja voidaan löytää, mutta se ei vielä loogisesti tee tyhjäksi sitä, että Pietariin yhteydessä oleva piispakollegio ja kirkko olisi kokonaisuudessaan vailla minkäänlaista erehtymättömyyttä.”

Virkkeesi on monimutkainen rakenteeltaan. Tarkoitatko siis, että paaviin yhteydessä oleva piispakollegio ja kirkko on erehtymätön vai että se ei sitä ole?

Miikka: ”Ongelma kaanonin, erityisesti UT:n suhteen onkin tämä: mistä voidaan tietää varmasti, että nykyisessä muodossa oleva Uusi testamentti ja vain se on inspiroitua Jumalan sanaa Vanhan testamentin ohella.”

Se on uskon asia. Pyhä Henki vaikuttaa sanassaan ja sanansa kautta uskon tuohon samaan sanaan. Mistä tiedän, että aurinko on oikeasti olemassa? Siitä, kun se valaisee ja paistaa. En minä aurinkoa ensisijaisesti järjelläni päättele, vaan uskon siihen sen vaikutusten vakuuttamana.

Miikka: ”Miksi esimerkiksi muut Paavalin kirjeet eivät ole inspiroituja tekstejä ja miten se voidaan varmasti tietää, jos ei voida luottaa apostolien ajan jälkeiseen (katoliseen) kirkkoon, joka on tunnistanut näiden pyhien tekstien inspiraation?”

Koitin aikaisemmassa viestissäni sanoa, että Raamatun kanoniset kirjat itse todistivat oman apostolisuutensa. Kirkko totesi sen sitten. Kirjoitukset itse olivat aktiivisia vakuuttaessaan omasta jumalallisesta alkuperästään, kaanonin tunnustanut kirkko passiivisesti totesi sen, mikä oli käytännössä jo julki tullut.

Miikka: ”Tätä tarkoitan sillä, että jos kiellämme kirkon viran auktoriteetin olevan millään erehtymättömällä tavalla Pyhän Hengen johtama, niin menetämme myös Raamatun… Nähdäkseni on pystyttävä luottamaan kirkkoon, jotta voidaan luottaa siihen, että meillä on oikea Raamatun kaanon. Tai kääntäen, jos ei voida luottaa Pyhän Hengen johdatukseen kirkossa myös apostolisen ajan jälkeen, jää kysymys Raamatun kaanonista yhä auki. Kaikkihan ovat voineet erehtyä?”

Tämä kuulostaa aika rationaaliselta. Entäpä, jos vaan lukisimme ahkerasti itse Jumalan sanaa? Se sitten vaikuttaa kyllä, sillä se ei tyhjänä palaja. Jumalan sanalla on itsellään kyky vakuuttaa, koska se sisältää salattua Jumalan viisautta. ”… vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme… Mutta meille Jumala on sen ilmoittanut Henkensä kautta, sillä Henki tutkii kaikki, Jumalan syvyydetkin” (1. Kor. 2:7, 10). Jumalan sana yksin riittää vakuuttamaan ja synnyttämään uskon, sillä Pyhä Henki ja Kristus asuvat sanassaan.

Miikka: ”Kirkko ei ole tietysti totuuden perustus itsessään, vaan koska se julistaa totuutta ja koska Pyhä Henki varjelee sitä totuudessa. Ja kääntäen: jos yksinRaamattu on totuuden pylväs, eikä millään tavalla myös kirkko, olisi hieman kyseenalaista antaa samaa attribuuttia myös kirkolle.”

Luterilaisuus opettaa, että oikea kirkko on ”sanan kirkko”. Jumalan sana määrittää kirkon, ei päinvastoin. Jumalan sana on aina kirkon yläpuolella. Raamatun sana on Kristuksen sana. Ja hän on seurakunnan pää (Ef. 5:23, Kol. 1:18). Oikea virkakin on ”sanan virka”. Jumalan sana on aina viran yläpuolella. ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala.” (Joh. 1:1). Persoonallinen Jumalan Sana (Kristus) kuuluu mitä likeisimmin yhteen kirjoitetun Jumalan sanan (Raamattu) kanssa. Jälkimmäinen tulee edellisen suusta. Mitään oikeaa kirkkoa tai oikeaa virkaa ei ole ohi tai yli Jumalan sanan.

Miikka: ”Mielestäni paras Raamatunkohta kirkosta totuuden pylväänä on edellä lainattu Matt. 16:18-19, jossa Jeesus perustaa kirkon apostoli Pietarin varaan, kun hän tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi. Jeesus antaa Pietarille, ja asiayhteydessä vain Pietarille, ”taivasten valtakunnan avaimet””

Sinä rakennat niin paljon teologiassasi tuon yhden perikoopin eksegeesin varaan, että oikein puolestasi hirvittää, että entäpä jos oletkin väärässä? Järkkyykkö tai peräti hajoaako paaviuden korttitalo, jos kirkko onkin perustettu Pietarin persoonan tai viran sijaan hänen tunnustuksensa varaan? Mitä tuohon ”vain Pietarille” -ilmaisuusi tulee, niin samat avaimet annettiin muillekin apostoleille (Joh. 20:23). Itse asiassa nuo avaimet on annettu Kristuksen kirkolle, sillä itse asiassa päästöavain on evankeliumi ja sideavain on laki. Ei kyse ole mistään erikoistempusta, vaan lain ja evankeliumin soveltamisesta yksittäisten ihmisten elämäntilanteisiin henkilökohtaisesti. Rippi ei siis sisällä mitään erityisvaltaa, mitä ei Jumalan sanalla itsessään olisi. Ainoastaan Jumalahan on se, joka voi sitoa ja päästää. Ja hän sitoo synteihin lakinsa sanalla ja päästää synneistä evankeliumillaan, joka julistaa synnit anteeksi.

Miikka: ”Matt 16:18 konteksti ei anna ymmärtää, että perusta olisi pelkästään Pietarin tunnustus, irrallaan Pietarin persoonasta, vaan paremminkin apostoli Pietari, joka tunnustaa.”

Jos näin olisi, niin miksi Herra sitten sanoo rakentavansa kirkkonsa ”tälle kalliolle” eikä ”sinun persoonallesi”?

Miikka: ”Tunnen luterilaisen tavan jäsentää asia niin, että kirkon historiasta erotetaan ikään kuin alkutraditio, joka olisi luotettava ja Pyhän Hengen johdattama, myöhemmästä traditiosta, jota Pyhä Henki ei enää samalla tavalla johdattaisi. Ymmärtääkseni tällainen tulkinta perustuu siihen, että luterilaisten kokemuksen mukaan jossain vaiheessa katolisen kirkon opetus oli johdettu liian pitkälle Raamatusta, erityisesti joistakin Paavalin kirjeiden opetuksista, ja siksi johdatus ei ole enää mahdollinen/ uskottava. Olenko oikeassa? Vai perustuuko tulkinta tällaisesta tradition kahtiajaosta joihinkin Raamatun kohtiin?”

Itse en tee jakoa ihan noin, vaikka tietenkin se on yleisellä inhimillisellä tasolla yleensä (onko se fysiikassa nimeltään thermodynamiikan toinen pääkohta?) niin, että ”ajan kuluessa epäjärjestys lisääntyy”. Eli siis mitä lähempänä apostoleja oltiin, sitä parempi tilanne oli lähtökohtaisesti. En kuitenkaan painota niinkään alkutradition ja myöhemmän tradition eroa vaan Jumalan sanan ja kaiken muun välistä eroa.

Miikka: ”Vai onko sinulla esimerkkiä, että joku paavi olisi opettanut väärin?”

No kun Jumalan sanaa lukee, niin noita esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Kun tunnet paaviuden historiaa paremmin kuin minä, niin osaat varmaan paremmin sanoa, että kuinka moni paavi on opettanut ei-forenssista vanhurskauttamisoppia, synergismiä ja hyvien tekojen ansiollisuutta? Tai kuinka moni on opettanut aneilla voitavan vaikuttaa pelastumiseen tai kuinka moni on opettanut Neitsyt Marian ja pyhimysten rukoilemista? Tai kuinka moni paavi opettaa olevansa (ei pelkästään Pietarin vaan) Kristuksen sijainen maan päällä? Varmaan listaa voisi vielä jatkaa, mutta tämä näin aluksi.

Miikka: ”Kysymys ei tavoita katolisen uskon olemusta, sillä voidaan sanoa, että paavi, puhuessaan ex cathedra, vetää yhteen kristinuskon oikean opetuksen, joka ei tietysti voi olla olemuksellisesti ristiriidassa kristinuskon pyhän kirjan, Raamatun kanssa.”

Mihin Jumalan sanan kohtaan tämä vahva uskosi paavin erehtymättömyyteen ex cathedra perustuu? Ja sitten syvempi psykologinen kysymys: Mihin sinä tätä paaviuden jalustalle nostamista mielesi maisemassa tarvitset, eli mitä tarvetta se psykodynamiikkasi kokonaisuudessa palvelee? Jälkimmäinen kysymys on toki niin henkilökohtainen, että ihan ok, jos et halua siihen vastata.

Miikka: ”Luterilaisuudessa naispappeus on jo laajasti hyväksytty, mutta tietysti sanot, etteivät nämä ole todellisia luterilaisia. Itse ajattelen, että luterilaisen kirkon Sola Scriptura -perustus on alttiimpi tällaisille uudistuksille, sillä se ei tukeudu katolisen (tai ortodoksisen) kirkon tapaan yhtä voimakkaasti traditioon.”

Tavallaan olen kanssasi samaa mieltä, jos kyseessä on sellainen usko, joka ei usko Raamatun erehtymättömyyteen. Silloin traditio suojelee jossain määrin ainakaan heti ojaan putoamiselta. Se toimii kuin käsijarru. Liberaali sanasta irtautunut luterilaisuus on niin kaukana klassisesta kristinuskosta, etten oikein jaksaisi siitä edes puhua. Surullista seurattavaa on sen porukan eetos.

Miikka: ”Katolinen mariologia on mielestäni hyvä esimerkki, sillä se perustuu ennen kaikkea kristologiasta johdettuihin johtopäätöksiin, mutta myös Raamatun tekstien tulkintaan.”

Mariologiaan tässä sen enempää menemättä kysyn, että kun Herran enkeli kieltää Johannesta kumartamasta itseään (Ilm. 22:8-9), niin miten te voitte rukoilla Mariaa?

Miikka: ”On siis oltava johdonmukainen. Jos vaikkapa päättelemme, että sellainen ennaltamäärääminen taivaaseen olisi totta joidenkin raamatunkohtien perusteella, mikä tekee tyhjäksi ihmisen tahdonvapauden, emme voi johdonmukaisuutta menettämättä kieltää myös siitä loogisesti seuraavaa kaksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että toiset ihmiset olisivat valinnan puutteen takia ennaltamäärätty kadotukseen.”

Oppi yksinkertaisesta predestinaatiosta ei olekaan järjellisesti looginen. Siitä olemme varmaan suurin piirtein samaa mieltä. Kysymys onkin Raamatun ilmoitussanasta, joka opettaa, että 1) lopullisesti pelastuvat on valittu ennen maailman perustamista Kristuksessa (Ef. 1:4), 2) pelastus on yksin armosta (Ef. 2:8), 3) Jumala yksi vaikuttaa kääntymisen (Ef. 2:8, Fil. 2:13, Apt. 3:16, Joh. 6:29), 4) Sovitus on yleinen (1. Joh. 2:2), ja 5) Jumalalla on yleinen pelastustahto (1. Tim. 2:4).

Oppia armonvalinnasta ei luterilaisuudessa lähestytä Jumalan salatuista aivoituksista eikä ihmisjärjestä vaan Herran erityisestä ilmoituksestaan käsin. Jumala on sanassaan ilmoittanut yllä mainitut asiat. Lisäksi hän on ilmoittanut armonsa Pojassaan. Oppia armonvalinnasta ei pidä lähestyä mistään muusta kuin Jeesuksen armosta käsin.

Miikka: ”Tämä taas on loogisesti ristiriidassa Jumalan rakkauden olemuksen ja oikeudenmukaisuuden kanssa, sillä hän tahtoo pelastaa kaikki ihmiset ja Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, ja siksi tällaista predestinaatio-oppia ei voida hyväksyä Raamatun kokonaisymmärryksen valossa.”

Minä taas ajattelen, ettei Raamatun kokonaisymmärrykseen sovi pelastuksen asiassa Jumalan ja ihmisen yhteistyö eikä yleisen armon kieltäminen. Jos luterilainen oppi armonvalinnasta kielletään, joudutaan opettamaan joko synergismia (näin arminolaiset, Rooma ja ortodoksit) tai rajattua armoa (näin kalvinistit).

Miikka: ”Otetaan esimerkiksi Topin mainitsema filioque -lisäys. Missä ovat sen kiistattomat sedes doctrinae -kohdat Raamatussa?”

Itse ajattelen näin simppelisti: ”Ne sanat, jotka minä olen teille puhunut, ovat Henki ja ovat elämä”. Sanat lähtivät Jeesuksen suusta ulos. Pyhä Henki lähti siis Jeesuksen sanojen mukana Pojasta. Lisäksi on seuraava kohta: ”Ja tämän sanottuaan hän puhalsi heidän päällensä ja sanoi heille: ’Ottakaan Pyhä Henki…’” (Joh. 20:22). On loogista ajatella, että puhalluksen mukana Pyhä Henki lähti Jeesuksesta.

Miikka: ”Kannatan itse kahdessa muodossa jakamista, mutta nähdäkseni ei voida yksin Raamatun äärellä sanoa, että tapa jakaa yhdessä muodossa olisi harhaoppi. Raamattu ei omassa kontekstissaan pohdi koko kysymystä.”

No, kun ehtoollista ei ole annettu vain saarnaviralle vaan koko seurakunnalle (ks. 1. Kor. 11:26-28), ja kun Jeesus käyttää vieläpä ilmausta ”niin usein kuin te siitä juotte”, niin ei tuo yhdessä muodossa kansalle jakaminen adiaforalta vaikuta. Mutta ymmärrän kyllä, että sinä omista lähtökohdistasi haluat Rooman kirkon käytännön selittää parhain päin, vaikkei sille (vain yhdessä muodossa jakamiselle) ole mitään raamatullista pohjaa.

Miikka: ”Eikö tällainen tulkinta johda siihen, että jo kiusaus on synti, jota seuraa syyllisyys? Eli jos meille tulee kiusaus esimerkiksi valehdella, olemme jo syyllisiä syntiin, vaikka onnistuisimme välttämään tuon kiusauksen? Vai miten tämä pitäisi ymmärtää? Lisäksi eikö myös luterilaisen opin mukaan kaste välitä syntien anteeksiantamuksen perisynnin syyllisyydestä? Kysymykseni on: peseekö kaste pois perisynnin aiheuttaman syyllisyyden vai ei? Ja jos pesee, miksi perisynnistä pitäisi vielä syyttää kastettuja, jos se on jo anteeksi annettu?”

Luterilainen käsitys menee niin, että 1) yleinen armo (Kristuksen sovitustyön ansio eli syntien anteeksiantamus, 2) lahjoitetaan armonvälineissä (jokainen armonväline välittää saman armon ja jokaisella armonvälineellä on voima synnyttää usko ja vahvistaa sitä), ja 3) omistetaan uskon kautta. Lisäksi opetetaan, että kristitty ihminen on 1) itsessään kokonaan turmeltunut ja 2) Kristuksessa (eli hänen kuuliaisuutensa teon tähden) kokonaan vanhurskas.

Kyllä armo puhdistaa kaikesta synnistä (1. Joh. 1:7), mutta kristitty on samaan aikaan sekä kokonaan armahdettu eli vanhurskas että kokonaan turmeltunut (simul iustus et peccator). Perisynti ei ole vain perisyyllisyyttä vaan ennen kaikkea periturmelusta. Syyllisyys seuraa turmelusta. Turmelus periytyy, ei syyllisyys ilman turmelusta. Turmelus tarkoittaa jumalattomuutta ja pahaan suuntautuneisuutta, alttiutta pahaan ja pahaa himoa. Kristityssä on sekä vanha ihminen (turmeltunut luonto eli liha) ja uusi ihminen (joka on Jumalan armon vaikutusta). Lihalle kuuluu laki edelleenkin. Laki syyttää synnistä loppuun asti. Ei Kristus ole tullut lakia kumoamaan vaan täyttämään (Matt. 5:17). Syntiä eivät ole vain tekosynnit ,vaan periturmelus ilmenee kaiken tasoisena alttiutena pahaan eli syntiin.

Joudun tässä kohtaa kriittisesti sanomaan, että kun homoseksuaalisuuden suhteen usein kuulee sanottavan, ”ettei homoseksuaalinen taipumus ole syntiä vaan vasta sen harjoittaminen”, niin tämä lause ei mene luterilaisen syntiopin mukaan oikein. Myös Jumalan sanan vastainen viehtymys on syntiä. Kleptomaanikin tekee himossaan syntiä, vaikkei varastamaan lankeaisikaan. Ja naapurin emäntää mielessään himoitseva mies tekee syntiä, vaikkei koskaan edes katsoisi ko. naista päin.

Miikka: ”Onko luterilaisuuden mukaan tämäkin samanlainen synti, josta seuraa syyllisyys, kuten jatkuva himoavan katseen ruokkiminen visuaalisesti? Jos viemme tämän avioliiton kontekstiin, niin onko näillä kahdella eroa aviopuolison näkökulmasta, vai onko kumpikin pettämistä ja aviorikos?”

No mitä Jeesus sanoo vuorisaarnassaan ja mitä hän ajaa takaa? Hänen intentionsa on viedä laki loppuun asti. Kukaan meistä ei selviä puhtain paperein. Emme me pääse turmeluksestamme eroon, vaikka leikkaisimme käden, repisimme silmän tai tekisimme autokastraation. Synti asuu meissä kuin tuli hehkuvassa raudassa. Se on läpäissyt meidät.

Pinnallinen syntikäsitys ajaa pelastusopin vääristymisiin. Mutta jos laki saa tehdä työnsä kaikessa ankaruudessaan ja kirkkaudessaan, ei meille jää mitään muuta kuin tuomitun syntisen osa, joka voi kuitenkin olla Kristuksen ansion tähden armahdetun syntisen osa, sillä Kristus täytti lain puolestamme ja kuoli sijassamme.

Miikka: ”Mielestäni tässä Jaakobin kirjeen kohdassa on katolinen logiikka: ”Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: ”Jumala minua kiusaa”; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee; kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.” (Jaak. 1:13-15)”

Jaakob puhuu tässä tekosyntiin lankeamisesta teon tasolla. Tämä kohta ei tarkoita, etteikö himo itsessäänkin olisi syntiä. Ja onhan synneillä aste-eroja. On ihan eri tason asia miettiä himoitsevia asioita naapurin vaimosta kuin mennä harrastamaan seksiä hänen kanssaan. Mutta molemmat ovat syntiä.

Miikka: ”Kiusausta voi seurata synti, jos sen antaa tulla raskaaksi ja toimii kiusauksen mukaan. Viittaus raskauteen ja synnytykseen toimii analogiana kiusauksen ja synnin suhteen. Raskaana (tai kiusauksissa) oleminen ei ole vielä sama asia kuin synnytys (-> kiusaukseen ja syntiin lankeaminen).”

Mutta sikiökin on yhtä lailla ihminen kuin syntynyt vauva. Tästä syystähän me emme aborttejakaan hyväksy. Jopa kaksisoluinen alkio on ihminen, jolla on koko geeniperimänsä itsessään. Samaa analogiaa voidaan soveltaa himon syntisyyteen.

Miikka: ”Vastaavia himosta kertovia kohtia voitaisiin ottaa enemmänkin, mutta ne eivät nähdäkseni eksplisiittisesti opeta, että kiusaus olisi jo itsessään syntiä (eikä vasta sen mukaan toimiminen/ siihen tahdolla suostuminen) sen jälkeen kun ihminen on uudestisyntynyt kasteessa ja hän on uusi luomus Kristuksessa.”Ei kaste pyhitä lihaa (eli siis aikaansaa niin sanottua lihan pyhyyttä eli lihan synnittömyyttä). Se antaa kaiken synnin anteeksi, ja kasteen armo vaikuttaa pyhitystä, muttei pyhitys tarkoita, että liha itsessään pyhittyisi (eli siis lakkaisi olemasta synnillistä). Henki voittaa tosin lihalta alaa, mutta liha säilyy aina yhtä turmeltuneena. Rukoilevaiset veisaavat hyvin: ”Eikä liha himoinensa pääse taivaan pihaan…”.

Ei kaste pyhitä lihaa (eli siis aikaansaa niin sanottua lihan pyhyyttä eli lihan synnittömyyttä). Se antaa kaiken synnin anteeksi, ja kasteen armo vaikuttaa pyhitystä, muttei pyhitys tarkoita, että liha itsessään pyhittyisi (eli siis lakkaisi olemasta synnillistä). Henki voittaa tosin lihalta alaa, mutta liha säilyy aina yhtä turmeltuneena. Rukoilevaiset veisaavat hyvin: ”Eikä liha himoinensa pääse taivaan pihaan…”.

Miikka: ”Ehdotan kuitenkin, että Galatalaiskirjeen pihvi ei ole uskon ja tekojen vastakkainasettelu luterilaisessa mielessä. Tutkitaan aluksi Galatalaiskirjeen kontekstia eli sitä, mihin tilanteeseen kirje liittyi ja miksi se oli kirjoitettu. Mitä Galatiassa oli tapahtunut?”

”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinanaulittuna. Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta?” (Gal. 3:1-2)

Miikka: ”Kirjeen lopussa Paavali kuvaa koko lain ytimen: ”rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Gal. 5:14) Hän kehottaa: ”palvelkaa toisianne rakkaudessa” (Gal. 5:13) ”kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6:2) ”tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille” (Gal. 6:10)… Jos Paavali viittaisi ”lain teoilla” kaikkiin ihmisen tekoihin suhteessa Jumalaan, ovat kirjeen lopun voimakkaat kehotuksen sanat epäjohdonmukaisia. Tällöin Paavali ikään kuin vastustaisi kirjeen aluksi sitä, mitä hän kirjeen lopuksi vaatii, ja Paavali olisi oman sanomansa kanssa ristiriidassa.”

Ristiriitaa ei ole. Nuo mainitsemasi Galataliskirjeen loppupään kohdat ovat pareneesia. Ne liittyvät ns. lain kolmanteen käyttöön ja ns. uuteen kuuliaisuuteen. Eivät ne liity suoranaisesti pelastuskysymykseen. On aivan selvää, että Paavali vastustaa pelastuksen kyseessä olleen tekojen oppia. Lain toista käyttöä on seuraava jae: ”Sillä kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia; sillä kirjoitettu on: ’Kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee.” (Gal. 3:10). Hän jatkaa: ”Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’” (Gal. 3.11).

Miikka: ”Paavali opettaa lisäksi Roomalaiskirjeessä: ”Eivät lain kuulijat ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13).  Tämän jakeen valossa lain noudattaminen ja kuuliaisuus Jumalan tahdolle, vaikuttaa kuuluvan vanhurskauttamiseen.”

Ei kuulu vanhurskauttamiseen. Paavali käyttää omaa retoriikkaansa. Hän ei tarkoita tuolla lauseella lainkaan sitä, että turmeltuneen ihmisen olisi lain teoilla mahdollista vanhurskautua. Juuri aikaisemassa jakeessa hän sanoo: ”kaikki, jotka lain alaisina ovat syntiä tehneet, ne lain mukaan tuomitaan” (Room. 2:12). Jos siis olet tehnyt yhdenkin pienen synnin lain alaisena (joita me siis olemme luonnostamme), niin sinut tuomitaan. Ei laki ole pelastustie. Ja toisaalla hän sanoo: ”Armosta te olette pelastetut… ette itsenne kautta… ette tekojen kautta” (Ef. 2.8-9).

Miikka: ”Roomalaiskirjeen 8 luvun äärellä voidaan huomauttaa, että Jumalan ennaltamääräämistä edeltää ennaltatunteminen. Voidaan siis tulkita, että Jumala ennalta tuntee/ tietää, ketkä ihmiset ottavat vastaan armon ja ketkä torjuvat sen. Tällöin ne, jotka vapaasti valitsevat myöntyä armoon, eivätkä aktiivisesti torju sitä, on ennaltamäärätty taivaaseen.”

Luterilaisen opin mukaan ennaltatietämys on eri asia kuin ennaltamäärääminen (eli armonvalinta). Ennaltatietämys liittyy yleiseen kaiselmukseen, joka koskee niin kristittyjä kuin ei-krisitttyjäkin. Mutta armonvalinta on erityinen koskien vain niitä, jotka lopulta pelastuvat. Yksimielisyyden ohjeessa on tästä kerrottu tarkemmin.  

Miikka: ”Tällöin ennaltamäärääminen ei tekisi tyhjäksi ihmisen vapaata tahtoa. Ja jos joku ei pelastu, on syy siinä, että hän on aktiivisesti vastustanut armoa ja valinnut elää erossa Jumalasta, vaikka Jumala tarjoaa armoa ja pelastuksen lahjaa tasapuolisesti kaikille. Mielestäni tämä tulkinta sopisi paremmin yksiin sen kanssa, että Jumala on oikeudenmukainen ja täydellinen rakkaus.”

Itse asiassa luterilaiseen valintaoppiin liittyy ajatus, että kadotukseen joutuva joutuu sinne kokonaan omasta syystään (tässä toki on rationaalinen paradoksi). Mutta sopiiko yllä oleva teoriasi yhteen raamatullisen syntikäsityksen kanssa? Siis kun laki vedetään loppuun asti, vaaditaan täydellisyyttä tinkimättä yhtään, eikä katsota mitään läpi sormien? Mielestäni teidän roomalais-katolisten (ja myös meidän luterilaisten ihan samalla lailla) pitäisi ottaa Jumalan pyhyys ihan oikeasti tosissaan. Ei hän katso läpi sormien eikä hän tingi yhtään. Hän on vanhurskas ja pyhä, eikä mikään syntinen voi kestää hänen edessään. Lain Jumala vihaa vanhurskaudessaan sekä syntiä että syntistä. Vain Kristuksen sovitustyön ansion tähden voimme kohdata Jumalan rakkauden. Vain Jeesuksen täytetyn työn tähden meillä voi olla pääsy Jumalan luo kaikkein pyhimpään. Vain Jeesuksen kuuliaisuuden tähden meillä on Jumalan mielisuosio.

Miikka: ”Mutta jos em. kohdat ymmärretään niin, että Jumala määrää toiset ihmiset taivaaseen, seuraa tästä johdonmukaisesti se, että Jumala määräisi epäsuorasti toiset ihmiset kadotukseen, koskapa ei pelasta heitä. Tämä taas ajautuu ristiriitaan Jumalan rakkauden olemuksen kanssa, josta aiemmin kirjoitin.”

Kalvinistit opettavat kaksikertaista predestinaatiota ja jopa vain valittujen sovitusta. Luterilaisuus haluaa seurata Raamattua, vaikka joutuukin tunnustamaan rationaalisen vaikeuden. Jumalan on valinnut pelastuvat taivaaseen. Koko pelastuksen vaikuttaa alusta loppuun asti yksin armo. Kadotukseen joutuvat sinne kokonaan omasta syystään. Armo ja sovitus ovat yleisiä. Ja pelastustahto on yleinen. Tämä on kokonaisuudessaan mysteeri, joka ei aukea järjellemme. Se on vaan uskottava Jumalan sanan perusteella.

Miikka: ”Raamatun kuvaus siitä, ettei kukaan luonnostaan etsi Jumalaa (Room. 2) sopii yhtä hyvin myös katoliseen vanhurskauttamisoppiin. Ilman Jumalan armoa ja aloitetta, kukaan ei voi luonnollisessa tilassaan pelastua, eikä ihminen edes ymmärrä että hän tarvitsee pelastusta. Kysymys onkin siitä, jääkö ihmiselle mahdollisuutta ottaa vastaan armoa tai torjua sitä.”

Mutta sopiiko room.kat. käsityksen kanssa yhteen seuraava jae: ”… kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään” (Room. 3:12)?

Miikka: ”Sisäiset silmät siis eivät luonnostaa näe, mutta Jumala voi avata nämä silmät näkemään. Lisäksi Jumalan antama armo on voima, joka vaikuttaa uskovassa. Ihminen on riippuvainen joka hetki Jumalan armosta, jota hän ei ansaitse omilla teoillaan, vaan joka on lahjaa.”

Meille armo on sama asia kuin koko synnin (periturmelus ja syyllisyys) anteeksiantaminen. Teille ilmeisesti armo on perisyyllisyyden anteeksiantamus kasteessa, mutta sen jälkeisen turmeluksen ratkaisuksi tarjoatte ihmistä pyhittävää armoa, jonka kanssa ajattelette ihmisen olevan yhteistyössä tuossa vajaassa prosessissa, joka voi edetä vähän kerrassaan, mutta ottaa tietenkin myös takapakkia. Vaikuttaa siltä, että teillä on vaillinainen syntikäsitys, vaillinainen käsitys Jumalan pyhyydestä ja epärealistisen positiivinen käsitys ihmisen kyvyistä.

Miikka: ”Luterilainen ja katolinen vanhurskauttamisoppi eroavat nähdäkseni siinä, mikä on ihmisen tahdon ja armon suhde, kun ihminen alkaa uskoa. Kuvauksesi mukaan luterilaisuudessa ihmisen tahdolla ei ole mitään roolia, koska edellä jo viitatut perisyntiin liittyvät Raamatun kohdat tulkitaan niin, että ihminen aina vain pakenee Jumalaa riippumatta siitä, kuinka paljon Jumala antaa ihmisen tahdolle armonsa voimaa. Kuvauksesi mukaan ymmärrän, ettei esimerkiksi kaste ja Pyhän Hengen asuminen ihmisessä, vaikuta ihmisen tahtoon mitenkään, sillä se pyrkii aina ja kokoajan yksinomaan eroon Jumalasta?”

Ymmärrät luterilaisuuden väärin. Luonnostaan lihansa puolesta ihminen vastustaa ja sotii Jumalaa vastaan sekä pakenee häntä loppuun asti. Mutta kyllä Pyhä Henki vaikuttaa ihmiseen siten, että armonsa seurauksena hän yksin luo ihmiseen ns. uuden ihmisen (joka apostolin mukaan ilolla yhtyy Jumalan lakiin, Room. 7). Luterilaisuus erottaa selkeästi turmeltuneen vanhan ihmisen ja Hengen synnyttämän uuden ihmisen. Uskovassa ihmisessä nämä ovat molemmat läsnä, ja ne taistelevat keskenään. Mutta pelastus ei perustu uuteenkaan ihmiseen, vaan Jumalan Pojan sovitustyön ansion armoon, jonka seurausta kylläkin tuo pyhityksessä ja kilvoituksessa etenevä uusi ihminen on. Ihminen ei pelastu pyhitysprosessinsa vuoksi eikä edes uskonsa tähden, vaan yksinomaan syntien anteeksiantamuksen tähden uskon kautta.

Miikka: ”Osaatko sanoa, onko armo millään tavalla ´voima´ luterilaisessa teologiassa, joka antaisi ihmisen heikkoudelle voimaa, jotta se voisi lähestyä Jumalaa ja tehdä hyvää lähimmäiselle?”

On toki Jumalan voima, joka vaikuttaa uskovassa sekä Jumalan puoleen turvautumista että lähimmäisen rakastamista, muttei tämä kuulu vanhurskauttamisen vaan pyhityksen alaan. Teidän perusongelmanne näyttää olevan vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittuminen. Tämä johtaa epämääräisyyteen / epäselvyyteen pelastuksen perustan ja pelastusvarmuuden suhteen.

Sitä minä ihmettelen, että miksi teille ei kelpaa se, että ”syntien anteeksiantamus = koko vanhurskauttaminen”, vaan teidän pitää kehitellä jokin monimutkainen pyhityshimmeli, jossa ihminen jää hamaan kuolemaansa tai paruusian päivään asti epävarmuuteen pelastuksestaan? Tuolla room. kat. pelastusopilla on käsittääkseni kolme vaihtoehtoa seurauksien suhteen: 1) hengellinen ylpeys (jonka taustalla on puutteellinen syntikäsitys), 2) epätoivo (kun laki on päässyt kuitenkin näyttämään turmeluksen todeksi), tai 3) psyykkinen etäisyys / tietämättömyys / välinpitämättömyys pelastusopin suhteen (motiivina Rooman kirkkoon liittymiselle on tällöin ehkä olleet primaaristi ihan jotkin muut tekijät kuin vanhurskauttamisoppi; näitä ovat voineet olla psyykkinen halu liittyä isoon ja vanhaan kirkkoon, halu kiinnittyä traditioon, tai vaikkapa psykologinen turva siitä että ”pyhä istuin” päättää asioista ja ratkaisee ne ihmisen puolesta).

Miikka: ”Voidaan kysyä, miksi Paavalille on niin kovin tärkeää kehottaa kokoajan seurakuntaa elämään Jumalan tahdon mukaan ja seuraamaan lihan tekojen sijaan hengen mieltä. Tämä on varsin keskeistä Paavalin kirjeissä. On mielestäni aika vaikeaa tulkita, että Paavali ajattelisi, että ihmisen tahdolla ei ole mitään vastuuta/ roolia omassa uskon elämässään tai pyhityksessä tai pelastumisessa.”

Taisin vastata jo edellä. Kyllä pyhitys, uusi kuuliaisuus, pareneesi ja lain kolmas käyttö kuuluvat keskeisesti luterilaiseen oppiin ja spiritualiteettiin. Mutta sinä itse kuvaat yllä hämmennyksesi syyn: ”pyhityksessä tai pelastumisessa” (te vaikutatte jotenkin sotkevan ja sekoittavan ja samaistavan nämä toisiinsa, ja siksi ihmettelette, että eivätkö luterilaiset piittaa pyhityksestä lainkaan?) Kyllä me piittaamme, mutta ensin on punktuaalinen vanhurskauttaminen objektiivisen armon tähden, ja tätä sitten seuraa hamaan hautaan asti vajaa pyhitys.

Miikka: ”Jos palaan avauspuheenvuoroni lahjanantamisvertaukseen, miten se, että voimme ottaa vastaan jonkun tarjoaman lahjan vie jotakin pois lahjan antajan kunniasta? Jos annat minulle syntymäpäivälahjan, ja otan antamasi lahjan vastaan, en voi ottaa vapaasti antamastasi lahjasta mitään kunniaa itselleni, koskapa otin sen vastaan. Enkä voi sanoa, että olisin mitenkään ansainnut vapaasti antamasi lahjan.”

Kyllä luterilaisuuskin puhuu (ja paljon) lahjan (joka on syntien anteeksintamus) vastaanottamisesta (yksin uskon kautta, jolla on puhtaasti välineellinen luonne), mutta kun te ette näytä tunnustavan, että usko on yksin Jumalan teko, niin tästä syntyy ongelma. Olen edellä yllä kuitenkin laittanut selkeät raamatunkohdat, joissa sanotaan, että usko on Jumalan teko ja hänen vaikutustaan. Usko on yksinomaan Jumalan teko. Se antaa Jumalalle täyden kunnian siitäkin, että ihminen ottaa armon vastaan.

Miikka: ”Eli kun Raamatussa kehotetaan jotakin, on niissä kokoajan oletus, ettei kukaan voi päättää tahdollaan noudattaa noita kehotuksia edes armon antaman voiman ja tuen varassa?”

Psykologisesti ihminen voi kääntyä ja hänen tuleekin kääntyä. Mutta tämä on kokonaan Jumalan armon vaikutusta. Sinä et taida tunnustaa Jumalan armon suvereniteettia ihmisen kääntymyksessä. Puhut kyllä armosta, mutta kiellät sen täyden vaikuttavuuden, koska opetat, että se tarvitsee lisäkseen jotain ihmisestä kumpuavaa. Näin helluntailaisetkin opettavat omalla tavallaan, kun ihmisen pitää heidän kokouksissaan tehdä tahdon ratkaisu, antaa elämänsä Jeesukselle.

Miikka: ”Taivaassa ihminen on pyhityksessä täydellinen eikä hänessä ole enää heikkoutta tai syntiä. Hän siis todella kestää Jumalan kasvojen edessä, koska hän on täysin pyhä. Pyhittävä armo on vienyt pyhityksen päätökseen, eikä taivaassa ole enää minkäänlaista pahaa taipumusta. Kun verrataan ihmisen tilaa nyt siihen tilaan jota hän on taivaassa, niin on tapahtunut muutos. Vielä tarkennan, että en tarkoita ihmisen aseman muutosta, sillä se on sama Jumalan lapsella nyt ajassa ja kerran taivaassa. Sen sijaan viittaan sielunefektiiviseen muutokseen, jossa sielussa ei ole enää minkäänlaista heikkoutta langeta syntiin ja hän on Jumalan edessä täydellisen pyhä ja vanhurskas.”

Puhut taivaasta täydellisen pyhityksen paikkana. Mutta entäpä se viimeinen veräjä ennen taivasta? Millä perusteella siitä päästään läpi taivaan kirkkauteen? Kuten aiemmin Ilmestyskirjaan viitaten kirjoitin, ei taivaaseen ole pääsevä mitään epäpyhää eikä saastaista. Taivaan portista ei mennä sisälle vajavaisen efektiivisen pyhitysprosessin perusteella.

Miikka: ”Mutta mikä prosessi riittää, kysyt. Periaatteessa tämä ei ole sinänsä olennaista pelastumisen kannalta. Pelastumisen kannalta on oleellista, että ihminen on ottanut pyhittävän armon vastaan, eikä ole kieltäytynyt sinnikkäästi Jumalasta ja armosta esimerkiksi tekemällä tieten tahtoen vakavaa syntiä (sillä lähimmäistä vastaa rikkominen on perimmältään myös Jumalaa vastaan rikkomista (Matt. 25:35-45)), ja on vanhurskauttamisen tilassa tai katolisuudessa puhuttaisiin ”armon tilassa.” Jos ja kun pyhitys jää vajaaksi, vie Jumala sen loppuun kiirastulen kautta, joka tarkoittaa sielun lopullista puhdistumista, jotta kaikki paheet eli pahat taipumukset vaihtuvat hyveisiin eli hyviin taipumuksiin ja jäljellä on todellinen pyhimys, joka kykenee samanlaiseen rakkauteen kuin Kristus.”

No kun katsot omaa vajavaista pyhitystäsi, niin mitä ajattelet, jos nyt kuolisit, niin kuinka kauan sinun pitäisi kiirastulessa kärventyä? On hyvin olennaista, ettei vanhurskauttaminen ole prosessi. Koko oppia kiirastulesta ei selkeästi Raamatusta löydy. Tiedän kyllä, että sitä on juuri äskettäin Joona Korteniemen toimesta koitettu jollain erikoisella eksegeesillä perustella, mutta ei pidä lähteä tekemään koko pelastusoppia koskevia erikoisoppeja hatarilla tulkinnoilla. Luit varmaan eksegeetti Timo Laaton vastauksen Korteniemen tekstiin?

Miikka: ”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.” (2. Kor. 3:18). Tämä kohta ilmaisee sitä muutosta, jota tarkoitan.”

Taivaassa tämä tulee valmiiksi. Kysymys vaan on, että miten sinne taivaaseen päästään: oman pikkuhiljaisen muuttumisen kautta (eli ”tekojen ja itsen kautta”, jonka Herran apostoli kieltää Ef 2:ssa) vai yksin syntien anteeksiantamuksen tähden (jota sama Herran apostoli opettaa Room. 4:ssa)

Miikka: ”Totta, siksi katolisen uskon mukaan juuri ihmisestä itsestään tarvitsee tulla hänen sielunsa syvimpiä sopukoita myöten täydellisen pyhä, jotta hän voi astua taivaaseen Jumalan eteen. Kyse ei ole pelkästään ihmisen syntisyyden ulkoisesta peittämisestä, vaan myös sisäisestä uudistumisesta. Ja tämä muutos on mahdollista yksinomaan Jumalan pyhittävän armon vaikutuksesta.”

Meinasitko onnistua tässä? Taisit sanoa yllä, ettei ole oleellista, mikä prosessin taso riittää. Mutta onhan sillä merkitystä, kun sielun syvimpien sopukoidenkin pitää olla pyhiä. Oletko sinä ”sielusi syvimpiä sopukoita myöten pyhä”, jos kerran et huoli itsellesi Kristuksen vierasta vanhurskautta? Jos et ole, niin miten sinä itse tuosta muotoilemasi lauseen haasteesta selviät? Menemällä kiirastuleen, niinkö? Mutta sitä et osaa ilmeisestikään sanoa, että pitäisikö sinun siellä palaa tulessa päivä, vuosi vai tuhat vuotta? Sanon suoraan (mutta sinua kunnioittaen): Tuo pelastusoppisi tuntuu aivan kauhealta. Sinä olit luterilainen. Mikä sinut sai vaihtamaan vapaan armon ja ilmaisen & täyden syntien anteeksiantamuksen tuollaiseen kärsimyksen oppiin? Lisäksi ihan noiden yllä olevien sitaattiesi pohjalta arvioituna oppisi vaikuttaa epäloogiselta ja sekavalta. En halua loukata sinua, vaan rakastaan Kristuksen rakkaudella. Enkä halua sanoa väärällä tavalla ylhäältä käsin. Mutta tästä minusta vaan vaikuttaa. Sanon suoraan, sillä totuus ja rakkaus vaativat sitä. Mielestäni sinun pitäisi tehdä opillinen parannus sielusi autuuden tähden.

Miikka: ”Voidaan sanoa, että uskon ja kasteen kautta ihminen on kyllä vanhurskas, mutta sisäisen muutoksen puolesta hän ei ole vielä täydellisen vanhurskas. Analogia on vähän sama, kun Raamatussa kristittyjä kutsutaan pyhiksi, mutta tämä ei tarkoita, etteikö ihmisen tulisi pyhittyä edelleen ja kasvaa pyhemmäksi: ”…joka on pyhä, pyhittyköön edelleen” (Ilm. 22:11).”

Tässä juuri tulee eteen perusongelma: vanhurskauttamisen ja pyhityksen sekoittaminen. Kumpaan luotat lopun hetkellä: täydelliseen anteeksiantamukseen koko turmeluksesi osalta vai johonkin omassa itsessäsi tapahtuneeseen vaillinaiseen pyhitysprosessiin? Tämä on ratkaisevaa ihmisen iankaikkisuuden kannalta.

Miikka: ”Pelastuminen tapahtuu uuden syntymän kautta Jumalan perheeseen, joka on kirkko. Tässä hän vuodatti meihin Pyhän Hengen ja tämän pyhittävän armon Hengen kautta me tulemme vanhurskaiksi ja saamme lopulta osaksemme ikuisen elämän.”

Ei ihminen saa iankaikkista elämää vaan iankaikkisen helvetin, jos hänen pelastuksensa ainoa syy ei ole hänelle luettu Kristuksen kuuliaisuudellaan ansaitsema vieras vanhurskaus. Jumala vaatii täydellisyyttä. Ja vain Kristus oli täydellinen. ”Ja minä todistan jokaiselle ihmiselle, joka ympärileikkauttaa itsensä (eli siis turvautuu lain tekoihin), että hän on velvollinen täyttämään kaiken lain. Te olette joutuneet pois Kristuksesta, te, jotka tahdotte lain kautta tulla vanhurskaiksi; te olette langenneet pois armosta.” (Gal. 5:3-4).

Miikka: ”Jumalan armoon ei lisätä tekoja ansiollisessa mielessä, jotka edeltäisivät tai ansaitsisivat jotenkin Jumalan armon. Armo on todella absoluuttisesti yksin Jumalasta lähtöisin ja täysin ansaitsematonta lahjaa. Toki se vaikuttaa efektiivisesti ja antaa voimaa pyhitykseen, kuten itsekin kirjoitat. Ja olisi väärin nähdä pyhitys ja teot a) Jumalan armon ansaitsemisena b) pakonomaisena suorittamisena jotta voisi riittää Jumalalle c) taivaspisteiden keräämisenä, kunnes riittävä pistemäärä on saavutettu ja oma osuus hoidettu, jotta voi pelastua.”

Mutta miksi teille ei riitä seuraava: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi; niinkuin myös Daavid ylistää autuaaksi sitä ihmistä, jolle Jumala lukee vanhurskauden ilman tekoja: ’Autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt! Autuas se mies, jolle Herra ei lue syntiä!’”?

Kun Kristuksen vieras vanhurskaus luetaan ihmisen hyväksi, hänestä tulee sillä siunatulla sekunnilla jokaista turmeluksensa valtaamaa sielunsa sopukkaakin myöten pyhä ja vanhurskas. Luettu vanhurskas muuttaa ihmisen koko statuksen Jumalan edessä (coram Deo) Jumalan vanhurskaan vihan ja lain alta hänen armonsa alle. Armon tilassa oleminen on täydellisen anteeksiantamuksen alla olemista. Se ei siis ole vain jokin mahdollisuus vajavaisesti pyhittyä vuodatetun armon voimasta.

Miikka: ”’Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.’ (Matt. 6:14-15). Eikö tästäkin kohdasta käy ilmi, että sillä mitä me teemme ajassa, on vaikutusta ikuisuuden kannalta. Jos kieltäydymme antamasta jollekin anteeksi (ja eikö tämä ole ihmisen tahdonvapauden piiriin kuuluva asia?), niin eikö Raamatun opetus ole, että silloin Jumalakaan ei anna meille anteeksi. Vai miten tätä kohtaa tulkitset?”

Tulkitsen selkeiden vanhurskauttamisopin kohtien valossa tämän niin, että kyseessä on 1) raju lain sana (2. käyttö, jonka tehtävä on paljastaa syntimme), ja 2) kuvaus siitä, että jos ihminen on kovin armoton, niin voi olla, ettei hän ole oikeassa uskossa. Mutta en todellakaan tulkitse tätä niin, että anteeksiantamuksen ehto olisi täydellinen kyky antaa lähimmäisilleen anteeksi. Tämä olisi lain ja evankeliumin sekoittamista.

Keskustelumme jatkukoon. Kiitos tähän astisesta. Nyt pallo on vuorostaan sinulla.

Kiitos Topi erinomaisesta ja inspiroivasta puheenvuorosta! Käyn tässä viestissä vuoropuheluun edellisten puheenvuorojesi kanssa ja pyrin tuomaan esille katolisen uskon perustaa, sekä tulkitsen myös esille ottamiasi raamatunkohtia katolisen uskon valossa. Tämä vastauspuheenvuoroni on aika pitkä, mutta ehkä se kompensoi sitä, että edelliset puheenvuoroni jäivät hieman lyhkäisiksi.

Topi kirjoittaa: ”Apostolien ajan myötä inspiraatio loppui. Ei ole mitään jatkuvaa ilmoitusta.”

Olen samaa mieltä, ettei ole mitään jatkuvaa ilmoitusta, vaan Jeesus Kristus on Jumalan ”viimeinen sana”, mutta tarkoitatko, että apostolien kuoltua Pyhä Henki ei enää millään erityisellä tavalla johdattanut apostolista kirkkoa tai sen Raamatun tulkintaa? Tällöin Jeesuksen lupaus siitä, että Pyhä Henki johdattaisi apostoleja kohti ”kaikkea totuutta” tulkittaisiin niin, että tämä koskee pelkästään yhtätoista apostolia, eikä heidän seuraajiaan samassa apostolin virassa. Pyhä Henki ikään kuin starttaisi kirkon apostolien kautta, mutta vetäytyisi maisemista jättäen kirkon tulkitsemaan apostolien tekstejä itsekseen?

Mielestäni edellä esitetty tulkinta on hieman epäuskottava monestakin syystä. Yksi on kirkkohistoriallinen näkökulma ja varhaiskirkon usko, jota yritän kuvata kohta lyhyesti. Mielestäni paras perspektiivi apostolisen uskon tulkintaan nousee juuri palaamalla alkuun ja tutkimalla sitä, miten varhaiskirkko ymmärsi kristinuskoa. Jos he, jotka pystyivät keskustelemaan itse apostolien ja heidän seuraajiensa kanssa, menivät jotenkin perustavalla tavalla metsään, niin löytyisikö autenttinen kristinuskon tulkinta kuitenkaan satoja vuosia myöhemmin. Enpä oikein usko.

Kirkkoisät ja varhaiskirkon opettajat perustelivat tietysti käsityksiään Raamatulla, mutta tästä ei voida vielä loogisesti päätellä, että he olisivat kannattaneet Sola Scriptura -argumenttia. Varhaiskirkossa oli useita harhaopettajia, jotka myös perustelivat käsityksiään Raamatulla (esim. Markion 100-luvulla) ja halusivat viedä kristinuskon tulkintaa hyvin monenlaisiin suuntiin. Näitä harhaoppeja ei kuitenkaan lähestytty luterilaiseen tapaan yksin Raamatusta käsin etsimällä sedes doctrinae -kohtia, vaan myös siitä käsin, missä on oikean kirkko ja minkä varaan oikea apostolinen kristinusko rakentuu. Kyse oli siis siitä, kuka on se auktoriteetti, joka edustaa oikeaa kristinuskon tulkintaa ja apostolista traditiota kaikkien harhaopetusten keskellä. Ilman oikean apostolisen istuimen (cathedra) tunnistamista, kristinuskon ja Raamatun tulkinta oli vaarassa hukkua erilaisten Raamattuun perustuvien tulkintojen mereen, mikä taas johtaisi apostolisen kirkon ykseyden pirstaloitumiseen. (Tässä muuten erinomainen Sleyn youtube-opetussarja aiheeseen.)

Esimerkiksi Irenaeus (eli 130-202 jKr.) kirjoittaa kirjassaan Harhaoppeja vastaan: ”… kirkko, jonka kaksi loistavinta apostolia, Pietari ja Paavali perustivat ja organisoivat Roomassa ja saarnattu usko, joka välitetään meille piipsallisen jatkumon kautta. On välttämätöntä että jokainen kirkko on samaa mieltä tämän kirkon [, jonka apostoli Pietari ja Paavali perustivat Roomaan] kanssa, sen johtavan auktoriteetin takia.” (Against Heresies 3.3.2, käännös oma) Tämän väitteen hän perustelee apostolisella suksessiolla. Ensin hän kuvaa kuinka apostolinen virka annettiin Roomassa Pietarin ja Paavalin kuoltua Linukselle, sitten Anacletukselle, sitten Klemensille jne. Sitten hän jatkaa: ”Tässä järjestyksessä ja apostolisessa seuraannossa apostolinen perinne ja totuuden saarnaaminen on tullut meille. Ja tämä on suurin todiste siitä, että yksi ja sama eläväksi tekevä usko on säilynyt kirkossa apostoleista lähtien meidän aikaamme asti ja välitetty eteenpäin totuudessa.” (Against Heresies, 3.3.3, käännös oma)

Irenaeus lähtee siis puolustautumiaan Raamatun erilaisia tulkintoja vastaan kysymällä, missä on oikea apostolinen auktoriteetti ja apostolinen istuin. On ilmeistä, että taustalla on käsitys siitä, että Pyhä Henki on varjellut tuon auktoriteetin kristinuskon tulkintaa siten, ettei se ole horjunut totuudessa, kuten harhaopettajilla. Tätä ei tule kuitenkaan nähdä mustavalkoisesti siten, että se muodostaisi jotenkin vastakohdan pyhien kirjoitusten kanssa. Katolinen usko ei ole ´joko tai´ eli tässä yhteydessä joko Raamattu tai traditio, vaan ´sekä että´.

Raamatusta voidaan lisäksi nostaa esille Matt. 28:20: ”Ja katso, minä olen teidän [apostolit] kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” Tästä voidaan päätellä, että Kristus ei ollut vain valitsemiensa kahdentoista apostolin kanssa, vaan myös heidän seuraajiensa kanssa apostolisessa virassa, koskapa hän sanoi ´maailman loppuun asti.´ Apostolit taas eivät eläneet ´maailman loppuun asti´, mutta edelleen on yhä olemassa heidän seuraajiaan samassa viran jatkumossa ja tulee olemaan ´maailman loppuun asti´. Ja jos Kristus on heidän kanssaan, on välttämättä myös Pyhä Henki, joka lähtee Isästä ja Pojasta. Katolisesta näkökulmasta Pyhä Henki ei ole voimaton henki, joka antaisi apostolisen kirkon ajelehtia karille ja mennä harhaan totuudesta Kristuksessa, vaan on voimallinen pitämään kirkon suunnan kurssissa, sen virheistä ja synneistä huolimatta. Taustalla on tulkinta siitä, että Jeesus perusti kirkon Pietarin varaan, Matt. 16:18 ”Sinä olet Pietari [Keefas], ja tälle kalliolle [keefaalle] minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18)

Lisäksi voidaan argumentoida sen puolesta, että Raamattu, käyttäessään termiä ´virka´, tarkoittaa sitä, että kyseessä ei ole vain väliaikainen tehtävä, vaan pysyvä instituutio, jolle valittaisiin myös seuraajia. (Apt.1) Havainnollistuksena otettakoon esimerkiksi kansanedustajan virka. Virka on jotakin, jonka tehtävää hoitamaan valitaan tietty henkilö, mutta jos hän kuolee tai muutoin luopuu virasta, valitaan viralle seuraaja. Samoin apostolinen virka ei lakannut apostolien kuoltua, vaan alkukirkossa ymmärrettiin alusta asti, että tuon viran hoitajaksi valittaisiin seuraaja (Juudaksen tilalle valittiin Mattias). Viran pysyvyyden näkökulmasta olisi epäuskottava ajatus, että Pyhä Henki olisi annettu johdattamaan vain ensimmäisiä apostoleja, muttei heidän seuraajiaan samassa virassa.

Topi: ”Toiseksi, kirkkohistoriassa on niin monta keskenään ristiriitaisesti opettanut kirkkoisää tai kirkolliskokousta, ettei niiden totuudellisuudesta ota kukaan selvää, jos niitä ei arvioida Jumalan muuttumattomalla sanalla.”

Tämä on nähdäkseni osittain totta. Toki kirkon historiasta voidaan löytää paljon ristiriitaisuuksia, vaikka myös suuri uskon ykseys monissa asioissa ja tietty uskon looginen kehitys (opin evoluutio). Monissa opeissa on ollut aluksi tiettyä epätarkkuutta (esim. kolminaisuusoppi), kunnes opetus on tarkentunut myöhemmin. Lisäksi kirkon opetuksesta on erotettava toisistaan käytännöt ja dogmit. Topin viittaama pappien selibaattivaatimus läntisessä kirkossa ei ole esimerkiksi dogmi, vaan kirkon käytäntö, jolla on varmasti plussia ja miinuksia. Tämä käytäntö voisi periaatteessa muuttua, ja silti ei ole kyse kirkon opin muuttumisesta vaan käytännön muuttumisesta.

Topilta kysyisin, miten vastaat siihen, että myös Raamatussa on ristiriitoja ja esimerkiksi evankeliumeissa on kuvauksia, jotka on vaikea perustella olevan yhtä aikaa totta historiallisessa mielessä? Moni esimerkiksi hylkää Raamatun erehtymättömyyden näiden ristiriitojen takia. Miten perustelet Raamatun erehtymättömyyden, jos Raamatussa on ristiriitoja?

Itse ajattelen, että Raamattu on täysin Jumalan inspiroitua sanaa, mutta tämä sana on välitetty meille ihmisten kautta sellaisella tavalla ja kielellä jonka voimme ymmärtää. Raamatussa Jumala astuu alas luoksemme ja omaksuu kielen ja ilmaisutavan, jotta voimme ymmärtää Häntä. Raamattu on siis jumalallinen ja inhimillinen samaan aikaan. Samaa voidaan sanoa myös Pyhän Hengen johtamasta kirkosta. Haparointia ja ristiriitoja esiintyy, koska kirkkoa eivät muodosta täydelliset enkelit vaan inhimilliset ihmiset. Silti aarre kätkeytyy saviastiaan ja myös pysyy siellä inhimillisyydestämme huolimatta. Pyhän Hengen johdatuksen takia kirkko (, joka on yhteydessä Pietarin istuimeen, koskapa se on se kallio, jonka perustalle Kristus jätti kirkkonsa) on erehtymätön, mutta se ei ole vailla inhimillisyyttä ja tässä mielessä myös erehdystä.

Topi viittaa myös kirkon tekemiin synteihin, kuten ”elosteleviin paaveihin”. Itse voisin nostaa esille myös viime aikaisen hyväksikäyttöskandaalin. Kirkon synnit ovat totta. Tärkeää on kuitenkin erottaa toistaan kirkon virassa tehdyt synnit ja kirkon eteenpäin välittämä opetus. Pyhän Hengen johdatus ei poista pappien, piispojen tai paavin heikkoutta langeta syntiin, mutta sen sijaan takaa kirkon opetuksen luotettavuuden.

Tämä ei ole kuitenkaan ihan näin yksioikoista. On nimittäin totta, että katolisen kirkon sisällä on myös ollut ja varmasti yhä on harhaopettajia (esimerkiksi Areios 256-336 jKr. oli katolisen kirkon pappi, josta tuli myöhemmin harhaopettaja). Se ettei kirkko kokonaisuudessaan johda harhaan, ei suoraan johda siihen, etteivät yksittäiset piispat tai papit voisi langeta myös opissa ja alkaa opettaa väärin. Jokainen pappi vastaa opetuksestaan Jumalan edessä ja hänellä on tässä mielessä suurempi vastuu, kuten Raamattukin opettaa (Jaak. 3:1). Tällöin paavin tehtävä on ojentaa piispoja ja pappeja ja tarvittaessa viimeisenä keinona ekskommunikoida heidät eli erottaa kirkon yhteydestä. Esimerkiksi voidaan nostaa Saksan katolisen kirkon tilanne tänä päivänä seksuaalietiikan saralla, johon paavi on puuttunut ja varoittanut ajautumista skismaan universaalikirkon kanssa, mutta jossa ei näytä vielä tapahtuneen muutosta. Nähdäkseni yksittäisen katolilaisen tehtävä on rukoilla, sillä lopulta vain Pyhä Henki voi johdattaa kirkkoa oikealle tielle. Tietysti voi myös kykyjensä mukaan osallistua teologiseen keskusteluun, mutta en näe silti oikeana ratkaisuna tehdä sellaista johtopäätöstä, että sakramentit tulisi ottaa omiin käsiin ja erottautua kirkon yhteydestä. Sitä paitsi jo Jeesuksen aikana Juudas, yksi apostoleista, kavalsi Jeesuksen ja Pietari kielsi tuntevansa Jeesusta. Jeesus kuitenkin näytti suhtautuvan asiaan lempeästi ja kärsivällisesti, ja antoi molemmille mahdollisuuden parannukseen. Mielestäni tämä on hyvä malli myös tänä päivänä, jos joku opettaja horjuu.

Topi kirjoittaa: ”Jumalan sana itse opettaa monissa paikoissa omaa totuudellisuuttaan (ks. esim. Ps. 119:160, Joh, 17:17, 2.Kor. 6:7, Ef. 1:13, Kol. 1:5, 2. Tim. 2:15 ja Jaak. 1:18). Ja Kristus itse selitti pyhiä kirjoituksia Jumalan sanana (Matt. 21:42, Luuk. 24:25-27). Myös muualla UT:ssa viitataan VT:hen Jumalan sanana (Apt. 1:16, 28:25).”

Näiden kohtien kanssa minulla ei ole ongelmaa. Katolisen uskon mukaan Raamattu on Jumalan sanaa ja kokonaan totta. Tällaista auktoriteettia ei anneta millekään muulle tekstille katolisessa uskossa. Tästä ei kuitenkaan seuraa, etteikö voisi olla myös muita auktoriteetteja (esim. Pietarin istuin).

Topi: ”Paaveja, patriarkkoja ja arkkipiispoja on pilvin pimein ollut opettamassa sadoilla eri tavoilla. Kenen heistä opetusvirkaan minun pitäisi uskoa ja luottaa? Kenen opetuksen varaan minä iankaikkisen autuuteni perustaisin? Ehkä huomaat, että tällainen ajattelu johtaa rannattomalle epävarmuuden suolle.”

Ongelma kaanonin, erityisesti UT:n suhteen onkin tämä: mistä voidaan tietää varmasti, että nykyisessä muodossa oleva Uusi testamentti ja vain se on inspiroitua Jumalan sanaa Vanhan testamentin ohella. Tai VT:n suhteen: mistä voidaan tietää, että esim. deuterokanoniset kirjat, jotka kuuluvat Septuagintaan, eivät kuulu Jumalan inspiroituun Raamattuun, vaikka niitä on luettu pyhinä teksteinä alkukirkon ajoista asti, koskapa alkukirkossa käytettiin yleisesti VT:n kreikannosta Septuagintaa.

Nähdäkseni tämän jakeen konteksti viittaa profetoimiseen, joka tietysti voidaan ymmärtää myös opettamiseksi, mutta myös esimerkiksi henkilökohtaisiksi ilmestyksiksi. Periaatteessa en näe ongelmaa, että kyseistä jaetta tulkittaisiin niin, että seurakunnassa maallikon tulee arvioida seurakunnan opetusta Raamatun valossa ja nostaa meteli, jos se ei tunnu sopivan yhteen Raamatun kanssa. Kirjeen kirjoitusajankohtana vain tällaiseen ei ollut oikein mahdollisuutta (ja siksi sellaisen hypoteesin sovittaminen Paavalin sanoihin ei ole ihan ongelmatonta), koska a) riviseurakuntalainen tuskin osasi lukea ja b) hänellä tuskin oli käytössään Raamattua, kuten meillä on tänä päivänä. Niinpä hänen täytyi vain luottaa siihen, että seurakunnan paimen hoiti opetusvirkaansa oikein ja opetti oikein. Vasta kirjapainotaito ja koululaitos toivat parannusta asiaan.

Topi: ”Mutta on kyllä tärkeä tehdä ero apostolien ajan alkukirkon ja myöhempien vuosisatojen kirkon / kirkkojen välille. Ei meillä ole taetta, että pimeällä keskiajalla tai pimeässä nykyajassa jokin kirkko automaattisesti on toiminut Jumalan johdatuksessa.”

Edellä jo yritin kuvata sitä, että tällainen tulkinta on minusta epäuskottava. Tunnen luterilaisen tavan jäsentää asia niin, että kirkon historiasta erotetaan ikään kuin alkutraditio, joka olisi luotettava ja Pyhän Hengen johdattama, myöhemmästä traditiosta, jota Pyhä Henki ei enää samalla tavalla johdattaisi. Ymmärtääkseni tällainen tulkinta perustuu siihen, että luterilaisten kokemuksen mukaan jossain vaiheessa katolisen kirkon opetus oli johdettu liian pitkälle Raamatusta, erityisesti joistakin Paavalin kirjeiden opetuksista, ja siksi johdatus ei ole enää mahdollinen/ uskottava. Olenko oikeassa? Vai perustuuko tulkinta tällaisesta tradition kahtiajaosta joihinkin Raamatun kohtiin?

Topi: Mitäpä vastaat, toimiiko Suomen ev. lut. kirkon kirkolliskokous Pyhän Hengen johdatuksessa, jos se lähivuosina hyväksyy homoliitot?

En usko. Ensinnäkin, jos Suomen ev. lut. kirkossa kokoonnutaan yhteen kirkolliskokouksessa, ei se ole uskottavasti ekumeeninen kirkolliskokous, sillä Suomen ev. lut. kirkko toimii ja tekee päätöksiä irrallaan universaalista kirkosta. Toisekseen yhteys paavin istuimeen en epäselvä, ja sikäli, kun ev. lut. kirkko seuraa omaa tunnustustaan, se sanoutuu itse irti paavin istuimen yhteydestä. Tällä en tahdo sanoa, etteikö Pyhä Henki johdattaisi jollakin tavalla myös ev. lut. kirkkoa, mutta katolisesta näkökulmasta kyse on skismaattisesta kirkon yhteydestä irrottautuneesta kirkkokunnasta, eikä kirkosta sanan täydessä merkityksessä.

Topi: Tai toimiiko Venäjän patriarkaatti Pyhän Hengen johtamana hännystellessään suuren johtajansa hyökkäyssotaa?

Enpä usko. Toisaalta kyse ei ole opillisesta kysymyksestä, vaan maallisesta kysymyksestä ja mielestäni kirkon johdon lankeemuksesta. Katoliselta puolelta voidaan nostaa esille samanlaisia ongelmia vaikkapa keskiajalta.

Topi: Tai kun keskiajan lopun / uuden ajan alun rappiopaavit elostelivat ehtimistään, niin miten opetusvirka siinä toteutui?

Viittaan aiempaan kirjoitukseeni kirkon synnin ja opetuksen erottamisesta toisistaan. Syntinen paavi, piispa tai pappi voi opettaa oikein, eikä tässä ole loogista ristiriitaa. Lisäksi hänen toimittamansa sakramentit ovat päteviä, ja tässä mielessä kirkko toteutuu silloinkin, kun pappi on syntinen. Vai onko sinulla esimerkkiä, että joku paavi olisi opettanut väärin?

Topi: ”Muttei se nosta ketään viranhaltijaa eikä mitään virkaa Jumalan sanan yläpuolelle.”

Katolisen uskon mukaan viranhaltija tai paavi ei ole Jumalan sanan yläpuolella, eikä esimerkiksi paavin kiertokirjeet ole Jumalan sanaa. Toisaalta tällainen erottelu voi olla harhaanjohtavaa, sillä jokaisessa kirkkokunnassa sitovaa on aina se raamatuntulkinta, jota se opettaa, sillä Raamattu on kirja ja sen opettaja aina tulkitsija. Ja jos jokin tulkinta lukitaan sitovaksi, on se aina tietyssä mielessä yksilön näkökulmasta, jos ei nyt Jumalan sanan yläpuolella, niin samalla tasolla. Luterilaisuudessakin Tunnustuskirjojen edustamaan raamatuntulkintaan tulee sitoutua kuin Jumalan sanaan, eikä niiden opetusta voi alkaa epäillä, jos mielii olla tunnustusluterilainen. Silti Tunnustuskirjat eivät ole luterilaisen opetuksen mukaan Jumalan sanan yläpuolella, kuten katolisessa kirkossa paavi ei ole Jumalan sanan yläpuolella, mutta paavin vahvistamaan tulkintaan tulee sitoutua (joskin tämän sitoutumisen asteessa ollaan aika kärsivällisiä), jos mielii olla hyvä katolilainen.

Topi ”No kumpi sitten on korkeammalla, paavi ex cathedra vai Raamatun sana?”

Kysymys ei tavoita katolisen uskon olemusta, sillä voidaan sanoa, että paavi, puhuessaan ex cathedra, vetää yhteen kristinuskon oikean opetuksen, joka ei tietysti voi olla olemuksellisesti ristiriidassa kristinuskon pyhän kirjan, Raamatun kanssa. Toki tuo opetus lähtee Raamatusta, mutta ei välttämättä yksin Raamatusta sedes doctrinae -säännön mukaan, sillä katolinen usko tunnustaa myös pyhän tradition olevan Pyhän Hengen johtamaa Kristuksen totuuden avautumista kirkon elämässä.

Topi: ”Kysyin, että mitä sitten, jos paavi hyväksyisi naispappeuden?”

Katolisessa kirkossa voidaan tietysti aina nostaa esille kysymys: entä jos.. Katsoisin, ettei tällainen hypoteettinen tilanne ole mahdollinen sen vakiintuneen opetuksen valossa, jota katolinen kirkko on opettanut tähän asti, vaikkei pappisvihkimyksen epäämistä naisilta ole tehty varsinaista dogmia. Silti ei ole muuta mahdollisuutta kuin luottaa, että Pyhä Henki johtaa kirkkoa myös tulevaisuudessa niin, ettei se mene harhaan. Luterilaisuudessa naispappeus on jo laajasti hyväksytty, mutta tietysti sanot, etteivät nämä ole todellisia luterilaisia. Itse ajattelen, että luterilaisen kirkon Sola Scriptura -perustus on alttiimpi tällaisille uudistuksille, sillä se ei tukeudu katolisen (tai ortodoksisen) kirkon tapaan yhtä voimakkaasti traditioon.

Topi: ”Mutta miten sinä määrität ”kristinuskon hengen”? Mikä henki se on, miten se määritetään, mistä se nousee, ja mistä se on saanut alkunsa?”

Tarkoitan kristinuskon kokonaistulkintaa. Siis sitä viitekehystä esioletuksineen, jonka mukaan jäsennämme vaikkapa yksittäiset Raamatun opetukset. Kaikkein olennaisinta on johdonmukaisuus, sillä se nousee Jumalan, Logoksen, omasta olemuksesta, ja se on ainoa työkalu, jolla voimme ylipäätään tehdä teologiaa. Välttämättä kaikki kristinuskon sisältö ei saa suoria perustelujaan täysin eksplisiittisesti yksittäisistä Raamatunkohdista, eikä se vielä tarkoita sitä, että ne olisi hylättävä epäraamatullisina, jos ne voidaan kuitenkin johtaa siitä kokonaisymmärryksestä, jota Raamattu tukee, ja ne ovat johdonmukaisia palasia ”opin ruumiissa” (corpus doctrinae). Katolinen mariologia on mielestäni hyvä esimerkki, sillä se perustuu ennen kaikkea kristologiasta johdettuihin johtopäätöksiin, mutta myös Raamatun tekstien tulkintaan.

On siis oltava johdonmukainen. Jos vaikkapa päättelemme, että sellainen ennaltamäärääminen taivaaseen olisi totta joidenkin raamatunkohtien perusteella, mikä tekee tyhjäksi ihmisen tahdonvapauden, emme voi johdonmukaisuutta menettämättä kieltää myös siitä loogisesti seuraavaa kaksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että toiset ihmiset olisivat valinnan puutteen takia ennaltamäärätty kadotukseen. Tämä taas on loogisesti ristiriidassa Jumalan rakkauden olemuksen ja oikeudenmukaisuuden kanssa, sillä hän tahtoo pelastaa kaikki ihmiset ja Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, ja siksi tällaista predestinaatio-oppia ei voida hyväksyä Raamatun kokonaisymmärryksen valossa.

Topi: ”Yksittäisten opinkohtien täsmällinen määrittäminen ei johda koko totuuden kaventumiseen vaan nimenomaan sen täsmälliseen, luotettavaan, kattavaan ja ehyeen tavoittamiseen.”

Kritiikkini sedes doctrinae -sääntöä kohtaan (eli sellaista sääntöä kohtaan, jossa kristinuskon sisältöön voidaan hyväksyä vain sellainen opetus, jolle löytyy eksplisiittiset opinsijantipaikat Raamatussa) ei ole ehdoton, vaan pikemminkin näen siinä olevan riskejä. Mielestäni ongelma on se, että sedes doctrinae -kohdat eivät useinkaan ole täysin yksiselitteisiä Raamatun omassa kontekstissa. Otetaan esimerkiksi Topin mainitsema filioque -lisäys. Missä ovat sen kiistattomat sedes doctrinae -kohdat Raamatussa? Ja jos sellaisia ei ole, eikö se pitäisi sedes doctrinae -vaatimuksen perusteella hylätä? (Itse vastaan, että filioque lisäys on looginen kolminaisuusopin valossa, ja siksi se pitäisi hyväksyä kristinuskon opin kokonaisuuteen, vaikkei sille aivan eksplisiittistä raamatullista perustaa olekaan.) Tällä tiellä voidaan jatkaa aina vain pidemmälle pilkkoen kristinuskon sisällöstä palasia pois, jos niille ei löydy kiistattomia opinsijaintipaikkoja Raamatussa. Tätä tarkoitin kristinuskon opin kaventumisella, jonka näen riskinä.

Topi: ”En oikein tiedä, mitä tuolla ”lakikirjalla” tarkoitat?”

Lakikirja pyrkii olemaan matemaattisen eksakti. Se on täynnä pykäliä ja niiden tarkkaa erittelyä. Raamattu ei ole tällainen oppikirja. Jos otamme Raamatusta jonkin ohjeen, ja teemme siitä yleisen säännön, joudumme sangen usein operoimaan Raamatun oman kontekstin ulkopuolelle oletustemme varassa. Esimerkiksi voitaisiin ottaa se, tuleeko ehtoollinen jakaa kansalle yhdessä (vain leipä) vai kahdessa (leipä+viini) muodossa, vai riittääkö, jos vain pappi nauttii kahdessa muodossa ja kansa yhdessä muodossa. Kannatan itse kahdessa muodossa jakamista, mutta nähdäkseni ei voida yksin Raamatun äärellä sanoa, että tapa jakaa yhdessä muodossa olisi harhaoppi. Raamattu ei omassa kontekstissaan pohdi koko kysymystä.

Vanhurskauttamisoppiin liittyvät kysymykset ja raamatunkohdat

Topi: ”Pahasta himosta kirjoitin ensimmäisessä osassani. Se on Raamatun mukaan todellista syntiä. Myös kaikki heikkous / taipumus langeta rajuun ja graaviin tekosyntiin on syntiä.”

Eikö tällainen tulkinta johda siihen, että jo kiusaus on synti, jota seuraa syyllisyys? Eli jos meille tulee kiusaus esimerkiksi valehdella, olemme jo syyllisiä syntiin, vaikka onnistuisimme välttämään tuon kiusauksen? Vai miten tämä pitäisi ymmärtää?

Lisäksi eikö myös luterilaisen opin mukaan kaste välitä syntien anteeksiantamuksen perisynnin syyllisyydestä? Kysymykseni on: peseekö kaste pois perisynnin aiheuttaman syyllisyyden vai ei? Ja jos pesee, miksi perisynnistä pitäisi vielä syyttää kastettuja, jos se on jo anteeksi annettu?

Viitaat vuorisaarnaan, jossa Jeesus opettaa kuudenteen käskyyn liittyen: ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.” (Matt. 5:28) Mielestäni tämä ei ole ongelmallinen kohta katolisen uskon kannalta. Ilman muuta on syntiä jos katselee himoiten, vaikka se tapahtuisi vain sydämessä, eikä aktualisoituisi tekoina (ks. 10. käsky). Entä jos tulee kiusaus, mutta katsoo muualle ollen häveliäs? Onko luterilaisuuden mukaan tämäkin samanlainen synti, josta seuraa syyllisyys, kuten jatkuva himoavan katseen ruokkiminen visuaalisesti? Jos viemme tämän avioliiton kontekstiin, niin onko näillä kahdella eroa aviopuolison näkökulmasta, vai onko kumpikin pettämistä ja aviorikos?

Mielestäni tässä Jaakobin kirjeen kohdassa on katolinen logiikka: ”Älköön kukaan, kiusauksessa ollessaan, sanoko: ”Jumala minua kiusaa”; sillä Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän ketään kiusaa. Vaan jokaista kiusaa hänen oma himonsa, joka häntä vetää ja houkuttelee; kun sitten himo on tullut raskaaksi, synnyttää se synnin, mutta kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.” (Jaak. 1:13-15)

Kiusausta voi seurata synti, jos sen antaa tulla raskaaksi ja toimii kiusauksen mukaan. Viittaus raskauteen ja synnytykseen toimii analogiana kiusauksen ja synnin suhteen. Raskaana (tai kiusauksissa) oleminen ei ole vielä sama asia kuin synnytys (-> kiusaukseen ja syntiin lankeaminen).

Topi viittaa luterilaisen perisyntiopin puolesta seuraaviin raamatunkohtiin:

Room 6:12 ”Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille.”

Gal. 5:16 ”Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa täytä.”

Ef. 2:3 ”joiden joukossa mekin kaikki ennen vaelsimme lihamme himoissa, noudattaen lihan ja ajatusten mielitekoja, ja olimme luonnostamme vihan lapsia niinkuin muutkin”

Kol 3:5 ”Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne: haureus, saastaisuus, kiihko, paha himo ja ahneus, joka on epäjumalanpalvelusta,”

Vastaavia himosta kertovia kohtia voitaisiin ottaa enemmänkin, mutta ne eivät nähdäkseni eksplisiittisesti opeta, että kiusaus olisi jo itsessään syntiä (eikä vasta sen mukaan toimiminen/ siihen tahdolla suostuminen) sen jälkeen kun ihminen on uudestisyntynyt kasteessa ja hän on uusi luomus Kristuksessa.

Vapaa tahto vai sidottu ratkaisuvalta?

Käyn ensin läpi Topin avauspuheenvuoron viittaukset Galatalaiskirjeeseen. Topi tulkitsee Paavalin kirjettä Galatalaisille pitkälti luterilaisesta positiosta ja kysymyksenasettelusta käsin viitatessaan Galatalaiskirjeen ongelman ytimen olevan se, että pelastumiseen sotkettiin tekoja. Jo alkuun haluan todeta, että tällaisessa tulkintatavassa on iso riski nähdä tekstissä jotakin sellaista, mitä siinä ei todellisuudessa ole. Tarkoitan sitä, ettei ole ongelmatonta viedä 1500-luvun luterilaista laki vs. evankeliumi -kysymyksenasettelua Galatalaiskirjeeseen. Pikemminkin tulisi tutkia Galatalaiskirjeen omaa kontekstia ja etsiä vastausta kysymykseen: mikä oli se ongelma, johon Paavali puuttui kirjoittaessaan kirjeen Galatian seurakunnalle?

Galatalaiskirjeen tärkein termi debattimme kannalta on nähdäkseni ”lain teot”. Mihin Paavali sillä viittaa? Luterilaisessa positiossa termi ymmärretään joskus ilmaisevan sangen laajasti kaikkea inhimillistä toimintaa suhteessa Jumalaan (Sanotaan esim. että kaikki mitä Jumala vaatii on lakia ja mitä Jumala lupaa, on evankeliumia). Perusteluna käytetään muun muassa: ”Kukaan ei tule vanhurskaaksi lain teoista, koska vanhurskas on elävä uskosta” (Gal. 3:11). Tästä voidaan tulkita lain tekojen ja uskon vastakohtaisuus vanhurskaaksi tulemisessa, ja jos lain teot tarkoittavat kaikkea inhimillistä toimintaa suhteessa Jumalaan, päädytään monergismiin, jossa ihmisellä ei ole mitään osuutta pelastumiseensa tai sen menettämiseen.

Ehdotan kuitenkin, että Galatalaiskirjeen pihvi ei ole uskon ja tekojen vastakkainasettelu luterilaisessa mielessä. Tutkitaan aluksi Galatalaiskirjeen kontekstia eli sitä, mihin tilanteeseen kirje liittyi ja miksi se oli kirjoitettu. Mitä Galatiassa oli tapahtunut?

Paavali kirjoittaa, että Galatian seurakunnassa oltiin siirrytty ”toisenlaiseen evankeliumiin” (Gal. 1:6), joka oli vastoin sitä evankeliumia, jota apostolit (mukaanlukien hän itse, koska hänestäkin oli tullut apostoli Kristuksen ilmestymiseen liittyvien tapahtumien kautta) julistivat. Seuraavaksi Paavali siirtyy kuvaamaan ns. Antiokian välikohtausta, jossa hän vastusti Pietaria vasten kasvoja. (Gal. 2:11) Miksi? Koska Pietari oli aiemmin ottanut osaa pakanuudesta kääntyneiden kristittyjen ateriointiin, mutta oli eristäytynyt heistä peläten niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. (Gal. 2:12). Lisäksi muutkin juutalaiskristityt olivat eristäytyneet pakanakristityistä. (Gal. 2:13) Juuri tällainen separatismi oli Paavalin mukaan poikkeamista ”evankeliumin totuuden tieltä.” (Gal. 2:14) Paavalilla ei ollut ensisijaisesti mielessä soteriologia eli yksilön pelastuminen, vaan seurakunnan sosiaalinen yhteys, johon oli ilmaantunut säröjä juutalais- ja pakanakristittyjen välille. Hän myös viittaa, että eihän kreikkalaista Tiitustakaan oltu ympärileikattu. (Gal. 2:3) Toisin sanoen Galatian seurakunnan juutalaiskristityt olivat alkaneet vaatia pakanuudesta kristinuskoon kääntyneitä noudattamaan Mooseksen lain (erityisesti sen seremonialain) noudattamista, eli ympärileikkausta ja kaikkia niitä säädöksiä, jotka pitivät Israelin kansan erillään pakanakansoista.

Paavali jatkaa viittaamalla, ettei vanhurskaaksi tulla juutalaista lakia noudattamalla, vaan uskomalla Kristukseen. Paavali viittaa, että Jumalan kansa, Israel, oli menettänyt erityisasemansa Jumalan omaisuuskansana, ja sen tilalle oli tullut uusi Israel, johon kuuluttiin uskon kautta. Siksi vanha Mooseksen laki sellaisenaan ei ollut enää voimassa, eikä sitä tarvinnut enää noudattaa.

Paavali ei siis aseta luterilaisessa mielessä vastakkain uskoa ja tekoja. Jos Paavali asettaisi vastakkain uskon ja lain teot, siinä merkityksessä, että lain teot kuvaisivat kaikkea inhimillistä toimintaa suhteessa Jumalaan, olisi kirjeen loppu ristiriitainen (menen siihen kohta). Paavalin liittoteologinen näkökulma tulee erityisesti esille: ”Te kaikki olette Jumalan lapsia, kun uskotte Kristukseen Jeesukseen. Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen Jeesuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen.” (Gal. 3:26-28). Kaste ja usko liittävät siis Jumalan uuden liiton perheeseen, joka on kirkko, uusi Israel. Jumalan kansaan ei tulla enää syntymällä tai kääntymällä juutalaiseksi (ja alkamalla noudattaa juutalaista lakia kaikkine säädöksineen). Siksi on turhaa enää vaatia ympärileikkausta ja muuta Mooseksen lain noudattamista, ja väärin tehdä tämän perusteella raja-aitoja seurakunnan sisällä. Paluu tähän vanhentuneeseen lakiin on paluuta ”maailman alkeisvoimien alle” (Gal. 4:9)

Kirjeen lopussa Paavali kuvaa koko lain ytimen: ”rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Gal. 5:14) Hän kehottaa: ”palvelkaa toisianne rakkaudessa” (Gal. 5:13) ”kantakaa toistenne kuormia, niin te täytätte Kristuksen lain” (Gal. 6:2) ”tehkäämme hyvää kaikille, mutta varsinkin uskonveljille” (Gal. 6:10). Paavalille ei käy se, että uskovien seurakunnassa esiintyy separatismia, ja siksi hän vastusti jopa Pietaria, joka oli heikkoudessaan mennyt mukaan juutalaiskristittyjen vaatimuksiin. Jos Paavali viittaisi ”lain teoilla” kaikkiin ihmisen tekoihin suhteessa Jumalaan, ovat kirjeen lopun voimakkaat kehotuksen sanat epäjohdonmukaisia. Tällöin Paavali ikään kuin vastustaisi kirjeen aluksi sitä, mitä hän kirjeen lopuksi vaatii, ja Paavali olisi oman sanomansa kanssa ristiriidassa. Vaikka Mooseksen laki kokonaisuudessaan on vanhentunut, eikä esimerkiksi seremonialakia ja ympärileikkausta enää tarvita uudessa Israelissa, ei lain henki, joka on rakkaus, ole vanhentunut. Sitä Paavali peräänkuuluttaa kirjeensä lopussa. Ja erityisesti seurakunnan sisäinen separatismi on tämän rakkauden hengen vastaista.

Paavali opettaa lisäksi Roomalaiskirjeessä: ”Eivät lain kuulijat ole ole vanhurskaita Jumalan edessä, vaan lain noudattajat vanhurskautetaan.” (Room. 2:13).  Tämän jakeen valossa lain noudattaminen ja kuuliaisuus Jumalan tahdolle, vaikuttaa kuuluvan vanhurskauttamiseen. Siksipä Jaakobkin opettaa: ”Eikö Aabraham, meidän isämme, tullut vanhurskaaksi teoista, kun vei poikansa Iisakin uhrialttarille? Sinä näet, että usko vaikutti hänen tekojensa mukana, ja teoista usko tuli täydelliseksi” (Jaak. 2:21-22) Tämän jakeen pohjalta minun on vaikea nähdä sitä, että olisi hirveän iso virhe Raamatun äärellä ”sotkea” uskoa ja hyviä tekoja, tai uskoa ja kuuliaisuutta keskenään, opettaahan Raamattu, että usko ilman tekoja on kuollut. (Jaak. 2:17)

Luterilaisuudessa tulkitaan edellä viitattua Jaakobin kirjettä siten, että ´elävästä uskosta´ seuraa väistämättä myös teot. Ja toisaalta painotetaan, ettei tekoja tule tarkkailla tai ikään kuin kerätä, jotta kelpaisi Jumalalle. Tämän ajatuksen tai erottelun kanssa en näe ongelmaa. Ei katolisestakaan näkökulmasta voida sanoa, että tarvittaisiin jokin tietty määrä tekoja, jotta voisi olla vanhurskas. Ihmisen osa on pyrkiä olemaan uskollinen, ja siihen Raamatussa on runsaasti kehotuksia. Samalla saa luottaa ja tukeutua Jumalan armoon.

Sitten Topin viittaamiin armovalinnan Sedes Doctrinae -kohtiin:

Room: 8: 29-30: ”Sillä ne, jotka hän on edeltätuntenut, hän on myös edeltämäärännyt Poikansa kuvan kaltaisiksi, että hän olisi esikoinen monien veljien joukossa; mutta jotka hän on edeltämäärännyt, ne hän on myös kutsunut; ja jotka hän on kutsunut, ne hän on myös vanhurskauttanut; mutta jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös kirkastanut.”

On selvää, että Raamattu opettaa ennaltamääräämistä eli predestinaatiota, mutta se, miten tämä ennaltamäärääminen pitäisi ymmärtää, ei ole ihan niin selvää. Ennaltamäärääminen voidaan tietysti ymmärtää niin, että Jumala aktiivisesti määrää toiset taivaaseen. Tällöin ne, jotka joutuvat kadotukseen, joutuvat sinne pohjimmiltaan Jumalan valinnan puutteen takia, eikä heillä ole mitään mahdollisuutta pelastua.

Roomalaiskirjeen 8 luvun äärellä voidaan huomauttaa, että Jumalan ennaltamääräämistä edeltää ennaltatunteminen. Voidaan siis tulkita, että Jumala ennalta tuntee/ tietää, ketkä ihmiset ottavat vastaan armon ja ketkä torjuvat sen. Tällöin ne, jotka vapaasti valitsevat myöntyä armoon, eivätkä aktiivisesti torju sitä, on ennaltamäärätty taivaaseen.  Tällöin ennaltamäärääminen ei tekisi tyhjäksi ihmisen vapaata tahtoa. Ja jos joku ei pelastu, on syy siinä, että hän on aktiivisesti vastustanut armoa ja valinnut elää erossa Jumalasta, vaikka Jumala tarjoaa armoa ja pelastuksen lahjaa tasapuolisesti kaikille. Mielestäni tämä tulkinta sopisi paremmin yksiin sen kanssa, että Jumala on oikeudenmukainen ja täydellinen rakkaus. Mitä oikeudenmukaisuutta se olisi, että Jumala ennalta valitsisi toiset taivaaseen ja ne jotka joutuvat kadotukseen, eivät saisi edes mahdollisuutta pelastua? Ja jos Jumala rakastaa tasapuolisesti kaikkia ihmisiä, niin miten voidaan sovittaa tähän se, että Jumala sallisi toisten joutua kadotukseen, eikä pelastaisi heitä? Esimerkiksi Augustinus (354-430 jKr.) opetti: ”Hänen armonsa edeltää kaikkea. Mutta Jumalan kutsuun myöntyminen tai sen vastustaminen kuuluu jokaisen oman tahdon piiriin.” (De spiritu et littera 34:60, käännös oma)

Room. 9:15-16: ”Sillä Moosekselle hän sanoo: ”Minä olen armollinen, kenelle olen armollinen, ja armahdan, ketä armahdan”. Niin se ei siis ole sen vallassa, joka tahtoo, eikä sen, joka juoksee, vaan Jumalan, joka on armollinen.”

Se, että Jumala päättää olla armollinen luomaansa ja langennutta ihmistä kohtaan on absoluuttisesti yksin Jumalan teko ja aloite. Ihminen ei tätä toki voi millään teolla ansaita tai millään myötävaikutuksella omalle kohdalleen vaatia. Lisäksi se, että Jumala tietää kaiken ennalta ei ole ristiriidassa ihmisen tahdon vapauden kanssa. Mutta jos em. kohdat ymmärretään niin, että Jumala määrää toiset ihmiset taivaaseen, seuraa tästä johdonmukaisesti se, että Jumala määräisi epäsuorasti toiset ihmiset kadotukseen, koskapa ei pelasta heitä. Tämä taas ajautuu ristiriitaan Jumalan rakkauden olemuksen kanssa, josta aiemmin kirjoitin.

Ef.1 3-7 ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, joka on siunannut meitä taivaallisissa kaikella hengellisellä siunauksella Kristuksessa, niinkuin hän ennen maailman perustamista oli hänessä valinnut meidät olemaan pyhät ja nuhteettomat hänen edessään, rakkaudessa, edeltäpäin määräten meidät lapseuteen, hänen yhteyteensä Jeesuksen Kristuksen kautta, hänen oman tahtonsa mielisuosion mukaan, sen armonsa kirkkauden kiitokseksi, minkä hän on lahjoittanut meille siinä rakastetussa, jossa meillä on lunastus hänen verensä kautta, rikkomusten anteeksisaaminen, hänen armonsa rikkauden mukaan.”

Tämän kohdan tulkinta voidaan ymmärtää mielestäni kahdella tavalla. Joko niin että Jumala on ennaltamäärännyt jotkut taivaaseen (ja epäsuorasti toiset kadotukseen) tai niin että Jumala on ennen maailman perustamista ennaltamäärännyt, että Jeesuksen Kristuksen kautta tullaan Jumalan lapseuteen, jolloin kohta ei puhu välttämättä luterilaisen predestinaatio-opin puolesta ikään kuin jokaisen yksilön taivaspaikka tai siitä osattomuus olisi määrätty jo ennen maailman luomista.

2. Tess 2:13 ”Mutta me olemme velvolliset aina kiittämään Jumalaa teidän tähtenne, veljet, te Herran rakastetut, sentähden että Jumala alusta alkaen valitsi teidät pelastukseen Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen.”

Tämäkin kohta voidaan ymmärtää kahdella tavalla, joko luterilaista predestinaatio-opetusta tukevaksi tai niin, että Jumala on valinnut, että pelastus tulee Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen. Riippuu siitä, onko painotus sanassa ´teidät’ vai jatkossa ´Hengen pyhityksessä ja uskossa totuuteen.´

Topi jatkaa liittyen predestionaatioon: ”Tähän sitten pitää yhdistää Jumalan sanan kuvaus koskien ihmisen täydellistä syntisyyttä. ”

Raamatun kuvaus siitä, ettei kukaan luonnostaan etsi Jumalaa (Room. 2) sopii yhtä hyvin myös katoliseen vanhurskauttamisoppiin. Ilman Jumalan armoa ja aloitetta, kukaan ei voi luonnollisessa tilassaan pelastua, eikä ihminen edes ymmärrä että hän tarvitsee pelastusta. Kysymys onkin siitä, jääkö ihmiselle mahdollisuutta ottaa vastaan armoa tai torjua sitä. Lisäksi kysymys on siitä, antaako oikeudenmukainen Jumala kaikille mahdollisuuden pelastua. Katolisuus vastaa kaikkiin kyllä, luterilaisuus (ilmeisesti?) ei. Sidottu ratkaisuvalta sopii nähdäkseni sikäli katoliseen uskoon, että se kuvaa perisynnin alaiseksi syntyneen ihmisen luonnollista mahdottomuutta uskoa ja lähestyä Jumalaa. Ilman Jumalaa ihminen on sokea ja hengellisesti kuollut, eikä voi omin avuin herättää itseään hengellisesti eloon. Tässä mielessä ratkaisuvalta on sidottu. Ratkaisuvalta ei ole kuitenkaan enää sen jälkeen sidottu, kun armo on avannut ne siteet, jotka ihmistä ovat estäneet uskomasta Jumalaan. Uskon ja kasteen kautta ihminen vastaanottaa Pyhän Hengen ja hän on uusi luomus (2. Kor. 5:17). Pyhä Henki ja armo vapauttava ihmisen tahdon kyvyn uskoa ja seurata Kristusta, mitä hänellä ei ilman niitä ole.

Lainaan Raamattua: ”Minä rukoilen, että Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala, kirkkauden Isä, antaisi teille viisauden ja näkemisen hengen, niin että oppisitte tuntemaan hänet, ja että hän valaisisi teidän sisäiset silmänne näkemään, millaiseen toivoon hän on meidät kutsunut, miten äärettömän rikkaan perintöosan hän antaa meille pyhien joukossa ja miten mittaamaton on hänen voimansa, joka vaikuttaa meissä uskovissa.” (Ef. 1:17-19)

Sisäiset silmät siis eivät luonnostaa näe, mutta Jumala voi avata nämä silmät näkemään. Lisäksi Jumalan antama armo on voima, joka vaikuttaa uskovassa. Ihminen on riippuvainen joka hetki Jumalan armosta, jota hän ei ansaitse omilla teoillaan, vaan joka on lahjaa.

Topi: ”Luterilainen perisyntioppi ei tee tyhjäksi ihmisen psyykkistä elävyyttä. Mieli on inhimillinen, mentaalinen kokemusmaailma. Ihminen on psyykkisesti elävä luotuisuutensa perusteella… Usko tapahtuu yksin Jumalan armon sanan voimasta elävässä ihmisessä, joka ei ole psyykkisesti kuollut eikä persoonaton kone.”

Luterilainen ja katolinen vanhurskauttamisoppi eroavat nähdäkseni siinä, mikä on ihmisen tahdon ja armon suhde, kun ihminen alkaa uskoa. Kuvauksesi mukaan luterilaisuudessa ihmisen tahdolla ei ole mitään roolia, koska edellä jo viitatut perisyntiin liittyvät Raamatun kohdat tulkitaan niin, että ihminen aina vain pakenee Jumalaa riippumatta siitä, kuinka paljon Jumala antaa ihmisen tahdolle armonsa voimaa. Kuvauksesi mukaan ymmärrän, ettei esimerkiksi kaste ja Pyhän Hengen asuminen ihmisessä, vaikuta ihmisen tahtoon mitenkään, sillä se pyrkii aina ja kokoajan yksinomaan eroon Jumalasta?

Osaatko sanoa, onko armo millään tavalla ´voima´ luterilaisessa teologiassa, joka antaisi ihmisen heikkoudelle voimaa, jotta se voisi lähestyä Jumalaa ja tehdä hyvää lähimmäiselle?

Topi: ”Opetat synergistisesti. Se ei ole Jumalan sanan oppi. Synergismi nimittäin lisää aina vanhurskauttamiseen ihmisen osuuden.”

Voidaan kysyä, miksi Paavalille on niin kovin tärkeää kehottaa kokoajan seurakuntaa elämään Jumalan tahdon mukaan ja seuraamaan lihan tekojen sijaan hengen mieltä. Tämä on varsin keskeistä Paavalin kirjeissä. On mielestäni aika vaikeaa tulkita, että Paavali ajattelisi, että ihmisen tahdolla ei ole mitään vastuuta/ roolia omassa uskon elämässään tai pyhityksessä tai pelastumisessa.

Topi: ”… synergismi vie Jumalalta kunniaa pois.”

Miksi? Jos palaan avauspuheenvuoroni lahjanantamisvertaukseen, miten se, että voimme ottaa vastaan jonkun tarjoaman lahjan vie jotakin pois lahjan antajan kunniasta? Jos annat minulle syntymäpäivälahjan, ja otan antamasi lahjan vastaan, en voi ottaa vapaasti antamastasi lahjasta mitään kunniaa itselleni, koskapa otin sen vastaan. Enkä voi sanoa, että olisin mitenkään ansainnut vapaasti antamasi lahjan. Mielestäni sama analogia voidaan viedä Jumalan vapaasti ihmisille tarjoamaan armoon ja pelastuksen lahjaan, joka voidaan ottaa vastaan tai torjua katolisen käsityksen mukaan.

Topi viittaa Raamatun imperatiiveihin eli käskyihin, kuten ”ottakaa armo vastaan”: ”Luterilainen usko käsittää kaikki em. kohdat monergistisesti.”

Eli kun Raamatussa kehotetaan jotakin, on niissä kokoajan oletus, ettei kukaan voi päättää tahdollaan noudattaa noita kehotuksia edes armon antaman voiman ja tuen varassa?

Topi: ”Minkä asteinen ja kuinka pitkälle edennyt prosessi riittää taivaaseen asti, kun kerran Raamattu opettaa selkeästi, että Pyhä Jumala on vanhurskaudessaan eli oikeamielisyydessään kuin ”kuluttavainen tuli” (Hebr. 12:29)”

Taivaassa ihminen on pyhityksessä täydellinen eikä hänessä ole enää heikkoutta tai syntiä. Hän siis todella kestää Jumalan kasvojen edessä, koska hän on täysin pyhä. Pyhittävä armo on vienyt pyhityksen päätökseen, eikä taivaassa ole enää minkäänlaista pahaa taipumusta. Kun verrataan ihmisen tilaa nyt siihen tilaan jota hän on taivaassa, niin on tapahtunut muutos. Vielä tarkennan, että en tarkoita ihmisen aseman muutosta, sillä se on sama Jumalan lapsella nyt ajassa ja kerran taivaassa. Sen sijaan viittaan sielun efektiiviseen muutokseen, jossa sielussa ei ole enää minkäänlaista heikkoutta langeta syntiin ja hän on Jumalan edessä täydellisen pyhä ja vanhurskas.

Mutta mikä prosessi riittää, kysyt. Periaatteessa tämä ei ole sinänsä olennaista pelastumisen kannalta. Pelastumisen kannalta on oleellista, että ihminen on ottanut pyhittävän armon vastaan, eikä ole kieltäytynyt sinnikkäästi Jumalasta ja armosta esimerkiksi tekemällä tieten tahtoen vakavaa syntiä (sillä lähimmäistä vastaa rikkominen on perimmältään myös Jumalaa vastaan rikkomista (Matt. 25:35-45)), ja on vanhurskauttamisen tilassa tai katolisuudessa puhuttaisiin ”armon tilassa.” Jos ja kun pyhitys jää vajaaksi, vie Jumala sen loppuun kiirastulen kautta, joka tarkoittaa sielun lopullista puhdistumista, jotta kaikki paheet eli pahat taipumukset vaihtuvat hyveisiin eli hyviin taipumuksiin ja jäljellä on todellinen pyhimys, joka kykenee samanlaiseen rakkauteen kuin Kristus. ”Mutta me kaikki, jotka peittämättömin kasvoin katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kuvan kaltaisiksi kirkkaudesta kirkkauteen, niinkuin muuttaa Herra, joka on Henki.” (2. Kor. 3:18). Tämä kohta ilmaisee sitä muutosta, jota tarkoitan.

Topi viittaa: ”eikä sinne (taivaaseen) ole pääsevä mitään epäpyhää” (Ilm. 21:27)

Totta, siksi katolisen uskon mukaan juuri ihmisestä itsestään tarvitsee tulla hänen sielunsa syvimpiä sopukoita myöten täydellisen pyhä, jotta hän voi astua taivaaseen Jumalan eteen. Kyse ei ole pelkästään ihmisen syntisyyden ulkoisesta peittämisestä, vaan myös sisäisestä uudistumisesta. Ja tämä muutos on mahdollista yksinomaan Jumalan pyhittävän armon vaikutuksesta.

Topi: ”Eikö vapaaksi julistettu ole jo syytön ja vanhurskas?”

Uskon ja kasteen kautta vapaaksi julistettu on nimenomaan syytön. Hän saa kasteessa kaikki synnit, perisynnin ja tekosynnit anteeksi, ja hänen tilansa eli statuksensa todella muuttuu Jumalan lapseksi. Perisynti ei voi enää kastettua syyttää. Tästä alkaa pyhitys ja kasvu, joka perustuu edelleen Jumalan armoon, jonka hän vuodattaa ihmiseen: ”Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen.” (Room. 5:5). Voidaan sanoa, että uskon ja kasteen kautta ihminen on kyllä vanhurskas, mutta sisäisen muutoksen puolesta hän ei ole vielä täydellisen vanhurskas. Analogia on vähän sama, kun Raamatussa kristittyjä kutsutaan pyhiksi, mutta tämä ei tarkoita, etteikö ihmisen tulisi pyhittyä edelleen ja kasvaa pyhemmäksi: ”…joka on pyhä, pyhittyköön edelleen” (Ilm. 22:11).

”Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” Tiit. 3:5-7.

Tulkitsen tämän kohdan siten, että hyvät tekomme eivät edellä Jumalan armoa tai ole sen vaikuttava syy, vaan armo on todella puhtaasti Jumalan mielisuosio. Pelastuminen tapahtuu uuden syntymän kautta Jumalan perheeseen, joka on kirkko. Tässä hän vuodatti meihin Pyhän Hengen ja tämän pyhittävän armon Hengen kautta me tulemme vanhurskaiksi ja saamme lopulta osaksemme ikuisen elämän. Lisäksi on huomattava, että Pyhä Henki vuodatettiin, jotta me tämän armon ansiosta tulisimme vanhurskaiksi. Tästä voidaan päätellä, ettei vanhurskauttaminen tule päätökseen vielä ennen Pyhän Hengen vuodattamista meihin, vaan vasta sen jälkeen.

Topi: ”Minua suuresti kiinnostaa, mikä on se perimmäinen syy ja motiivi, että sinun pitää tekoja ja muutosprosesseja ympätä Jumalan vapaaseen ja ilmaiseen armoon?”

Jumalan armoon ei lisätä tekoja ansiollisessa mielessä, jotka edeltäisivät tai ansaitsisivat jotenkin Jumalan armon. Armo on todella absoluuttisesti yksin Jumalasta lähtöisin ja täysin ansaitsematonta lahjaa. Toki se vaikuttaa efektiivisesti ja antaa voimaa pyhitykseen, kuten itsekin kirjoitat. Ja olisi väärin nähdä pyhitys ja teot a) Jumalan armon ansaitsemisena b) pakonomaisena suorittamisena jotta voisi riittää Jumalalle c) taivaspisteiden keräämisenä, kunnes riittävä pistemäärä on saavutettu ja oma osuus hoidettu, jotta voi pelastua.

Katolisuus ei opeta millään edellä mainitulla tavalla. Ryöväri pelastui ristillä, vaikka hän ei kyennyt tekemään yhtään konkreettista hyvää tekoa, koskapa hänet oli naulittu ristille. Kyse ei ole siitä, että pitäisi täyttää jokin määrä hyvä tekoja, vaan uskollisuudesta. Jos haluan olla Jumalan ystävä, en voi sinnikkäästi ja jatkuvasti vastustaa armoa, tai voisi ainakin kysyä mitä ystävyyttä se sellainen olisi. Jos haluan olla Jumalan ystävä, en voi sinnikkäästi ja jatkuvasti kävellä apua tarvitsevien lähimmäisteni ohitse ja kieltäytyä tottelemasta Jeesusta, kun hän kehottaa rakastamaan lähimmäisiään. Enkä voi myöskään olla antamatta anteeksi lähimmäisilleni, jos tahdon itse saada anteeksi:

”Sillä jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin teidän taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei myöskään teidän Isänne anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” (Matt. 6:14-15)

Eikö tästäkin kohdasta käy ilmi, että sillä mitä me teemme ajassa, on vaikutusta ikuisuuden kannalta. Jos kieltäydymme antamasta jollekin anteeksi (ja eikö tämä ole ihmisen tahdonvapauden piiriin kuuluva asia?), niin eikö Raamatun opetus ole, että silloin Jumalakaan ei anna meille anteeksi. Vai miten tätä kohtaa tulkitset?

Viime aikoina on taas keskusteltu vanhurskauttamisopista sekä luterilaisesta että katolisesta näkökulmasta. Aiheeseen otti kantaa mm. TT Timo Laato Kujalla-podcastissa.  TT Joona Korteniemi julkaisi vastineen Timo Laadolle hapatusta -blogissa ja Timo vastasi Joonalle vastineen vastineella. Keskustelimme LHPK:ssa toimivan pastorin, TM Topi Jääskeläisen kanssa aiheesta ja julkaisemme nyt debatin vanhurskauttamisopista ja siitä, mihin katolinen (minä)/luterilainen (Topi) usko perustuu, kun puhutaan vanhurskauttamisesta. Debattiin kuuluu molempien avauspuheenvuorot, 3 vastauspuheenvuoroa ja loppuyhteenvedot. Debatti julkaistaan kokonaisuudessaan tällä blogilla.

Avauspuheenvuoro, Miikka:

Vanhurskauttamisopissa fokus on siinä, miten ymmärretään termi vanhurskaus. Mitä on olla vanhurskas? Kuka on vanhurskas? Miten tullaan vanhurskaaksi? Näitä kysymyksiä ratkottiin erityisesti Trenton kirkolliskokouksessa 1545-1563. Kirkolliskokouksen lähtökohtana oli selvittää katolista oppia suhteessa Saksassa alkaneen uuden liikehdinnän, reformaation, opetuksiin. Vaikka kirkolliskokouksesta on kulunut kohta 500 vuotta, on mielestäni silti hedelmällisintä ”palata alkuun” ja tutkia, mistä kiistassa oli kyse. Tämä siitäkin huolimatta, että molemmilla puolilla on tapahtunut uskon syventymistä sen jälkeen. Seuraavassa kuvaan katolisen osapuolen näkökulman:

Trentossa jumalattoman vanhurskauttaminen ymmärrettiin tarkoittavan ihmisen olotilan muutosta perisynnin tilasta Jumalan lapseksi ottamisen olotilaan, ja että tämä ihmisen statustilan muutos tapahtuu Kristuksen kautta (Tridentinum, 6:4). Lisäksi tämä ”siirtäminen” olotilasta toiseen, ei voi tapahtua ilman kastetta eli uudestisyntymisen pesoa tai ainakin siihen kohdistuvaa halua. Perisynnin olotila taas tarkoittaa Adamin synnin tähden jo syntymässä perittyä syntiä, joka ei ole vain heikkous tai paha taipumus syntiin, vaan itse synti, joka on sielun kuolema, ja johon liittyy peritty syyllisyys. Juuri tämä perisynnin syyllisyys saadaan anteeksi kasteessa (5:5). Kasteessa tapahtuvan uudestisyntymän jälkeen tullaan viattomiksi, puhtaiksi ja tahrattomiksi Jumalan lapsiksi (5:5), joiden taivaaseen pääsyä ”mikään ei voi viivyttää”. Kuitenkin kasteen jälkeen ihmiseen jää heikkous langeta syntiin (concupiscence). Itsessään tämä heikkous ei ole enää kasteen ja uudestisyntymisen peson jälkeen synti, johon liittyisi syyllisyys (sillä se on jo saatu kasteessa anteeksi, eikä Jumala enää muista sitä, mikä on anteeksi annettu). Sen sijaan tämä heikkous voi kyllä johtaa syntiin (tekosynti), jota seuraa luonnollisesti myös syyllisyys. Tätä varten on käytössä ripin sakramentti.

Miten tämä vanhurskauttaminen sitten tapahtuu käytännössä? Trenton mukaan vanhurskauttamisen alku on Jumalassa, joka antaa ennalta ehättävän armonsa (6:5). Jumala kutsuu ihmisen, joka on vailla mitään omia ansioita, yhteyteensä. Tässä kutsussa Jumala valaisee ihmisen sydäntä Pyhän Hengen voimalla ja herättää hänet. Tämä ennalta ehättävä armo tekee ihmiselle mahdolliseksi kääntyä, eikä kääntäen kääntymys ole mahdollista yksin ihmisen omin voimin ilman ennalta ehättävää armoa. Kun Jumala on näin valmistanut ihmiselle aidon mahdollisuuden tulla Jumalan yhteyteen, hän jää ikään kuin hienotunteisesti odottamaan ihmisen vapaata vastausta. ”Palauta meidät Herra tykösi, niin me palajamme” (Valit. 5:21) tai ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi” (Joh. 1:12). Mm. näissä raamatunkohdassa, kuten monissa muissa kohdissa, on kaksi subjektia: Jumala ja ihminen.

Jumala ei toimi vastoin ihmisen suostumusta tai kohtele häntä väkivalloin. Eikä ihminen toisaalta ole tahdoton robotti, vaan Jumalan kuvallisena olentona persoona, jolla on tahdon vapaus (Siir. 15:14). On myös huomattava, ettei suostumus ole sinänsä lisäämässä vanhurskauttamiseen mitään tai varsinaisesti mitenkään kunniallinen teko itsessään. Kyse on samasta asiasta kuin jos joku ojentaa meille lahjan. Se että ojennamme kätemme ja otamme sen vastaan, ei lisää lahjaan mitään, eikä toisaalta ole ottamassa mitään pois lahjan antajan kunniasta. Samoin meillä on Jumalan edessä mahdollisuus hyväksyä tai torjua Jumalan ilmainen kutsu: ”Ottakaa Jumalan armo vastaan, ettei se jää turhaksi.” (2. Kor. 6:1)

Ihminen vastaa Jumalan tarjoamaan kutsuun uskolla, joka on pelastumisen edellytys. Usko on Jumalan kutsun ja ilmoituksen uskomista todeksi, sen vastaanottamista ja siihen myöntymistä/ sen hyväksymistä, ja siihen kuuluu uskonkuuliaisuus eli tahto ojentautua Jumalan tahdon ja ilmoituksen mukaan (KKK: 143). Usko on yliluonnollinen hyve ja se on Jumalan lahja. Ihminen kykenee uskomaan vain Pyhän Hengen armon ja sisäisen tuen avulla. Silti usko on inhimillinen toiminto ja esimerkiksi apostolisessa uskontunnustuksessa aloitetaan: ”minä uskon.” Pyhä Tuomas Akvinolainen kiteyttää: ”Usko on ymmärryksen toiminto, jossa ymmärrys Jumalan armon liikkeelle paneman tahdon vaikutuksesta kiinnittyy jumalalliseen totuuteen”.

Mitä vanhurskattamisessa tapahtuu? Kuten edellä kirjoitin, ihmisen status Jumalan edessä muuttuu. Trenton mukaan tähän ei liity vain syyllisyyden anteeksianto vaan myös pyhitys eli pyhäksi tekeminen. Anteeksiantamuksen aikaansaaman syyttömyyden ohella ihminen vastaanottaa uskon, toivon ja rakkauden lahjat, jotka liittävät hänet Kristukseen (Tridentinum, 6:7). Ihminen todella tehdään pyhäksi ja vanhurskaaksi. Tämän vaikuttaa pyhittävä armo. ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja kasvattaa meitä…” (Tiit. 2:11-12) Tästä näkökulmasta vanhurskauttamisella on myös prosessiluonne, sillä pyhitys ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan siihen kasvetaan vähitellen Jumalan armon avulla. Kyse ei ole ikäänkuin liukuportaista, jotka kuljettavat kristityn taivaaseen vaan pyhityksen ympäristö on Jumalan perhe, jossa Jumalan lapsi kasvaa täyteen ”miehuuteen” (Ef. 4:13). Lapsella on tässä prosessissa myös oma vastuu ja siksi Paavali kehottaa panemaan pois vanhan ihmisen ja pukeutumaan uuteen, joka on luotu pyhyyteen ja vanhurskauteen (j. 24).

Eikä toisaalta päde sanonta ”kerran pelastettu, aina pelastettu”, sillä ihminen voi menettää pyhittävän armon, jos hän lankeaa kuolemansyntiin (, joka on määritelmällisesti vakava synti, joka tehdään täydessä tietoisuudessa ja vapaaehtoisesti omasta tahdosta). ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä päästyämme totuuden tuntemiseen, niin ei ole enää uhria syntiemme edestä.” (Hepr. 10:26) tai ”…on syntiä, joka on kuolemaksi” (1 Joh. 5:16) Tällöin ihminen ei ole enää armon tilassa eli matkalla taivaaseen, vaan eroon Jumalasta. Pyhittävän armon hän voi saada takaisin ripin sakramentissa tai täydellisessä katumuksessa ilman rippiäkin, jos hänellä kuitenkin on vakaa aikomus ripittäytyä niin pian kuin mahdollista (KKK, 1452).

Kuitenkin vanhurskauttamisessa syyllisyyden poispyyhkiytyminen tapahtuu tiettynä ajanhetkenä silmänräpäyksessä, kun ihminen vastaanottaa kasteen tai myöhemmin ripin sakramentin. Jos tämä viedään oikeusistuimeen, voidaan se hahmottaa niin, että tuomari julistaa syytetyn (joka on todella syyllinen) syyttömäksi tehtyihin rikoksiin Kristuksen ristintyön ansion tähden, jolloin hänen status ei ole enää rikollinen/ syyllinen vaan vapaa/ syytön. Vanhurskauttaminen ei ole kuitenkaan pelkkää juridiikkaa, vaan tuomari ottaa tämän jälkeen syyttömäksi julistetun oman lapsen asemaan, jossa hän voi kasvaa vanhurskaaksi (joka voidaan kääntää myös ->oikeamieliseksi), hyväksi ja pyhäksi ihmiseksi armon auttamana. Armo on tästä näkökulmasta juuri apu, sillä se ei pakota väkivalloin vaan ohjaa, suostuttelee ja myötävaikuttaa yhdessä ihmisen tahdon kanssa, eikä näin ollen poista ihmisen omaa vastuuta (-> synergismi).

Vanhurskauttaminen ei siis jää vain julistamiseksi, vaan siihen liittyy vuodatettu pyhittävä armo, joka saa aikaan muutoksen. Pelkän julistamisen sijaan vanhurskauttamisesta tulee näin konkreettinen ja efektiivinen, vaikuttava tapahtuma. Ihmisen status Jumalan edessä muuttuu ja myös hän itse todella muuttuu, vähä vähältä, Jumalan armon avulla, Kristuksen kuvan kaltaiseksi eli täydellisen pyhäksi ja vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi (Kol. 3:10). Voitaisiin sanoa, että vanhurskauttaminen on syyllisyyden poispyyhkiytymisen osalta punktuaalista, mutta muutoksen ja pyhityksen osalta prosessi.

Katolinen vanhurskauttamisoppi perustuu pyhään Raamattuun ja pyhään traditioon, joka on ikäänkuin se tie, jolla Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa läpi vuosisatojen ”kohti totuuden täyteyttä”, sillä Jeesus olisi tahtonut opettaa apostoleilleen paljon muutakin kuin mitä he pystyivät sillä hetkellä ottamaan vastaan ja tämän vuoksi hän antoi heille johdattajaksi Pyhän Hengen noustuaan taivaaseen (Joh. 16:12-13). Katolinen vanhurskauttamisoppi rakentuu sille apostoliselle perustalle ja uskon konsensukselle, jolla kirkkoisät ja kirkolliskokoukset (esim. Orangen kirkolliskokous 529 jKr. jossa tuomittiin pelagiolaisuus) sanoittivat kristillistä uskoa paljon ennen Trenton kirkolliskokousta.

Avauspuheenvuoro, Topi:

MISTÄ TIEDÄN, ETTÄ LUTERILAINEN VANHURSKAUTTAMISOPPI ON TOTTA?

Tämän blogin ylläpitäjä ehdotti minulle vanhurskauttamisoppidebattia ja antoi minulle yllä olevan otsikon. Kiitän häntä kutsusta keskustelemaan mitä tärkeimmästä teemasta. Pyrin esittämään luterilaisen vanhurskauttamisopin keskeisiä pääkohtia kiteytetysti. Intentioni on kunnioittaa keskustelukumppaniani pyrkien kiihkottomaan ja asialliseen keskusteluun.

Aivan aluksi on todettava, että luterilaisen uskon mukaan ”luterilainen” tarkoittaa raamatullista ja kristillistä. Se ei perustu Martti Lutherin persoonaan, vaikka luterilaisuuden mukaan hän olikin uskonpuhdistaja. Luterilainen opin virallinen esitys eivät ole kaikki Lutherin kirjoitukset, vaan luterilaiset Tunnustuskirjat (Liber concordiae), joka nimensä mukaisesti tarkoittaa yksimielisyyden kirjaa. Tunnustuskirjat on se ”ohjeenalainen ohje” (norma normata), joka ilmaisee luterilaisen käsityksen mukaan ”ohjeellisen ohjeen” (norma normans) eli Pyhän Raamatun opettaman opin. Tunnustuksellinen luterilaisuus ei sitoudu Tunnustuskirjoihin sikäli, kuin ne opettavat Raamatun mukaisesti, vaan kokonaan, koska ne opettavat Raamatun mukaisesti. Tunnustuskirjat ovat kuitenkin alistetut Jumalan sanalle, joka on Raamatussa meille ilmoitettu. Kristillisellä opilla ei siis ole kahta (eikä useampaa) lähdettä, vaan ainoastaan yksi, ja se on Raamatun pyhä ilmoitussana.

Klassisen luterilaisuuden mukaan se ei edusta mitään 1500-luvulla keksittyä uutuutta, vaan alkuperäistä apostolista uskoa, joka on kerta kaikkiaan pyhille annettu (Juud. 1:3). Tämä tarkoittaa, että Kristuksen kirkossa on aina ollut niitä, jotka ovat uskoneet pelastuvansa sillä tavoin, kuin luterilainen vanhurskauttamisoppi pelastuksen opettaa tapahtuvan. Onhan Herra itse luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman, että aina on ollut Herran omia, joilla on ollut hänen vaikuttamansa usko (Joh. 6:29, Kol. 2:12). Niin kuin Herra on yksi, niin on myös usko yksi (Ef. 4:5). Uskon sisältö ei muutu, vaan on iankaikkisesti sama ja pysyvä. Herra Jeesus on totuus (Joh. 14:6) ja hänen Pyhä Henkensä on Totuuden Henki, joka johdattaa kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13). Raamattu on Jeesuksen sanaa, jonka Pyhä Henki on inspiroinut. Näin ollen se on totuuden sanaa (Ef. 1:13, Kol. 1:5, 2. Tim. 2:15). Totuus ei ole jaettu, vaan se on yksi ja jakamaton. Koska Jumalan sana on kokonaan totuus (Ps. 119:160, Joh. 17:17), on myös sen oppi totuudellinen. Raamatussa ei ole monia oppeja vaan yksi oppi, Jumalan oppi. Se kertoo, mitä Jumala itse on asioista mieltä. Vanhurskauttamisopin kohdalla se ilmaisee, mitä Jumala on mieltä siitä, miten ihminen pelastuu. Kukaan ei pelastu minkään toisenlaisen evankeliumin kautta (Gal. 1:6). Vain apostolisen uskon mukainen puhdas evankeliumi pelastaa. Koitan siis nyt ottaa esiin vanhurskauttamiseen liittyviä asioita kohta kohdalta:

 1. Koko kristillinen usko ja sen jokainen opinkohta perustuu Jumalan sanaan

Kirkko on perustettu sille, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika (Matt. 16:16-18). Se on siis perustettu Jeesuksen sovitustyön ansiolle. Tämä on kristillisen uskon ”sisältöperiaate” (sola gratia propter Christum). Kirkko on perustettu myös apostolien ja profeettojen perustukselle (Ef. 2:20). Tämä on kristillisen uskon ”muotoperiaate” (sola Scriptura). Raamattu on Jumalan sana, eikä ole muuta Jumalan sanaa. Se on kokonaan, jokaista yksittäistä sanaansa myöten, Pyhän Hengen inspiroima (2. Tim. 3:16). Herra Jeesus itse sanoo, ettei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto (Matt. 5:18). Tämä kuvaa Jumalan itsensä asennetta sanaansa. Raamattu on sanainspiraation kautta meille annettu. Pyhä Henki on sen henkäyttänyt. Raamatusta löydämme Jumalan erityisen ilmoituksen, joka on erehtymätön, muuttumaton, riittävä ja vaikuttava. Erityinen ilmoitus on Raamatussa valmis. Enää ei siis tule uusia erityisiä ilmoituksia. Onhan ilmoituksen antanut Herra sama eilen, tänään ja iankaikkisesti (Hebr. 13:8).

Koko kristillinen oppi (dogma) ja sen jokainen yksittäinen opinkohta (dogmi) perustuu Jumalan sanaan. Yksittäiset opinkohdat johdetaan opin sijaintipaikoista (sedes doctrinae). Ne ovat niitä raamatunkohtia, jotka selkeästi puhuvat juuri ko. opinkohdasta, tai joista ne voidaan selkeästi johtaa. Opinkohtia ei siis voida perustella mielivaltaisesti esimerkiksi villeillä allegorisilla tulkinnoilla. Mitä Jeesuksen vertauksiin tulee, niin niiden kohdalla on Pyhän Hengen antamalla ymmärryksellä ja Raamatun kokonaisuuden valossa otettava vastaan se, mikä on varsinaisesti ko. vertauksen sanoma, muttei automaattisesti voida tehdä kaikista vertauksen yksityiskohdista suoria opillisia johtopäätöksiä.

Kristillisen opin kokonaisuus on ehyt kuin ehjä sormus tai terve ruumis. Puhutaankin ”opin ruumiista” (corpus doctrinae), jossa yksittäiset dogmit ovat kuin elimiä ja dogma on kuin elimistö. Oppi on elävä. Siitä ei voida poistaa opinkohtia kokonaisuuden kärsimättä. Eihän ihminenkään säily elävänä, jos häneltä poistetaan aivot, keuhkot, maksa tai sydän (vertauskuva dogmasta elimistöön ei ole sikäli aukoton, että toki elimistöstä voidaan poistaa hammas, perna tai jopa toinen munuainen ilman elämän vaarantumista, mutta dogman kohdalla dogmien poisto on vaarallisempaa). Kristillinen oppi perustuu yksin Jumalan sanaan. Sitä eivät päätä piispat, kirkolliskokoukset, enemmistöpäätökset eivätkä yksittäisten kristittyjen uudestisyntyneetkään järjet. Vanhurskauttamisoppikin perustuu vain Jumalan sanaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ’Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni’ (Ps. 119). Pyhä Paavali sanoo: ’Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1).” (FC, tiivistelmä, 1, suom. pun. laitoksen s. 427).

2. Vanhurskauttamisoppi on oppi, jonka mukana Kirkko joko seisoo tai kaatuu

Vanhurskauttamisesta riippuu, onko ihminen kristitty vai ei. Vain vanhurskautettu on elävässä uskossa Vapahtajaan. Näin ollen vanhurskauttamisoppi on koko dogman keskeisin dogmi. Tämä ei tietenkään tarkoita, että esim. oppi Jumalasta tai Kristuksen persoonasta olisivat jotenkin vähemmän tärkeitä. Jumalahan on kaiken keskus, emmekä voi tuntea häntä muuta kuin ihmiseksi tulleen Kristuksen kautta. Mitään vanhurskauttamista ei voi olla ilman Jumalaa ja hänen ihmiseksi tulemistaan Pojassaan. Mutta ihminen ei voi päästä vanhurskaan Jumalan yhteyteen ilman vanhurskauttamista. Tämän vuoksi vanhurskauttamisoppi on syntisen ihmisen pelastumisen näkökulmasta keskeisin opinkohta. Myös koko Kristuksen kirkon (una sancta) kristillisyyden kannalta vanhurskauttamisoppi on ensiarvoisen tärkeä. Kristuksen kirkko tunnustaa oikeaa vanhurskauttamisoppia, sillä ilman sitä se ei olisi Kristuksen kirkko. Yksittäinen paikalliskirkko tai kirkkokunta puolestaan seisoo oikean vanhurskauttamisopin varassa tai kaatuu väärän vanhurskauttamisopin varassa (articulus stantis et cadentis ecclesiae). 

Vanhurskauttamisoppi jäsentää kaikki muut opit. Vanhurskauttamisoppiin liittyy jäsennysperiaate, muttei karsintaperiaate. Sillä ei siis voida karsia pois muita Jumalan sanan ilmoittamia oppeja, vaan ne suhteutuvat siihen. Vanhurskauttamisoppiin liittyvät kiinteästi opit Kristuksen sovitustyöstä sekä laista ja evankeliumista. Sovituksessa tapahtui objektiivinen vanhurskauttaminen, kun taas subjektiivisessa vanhurskauttamisessa yksittäiselle ihmiselle luetaan tämä Kristuksen sovitustyön ansio. Väärä vanhurskauttamisoppi puolestaan ei pelasta, sillä sen kanssa ihminen jää lain alle synteinensä, osattomaksi evankeliumista. Lain ja evankeliumin erottaminen toisistaan on hyvin tärkeää. Missä laki ja evankeliumi tavalla tai toisella sekoitetaan, siellä vanhurskauttamisoppi uhkaa vääristyä. 

Jo apostolien ajoista saakka on esiintynyt vanhurskauttamisoppiin liittyviä harhoja, jotka käännyttivät ihmisiä pois Kristuksen armosta toisenlaiseen evankeliumiin (Gal. 1:6). Ne sotkivat pelastukseen armon lisäksi tekoja. Tämähän on luonnollisen ihmisen omavanhurskauden tavoittelulle tyypillistä. Apostolinen evankeliumi ei kuitenkaan ole ihmisten mukaista (Gal. 1:11). Seurakunnan keskelle oli luikerrellut valheveljiä, jotka pyrkivät orjuuttamaan kristittyjä (Gal. 2:4). Herran apostoli ei kuitenkaan alistunut antamaan heille myöten, että evankeliumin totuus säilyisi (Gal. 2:5). Evankeliumin totuuden mukaan on kuljettava suoraan (Gal. 2:14). Pelastusta ja Pyhää Henkeä ei saada lain teoista vaan evankeliumin kuulemisesta uskossa (Gal. 3:2). Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia. Selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi lain teoista, koska vanhurskas on elävä uskosta (Gal. 3:10-11). Lain tekoihin kääntyminen on Herran apostolin mukaan orjuuttavien, heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen kääntymistä (Gal. 4:9). Niiden sijaan hän rohkaisee seurakuntalaisia: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1). Kristittyjen tulee vanhurskauttamisen suhteen olla totuudelle kuuliaisia ja varoa väärää hapatusta, sillä vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan (Gal. 5:7-8). Herran apostoli itse ei halunnut kerskata muusta kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä (Gal. 6:14), ja hän oli päättänyt olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulittuna (1. Kor. 2:2). Tunnustuksemme sanoo:

”Kun kerran vanhurskautus on samaa kuin sovitus Kristuksen tähden, on ilmeistä, että meidät vanhurskautetaan uskon kautta, koska syntien anteeksiantamus otetaan aivan varmasti vastaan yksin uskolla.” (Apol. IV, 158, s. 111). 

”…meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä yksin uskosta, koska me yksin uskon kautta saamme syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen Kristuksen tähden ja koska sovitus eli vanhurskautus on asia, jotka on luvattu Kristuksen tähden eikä lain tähden.” (Apol. IV, 182, s. 114).

”Lain ja evankeliumin erotus on hyvin kirkas valo. Siinä valossa näemme oikein jaella Jumalan sanaa sekä selittää ja ymmärtää pyhien profeettojen ja apostolien kirjoituksia. Sen vuoksi laki on tarkoin pidettävä erillään evankeliumista. Näitä kahta oppia ei saa sekoittaa toisiinsa, eikä evankeliumista saa tehdä lakia. Tällöin hämärtyisi Kristuksen ansio ja murheellinen omatunto menettäisi lohdutuksensa.” (FC, SD, 5, 1, s. 505).

”…sanan varsinaisessa merkityksessä evankeliumi on lupaus syntien anteeksiantamisesta ja syntisen vanhurskauttamisesta Kristuksen tähden, laki on sitä vastoin sanaa, joka syyttää synnistä ja tuomitsee kadotukseen.” (FC, SD, 5, 27, s. 510).

3. Vanhurskauttamisen tarve

Jokainen ihminen (Kristus Jumalan Poikana oli poikkeus) on luonnostaan syntinen perisynnin turmeluksen vuoksi. Ihminen on synnissä siinnyt ja syntynyt (Ps. 51:7). Hän ei vain tee syntejä, vaan hän on syntinen. Syntiturmelus on totaalista. Ihmisen lihassa eli hänen turmeltuneessa luonnossaan ei asu mitään hyvää (Room. 7:18). Ihmisellä ei ole Jumalan suhteen vapaata tahtoa, vaan hänen tahtonsa on hengellisissä asioissa synnin sitoma. Ihminen on siis luonnostaan syntinen. Synti ilmenee jumalattomuutena (Ps. 1:5, 2. Piet. 2:5, 3:7), kapinana (Joos. 22:16-19), pahana himona (San 21:10, Room. 6:12, 1. Kor. 10:6, Gal. 5:16-17, Ef. 2:3, Kol. 3:5, 1. Tess. 4:5, Tiit. 2:12, 1. Joh. 2:16-17), ylpeytenä (Mark. 7:22) ja omavanhurskautena, joka on Herran edessä kuin saastainen vaate (Jes. 64:6).  

Yksikään elävä ei ole luonnostaan vanhurskas Jumalan edessä (Ps. 143:2). Olemme siis kokonaan jumalattomia ja syntisiä luonnostamme. Meillä ei ole sitä alkuvanhurskautta, joka ensimmäisillä ihmisillä Eedenin paratiisissa ennen syntiinlankeemusta oli. Luonnollinen ihminen elää lain alla. Hän rakentaa omaa vanhurskauttansa ja elää sen varassa, mutta omavanhurskaus ei Jumalan edessä kestä. Omavanhurskas ihminen elää Jumalan vanhurskaan vihan alla ollen luonnostaan vihan lapsi (Ef. 2:3). Ihmisellä ei luonnostaan ole halua eikä kykyä tulla Jumalan luo. Hän ei voi ansaita yhtään mitään Jumalan edessä. Hän ei voi kestää Pyhän Jumalan edessä, sillä Herra vaatii laissaan täydellisyyttä (Matt. 5:48), johon ihminen ei pysty. Jotta ihminen voisi kestää Jumalan edessä ja päästä hänen yhteyteensä, tarvitaan vanhurskaus, jota ihmisellä ei kuitenkaan luonnostaan ole, eikä sitä hänen ansioillaan tai myötävaikutuksillaan koskaan tule olemaankaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 50, Room. 5, 2. Moos. 33, 1. Moos. 3.” (SA, 1, 3, s. 267).

”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina… tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (CA, II, 1-2, ss. 52-53).

”Aivan samaa tarkoittaa Augustinuksen käyttämä määritelmä, jonka mukaan perisynti on pahaa himoa. Tällä hän ilmaisee, että paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa. Näin Augustinuksen määritelmä käsittää sekä vanhurskauden puutteen että sen seurauksena tulleen uuden synnillisen perustilan. Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumista, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista.” (AC, II, 24-25. s. 88).

”Olemme lausuneet nuo puutteet, ettei langennut ihminen voi uskoa Jumalaan eikä pelätä ja rakastaa häntä… ihmisessä on paha himo, joka vastoin Jumalan sanaa kääntyy siihen, mikä on lihallista, toisin sanoen ei etsi ainoastaan ruumiillisia nautintoja, vaan myös lihallista viisautta ja vanhurskautta ja luottaa näihin saavutuksiin halveksien Jumalaa… juuri nämä kaksi asiaa yhdessä ovat perisynti: nuo esittämäni puutteet sekä paha himo. Näinhän sanoo Tuomas: ’Perisyntiin kuuluu se, että alkuvanhurskaus on riistetty, ja tähän liittyy sielunelämän eri puolien epäjärjestys; ei siis ole kysymys pelkästään puutoksesta, vaan eräänlaisesta turmeltuneesta perustilasta.’ Ja Bonaventura: ’Jos kysytään, mitä perisynti on, oikea vastaus kuuluu, että se on hillitöntä pahaa himoa. Oikea vastaus on myös, että se on sen vanhurskauden puuttumista, joka meillä kuuluisi olla. Kumpaankin näistä vastauksista sisältyy myös toinen.’… Me olemme syntymästämme asti sellaisia, ettemme Jumalaa tunne, emme usko emmekä luota häneen, vaan halveksimme ja vihaamme häntä.” (AC, II, 26-29, s. 88).  

4. Objektiivinen vanhurskauttaminen

Jumala tuli Kristuksessa ihmiseksi, sillä Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainokaisen Poikansa maailmaan syntisiä pelastamaan (Joh. 3:16). Hän on se Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin (Joh. 1:29). Hän on meidän ja myös koko maailman syntien sovitus (1. Joh. 2:2). Kristus ansaitsi vanhurskauden kuuliaisuudellaan, joka koostuu lain täyttämisestä meidän puolestamme (Matt. 5:17, Gal. 4:4-5) ja kuolemasta meidän sijassamme (Room. 5:6-8, 2. Kor. 5:14-15). Kristuksen sovitustyön ansio on se vieras vanhurskaus (iustitia aliena), joka voi jumalattoman ihmisen pelastaa. Tämä vanhurskaus on se Jumalan vanhurskaus, joka on Kristuksessa ilmoitettu ilman lakia (Room. 3:21). Objektiivinen armo on yleinen ja täydellinen. Kristuksen armoa verrataan Aadamin lankeemukseen. Aadamin lankeemuksen kautta synti ja kuolema tulivat kaikkien osaksi (Room. 5:12). Samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi (Room. 5:18). Tämä tarkoittaa, että niin kuin Aadamin lankeemus tuotti yleisen turmeluksen, niin Kristuksen vanhurskauden teko tuotti yleisen armon. Missä synti on suureksi tullut, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20).

Kun Kristus kuoli puolestamme, Jumala sovitti maailman itsensä kanssa, eli teki sovinnon omalta puoleltaan maailman kanssa. Tämän hän teki siten, ettei hän lukenut maailmalle sen rikkomuksia (2. Kor. 5:19). Lukematta jättäminen tarkoittaa samaa kuin anteeksi antaminen. Anteeksiantamus puolestaan on sama asia kuin vanhurskauttaminen. Kristuksen kuolemassa Jumala tuli sovintoon, mutta ihmiset jäivät vielä pitämään vihaa häntä kohtaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Hän (jumaluuden toinen persoona) on täysin luopunut kaikesta omastaan, antanut meille kaikkensa jättämättä mitään itselleen… hän on lunastanut minut synnistä, Perkeleen vallasta, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta… Perkele tuli luoksemme ja johdatti meidät tottelemattomuuteen, syntiin, kuolemaan ja kaikenlaiseen onnettomuuteen. Niin me jouduimme Jumalan vihan alaisiksi ja menetimme hänen armonsa. Saimme omasta syystämme ja ansiostamme tuomion ikuiseen rangaistukseen… Meidät kurjat ja kadotetut ihmiset hän tempaisi helvetin kidasta, voitti meidät vapaiksi ja saattoi takaisin Isän suosioon ja armoon… ’Herra’ yksinkertaisesti tarkoittaa lunastajaa, joka on siirtänyt meidät Perkeleen vallasta Jumalan tykö, kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen… Hän maksoi sen, mihin minä olin syyllistynyt. Tätä hän ei tehnyt kullalla eikä hopealla, vaan omalla kalliilla verellään.” (IK, toinen uskonkohta, 26-31, ss. 378-379).

”Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana…” (SA, 4, s. 274).

”Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu. ’Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi’ (Room. 5)”. (FC, tiivistelmä, 3, 3, s. 434).

”Hän (Kristus) ei siis myöskään ollut lain alainen, yhtä vähän kuin hänen olisi oman persoonansa puolesta tarvinnut kärsiä ja kuolla; hänhän on lain herra. Se Kristuksen kuuliaisuus, joka luetaan meille vanhurskaudeksi, ei siis ilmennyt vain kärsimyksessä ja kuolemassa, vaan myös siinä, että hän vapaaehtoisesti, meidän edustajanamme tuli lain alaiseksi ja kuuliaisena täytti lain. Tämän täydellisen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus on aktiivisesti ja passiivisesti, elämässä ja kuolemassa osoittanut taivaalliselle Isälleen meidän sijassamme, Jumala antaa syntimme anteeksi, pitää meitä täydellisesti vanhurskaina ja lahjoittaa meille iankaikkisen autuuden.” (FC, SD, 3, 15, s. 491).  

5. Subjektiivinen vanhurskauttaminen

Objektiivinen armo ei hyödytä, jos ihminen ei tule siitä osalliseksi. Tämän vuoksi apostoli Paavali kehottaa ihmisiä suostumaan sovintoon Jumalan kanssa (2. Kor. 5:20). Yksin uskon kautta ihminen suostuu sovintoon Jumalan kanssa. Tällöin hänen kohdallaan Herran armo ei jää turhaksi, vaan se hyödyttää häntä uskon kautta (2. Kor. 6:1). Tämä henkilökohtainen vanhurskauttaminen tarkoittaa sitä, että yksittäinen ihminen tulee uskon kautta objektiivisen vanhurskauttamisen armosta osalliseksi. Kyse ei siis ole varsinaisesti kahdesta eri vanhurskauttamisesta, vaan yhdestä vanhurskauttamisesta, jossa on objektiivinen ja subjektiivinen puolensa. Henkilökohtaisessa vanhurskauttamisessa kaikille valmiina oleva yleinen tulee yksilön kohdalla nautintoon. Objektiivinen armo lahjoitetaan armonvälineiden (Jumalan sana ja sakramentit, joita ovat kaste, ehtoollinen ja rippi, vaikkei viimeisessä olekaan näkyvää ainetta) kautta. Kaikki armonvälineet lahjoittavat saman armon, ja pelastava usko voi syntyä ja vahvistua minkä tahansa armonvälineen vaikutuksesta. Jumalan armo on elämän leipä (Joh. 6:33, 35) ja elävä vesi (Joh. 4:11, 14). Niinpä vanhurskauttamista voitaisiin kuvata seuraavasti: Armo on kuin ruoka, joka synnin tähden nälkäisille valmistettiin keittiössä, joka on Golgata. Se tarjoillaan ja lahjoitetaan kärryillä, joka on armonväline. Ja se nautitaan syömällä, joka on uskomista. Samoin armo on kuin vesi, joka tulee vesilaitokselta, joka on Golgata. Se tulee putkia pitkin, jotka ovat armonvälineet. Jokainen putki välittää saman veden. Se nautitaan juomalla, joka on uskomista. 

Ihminen vanhurskautetaan yksin armosta, uskon kautta ja Kristuksen tähden. Vanhurskauttaminen ei tapahdu tekojen eikä minkään ihmisessä itsessään olevan tähden (Ef. 2:4-9). Vanhurskauttaminen on syntienanteeksiantamus. Kristuksen vanhurskaus omistetaan uskon kautta, jonka yksin Pyhä Henki vaikuttaa. Siihen eivät kuulu uskoa edeltävät eivätkä sitä seuraavat teot. Näin ollen katumus ja hyvät teot eivät ole osa vanhurskauttamista. Katumus edeltää sitä ja hyvät teot puolestaan seuraavat sitä. Katumus taasen ei ole aktiivista tekemistä eikä suorittamista, vaan passiivista synnin hätää ja armon tarvetta (contritio passiva).   

Vanhurskauttamiseen eivät kuulu eivätkä siihen myötävaikuta ihmisen teot eivätkä tekemättä jättämiset. Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi (Room. 4:5). Usko ei vanhurskauta ansiona eikä tekona, vaan ainoastaan siksi, että se huolii eli vastaanottaa valmiin armon nautintoon. Niinpä ihminen ei pelastu uskon tähden vaan uskon kautta. Usko vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6), mutta tämä rakkaus ei kuulu vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen, joka on vanhurskauttamisen seuraus. Vanhurskauttaminen tarkoittaa Jumalan sanan mukaan, että 1) rikokset ovat anteeksi annettu, 2) synti on peitetty, ja 3) Herra ei lue syntiä (Room. 4:7-8). Vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamus Kristuksen aktiivisen ja passiivisen kuuliaisuuden tähden (remissio peccatorum propter obedientia activa et passiva Christi).

Vanhurskauttaminen ei tapahdu ihmisessä vaan hänen ulkopuolellaan. Valmiin armon vastaanottava usko tosin syntyy armon voimasta ja vaikutuksesta ihmissydämeen, muttei ihminen pelastu uskon tähden vaan sen kautta. Pyhä Henki vaikuttaa pelastavan uskon ihmissydämessä. Mutta hänen – joka on Pyhä Jumala – läsnäoloa ihminen ei kestäisi ilman objektiivisen armon olemassaoloa. Koska sovitus on jo tapahtunut, yleinen armo on olemassa, ja Jumalan mielisuosio on hankittu, Pyhä Henki pääsee vaikuttamaan syntisen ihmisen sydämeen uskon kirkastamalla hänelle armonvälineiden kautta lahjoitettavan Kristuksen armon henkilökohtaisesti. Luonnostaan synnitön Kristus tehtiin lukemisen kautta synniksi meidän tähtemme, että me hänessä tulisimme lukemisen kautta Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Niin kuin Kristuksen syntisyys ei ollut olemuksellista vaan luettua, niin ei meidän vanhurskautemmekaan ole olemuksellista vaan luettua.

Vanhurskauttaminen on forenssinen vanhurskaaksi julistaminen (actus forensis), joka tapahtuu Jumalan sydämessä ihmisen ulkopuolella. Se on Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemista (imputatio), ei mitään ihmiseen vuodatettua rakkautta tai kvaliteettia. Vanhurskautemme on Kristuksen sovitustyön ansio, joka on siis jo valmiina objektiivisena armona eli Jumalan mielisuosiona Golgatalla, ja joka lahjoitetaan objektiivisissa armonvälineissä. Vanhurskauttamisessa ihminen yhdistyy uskossa itsensä ulkopuolelle maailman synnit sovittaneeseen Kristukseen (unio fidei formalis). Suunta on nimenomaan näin päin. Ihminen löytää sielulleen levon Kristuksen haavoissa, hänen sovintoveressään. Vanhurskauttamiseen ei kuulu eikä sisälly ihmiseen vuodatettuja hyveitä, eikä edes Jumalan olemuksellinen läsnäolo hänessä, joskin Kristuksen asuminen (inhabitatio Christi) ja Jumalan salattu läsnäolo (unio mystica) uskovassa ovat vanhurskauttamisen spontaani seuraus. Näiden kahden ja vanhurskauttamisen välillä valitsee siis asiallinen syy-seuraus -suhde.

Armo ei perustu uskoon, vaan usko armoon. Vanhurskauttaminen ei perustu pyhitykseen, vaan pyhitys vanhurskauttamiseen. Kristuksen vanhurskauden vaate valmistettiin Golgatalla, lahjoitetaan kasteessa (ja muissa armonvälineissä), ja puetaan päälle uskossa. Vanhurskauttaminen Jumalan edessä (coram Deo) ei ole koskaan osittainen, vaan se on aina täydellinen. Ihminen joko on kokonaan vanhurskas tai sitten hän ei ole lainkaan vanhurskas. Pyhitys vanhurskauttamisen seurauksena puolestaan on täällä maan päällä aina osittaista. Sisällisen ihmisensä eli uuden ihmisensä puolesta kristitty iloiten yhtyy Jumalan lakiin, mutta vanhan ihmisensä eli lihansa puolesta hän palvelee synnin lakia (Room 7:22-25). Tunnustuksemme sanoo:

”Pyhä Henki tuo meille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan meihin jokaiseen, annetaan omaksemme ja otetaan vastaan. Uskovat ovat siis sovinnossa Jumalan kanssa, he ovat saaneet syntinsä anteeksi, heille kuuluu Jumalan armo, lapsen asema ja perintönä iankaikkinen elämä.” (FC, SD, 3, 16, s. 491). 

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme… että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ’vanhurskauttaminen’ merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen… Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio ’uudesti syntyminen’ ja vivificatio ’eläväksi tekeminen’, kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys…” (FC, tiivistelmä, 3, 7-8, s. 435).

”Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansioita, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ’yksin uskosta’, yksinomaan uskomalla Kristukseen.” (FC, tiivistelmä, 3, 10, s. 435).

”Sillä alulla oleva vanhurskaus eli uudistus jää meissä olevan lihan tähden aina epätäydelliseksi ja epäpuhtaaksi aina kuolemaan asti, eikä ihminen siis sen varassa voi kestää Jumalan tuomiolla. Jumalan tuomiolla kestää ainoastaan uskovalle luettu Kristuksen vanhurskaus: hänen kuuliaisuutensa, kärsimyksensä ja kuolemansa.” (FC, SD, 3, 32, s. 494).

”Vanhurskauttamisen opinkohdasta suljetaan pois kaikki omat teot ja ansiot, oma arvo ja kerskaus sekä kaikki luottamus meidän omiin tekoihimme, siten että meidän tekojamme ei pidetä vanhurskauttamisen ansaitsevana perusteena, joka Jumalan olisi otettava huomioon vanhurskauttaessaan tai johon me voisimme tai saisimme luottaa. Teoillamme ei ole vanhurskauttamisessa yksinomaista, puolittaista eikä edes vähäisintäkään merkitystä.” (FC, SD, 3, 37, s. 495).

”Uudistusta, pyhitystä, hyveitä ja hyviä tekoja ei pidetä Jumalalle kelpaavana vanhurskautenamme, sen osana eikä perusteena… Niitä ei saa millään tekosyyllä, nimityksellä eikä nimellä sotkea vanhurskauttamisen opinkohtaan ikään kuin siihen välttämättä kuuluvina. Uskon vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden.” (FC, SD, 3, 39, s. 495).

”Usko ja hyvät teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja… Milloin puhutaan vanhurskauttavasta uskosta, pätee pyhän Paavalin opetus, että usko yksin vanhurskauttaa, ilman tekoja, sillä usko soveltaa meihin ja omistaa Kristuksen ansion… Kuolleeksi Jaakob sanoo sellaista uskoa, jota eivät hyvät teot Hengen hedelminä seuraa… Pyhä Jaakob opettaa oikein sanoessaan, että me emme pelastu sellaisella uskolla, jolla ei ole tekoja eli joka on kuollut usko… Puolustus sanoo syystä Jaakobin puhuvan sellaisten ihmisten teoista, jotka jo ovat Kristuksen vanhurskauttamia, jotka ovat Kristukselta saaneet syntinsä anteeksi ja päässeet sovintoon Jumalan kanssa.” (FC, SD, 41-43, s. 496).  

”…usko vanhurskauttaa yksin sen perusteella, että se tarttuu evankeliumin lupaukseen ja ottaa omakseen Jumalan armon ja Kristuksen ansion, joka lupauksessa annetaan.” (FC, SD, 3, 43, s. 497).

”Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit saadaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.” (FC, SD, 3, 54, s. 498).  

6. Vanhurskauttamiseen liittyvät termit

Kun sanotaan, että 1) syntinen ihminen, 2) vanhurskautetaan, 3) yksin armosta, 4) yksin uskon kautta, ja 5) yksin Kristuksen tähden, on hyvin tärkeää määritellä oikein nämä käsitteet. Luterilaisuudessa ajatellaan seuraavasti: 1) syntinen ihminen on kokonaan syntinen vailla minkäänlaista halua, kykyä tai voimaa myötävaikuttaa pelastukseensa. Hän ei ole vain kuollut synteihinsä (niin kuin pölkky), vaan kaikin voiminensa Jumalaa vastustava., 2) vanhurskauttaminen on forenssinen imputaatio, jossa Kristuksen sovitustyön ansio luetaan jumalattomalle ihmiselle. Se ei ole mikään osittainen tai etenevä parantumisprosessi, vaan yhtenä hetkenä tapahtuva armosta osalliseksi tuleminen, joka muuttaa ihmisen henkilökohtaisen statuksen Jumalan vihan alta hänen armonsa alle., 3) armo on syntien anteeksiantamus Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Se ei ole mitään meihin vuodatettua rakkautta eikä mahdollisuutta itse myötävaikuttaa Jumalan hyvyyden avulla vanhurskauttamiseemme., 4) usko on valmiin pelastuksen omistamista. Se ei ole itsessään ansiollista, eikä siihen sisälly rakkaus, joskin se vaikuttaa rakkauden kautta. Vanhurskauttamisessa uskon luonne on puhtaasti välineellinen. Vanhurskauttamista seuraavassa pyhityksessä usko kyllä sitten armon voimasta tuottaa hyvää hedelmää eli hyviä tekoja., ja 5) Kristus on vanhurskautemme syntiemme sovittajana kuuliaisuutensa tähden. Tämä tarkoittaa, että Kristus lain täyttäneenä ja ristillä kuolleena Vapahtajana on vanhurskautemme. Hänen jumalallisen luontonsa vuodattaminen meihin ei kuulu vanhurskauttamisen vaan pyhityksen alaan.  

7. Vanhurskauttamisen seuraukset

Vanhurskauttamisen seuraukset ovat moninaiset. Pyhitys seuraa vanhurskauttamista. Evankeliumi on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi (Room. 1:16). Jumalan vanhurskauttava armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se myös kasvattaa meitä pyhitykseen eli hylkäämään maailmalliset himot ja elämään vanhurskaasti (Tiit. 2:11-12). Pyhitykseen kuuluvat hyvät teot, rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, uusi kuuliaisuus Jumalan laille ja Jumalan olemuksellinen asuminen uskovassa ihmisessä. Vanhurskauttamisen kautta ihminen saa myös pelastusvarmuuden, hyvän omantunnon ja sielullensa rauhan. Tekoihinsa, pyhittymiseensä tai omassa itsessään tapahtuviin prosesseihin turvautuva ihminen puolestaan joutuu elämään ainaisessa epävarmuudessa ja pelossa. Pelkoa ei kuitenkaan rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta (1. Joh. 4:18). Tämä täydellinen rakkaus on juurikin se Kristuksen armollinen rakkaus, joka peittää syntien paljouden, antaa anteeksi, julistaa vanhurskaaksi, jättää synnit lukematta, sekä on laupias ja armollinen. Tästä täydellisestä Vapahtajan rakkaudesta ihminen tulee osalliseksi, kun hänet vanhurskautetaan yksin armosta, yksin uskon kautta ja yksin kuuliaisuudellaan maailman synnit sovittaneen Kristuksen tähden.    

Topi Jääskeläinen

LL, TM, psykiatriatrian erikoislääkäri ja pastori 

Lhpk 

Debatti jatkuu seuraavaksi Miikan vastauspuheenvuorolla edeten Topin vastauspuheenvuoroon. Ensimmäinen vastauspuheenvuoro julkaistaan ensi viikolla, ja niissä pyritään lyhyyteen ja täsmällisyyteen.