Uskoni luterilaiseen uskonpuhdistusperiaatteeseen Sola Scriptura on ollut viime aikoina koetuksella. Luterilainen usko ja raamatuntulkinta taas lepäävät tämän periaatteen varassa. Näin ollen koko uskoni luterilaisuuteen on horjunut. Tässä kirjoituksessa yritän avata: miksi? En tee sitä missään nimessä luterilaisten Jeesusta seuraavien kristittyjen takia, joilta olen oppinut ja voin yhä oppia paljon Jeesuksen seuraamisesta. Kritisoin luterilaisuuden perustuksia ennemmin opillisten periaatteiden tasolla, ja eiköhän luterilaisuus voi tämän ottaa vastaan, sillä takuulla luterilaisuuden piirissä on esitetty paljon voimakastakin kritiikkiä muiden kirkkokuntien perustuksiin liittyen. Samalla haluan tällä kirjoituksellani etsiä avoimesti tietä eteenpäin, siksi heitänkin pallon sinulle: jos voit auttaa minua, kuulen siitä enemmän kuin mielelläni siitä.
Mitä tarkoittaa Sola Scriptura? Se tarkoittaa ns. yksin Raamattu -periaatetta eli sitä, että uskon, opin ja kristillisen elämän tulee perustua yksin Raamatun sanaan. Toisin sanoen kaikki oppi pitää pystyä perustelemaan Raamatulla, sen selkeillä opin sijaintipaikoilla. Raamattu on siis Sola Scripturassa opin ainoa normi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus tutkia ja lukea Raamattua sekä tulkita sitä: kukaan ei ole kenenkään auktoriteetin alainen raamatuntulkinnassa. Lisäksi Sola Scripturassa ajatellaan, että Raamattu on riittävän selkeä, jotta yksi ainoa totuus voidaan täsmällisesti löytää ja perustella Raamatun sanalla.
Uskonpuhdistuksessa katolisesta kirkosta irtaantuikin luterilaisuus (ja muut uskonpuhdistuskirkot) juuri siksi, että uskonpuhdistajien näkemyksen mukaan katolisen kirkon oppi ja elämä eivät perustuneet yksin Raamatulle. Raamatun sijaan katolisessa kirkossa vaikutti uskonpuhdistajien näkökulmasta tradition myötä kirkkoon tulleita uutuuksia/”ihmisoppeja”, kuten pyhimysten rukoileminen, Marian dogmit, paavin asema, anekauppa, tekojen ”sotkeminen” pelastumiseen jne. Näiden syiden takia uskonpuhdistajat katsoivat Rooman kirkon olevan itsensä antikristuksen kirkon (näin Luther todella sanoi), jota hallitsee paavina antikristus eli perkele, suuri lopun aikojen maanpäällinen eksyttäjä. Tietääkseni näin moni luterilainen yhä ajattelee.
Sola Scriptura -periaate vaikuttaa kaikin puolin oikealta ja hurskaalta. Toisaalta herää kysymys: mikäpä kristillinen kirkko ei opettaisi tai pyrkisi noudattamaan sitä? Minkä kristillisen kirkon ylin ohje ei olisi Raamattu? Myös uskonpuhdistajien tuomitsema Rooman kirkko opettaa, että Jeesus oli Jumalan viimeinen ilmoitussana, eikä mitään uutta ilmoitusta tule (1), ja että paavin auktoriteetti on alisteinen Raamatun auktoriteetille (2). Paavilla ei ole oikeutta opettaa ristiriidassa Raamatun kanssa tai antaa mitään uutta ilmoitusta, joka olisi ristiriidassa tai kumoaisi vanhaa jo Raamatussa annettua ilmoitusta. Tämä ei silti tarkoita, etteikö Rooman kirkon ja luterilaisen kirkon raamatuntulkinnassa traditiolla olisi erilaista asemaa, sillä Rooman kirkko pitää kiinni siitä, että Pyhä Henki on johtanut kirkon traditiota ja tulkintaa, kuten Jeesus lupasi (3), siinä missä protestanttiset kirkot voivat allekirjoittaa suurenkin kirkon rappioteorian eli sen, että ”yhden, pyhän, yhteisen” ja apostolisen kirkon sisällä on voinut vaikuttaa laajojakin vääriä oppeja, ja näitä saa myöhemmin oikaista.
Minusta on kuitenkin naiivia ajatella, että löytäisimme kristillisen kirkon, jossa raamatuntulkintaa hallitsisi yksin Raamattu. Jokaisessa kirkkokunnassa on nimittäin omat paavinsa, jotka sanovat viimeisen sanan siitä, miten Raamattua tulee tulkita, ja mikä on kirkon lopullinen raamatuntulkinta. Itse huomasin tämän, kun LHPK:ssa yritin SUPI-kurssin kynnyksellä yksin Raamattua, luterilaisia Tunnustuskirjoja ja Lutherin yksiselitteisiä kirjoituksia käyttäen perustella kirkon vanhaa kantaa seksuaalietiikkaan. Nämä eivät kuitenkaan auttaneet, sillä törmäsin paaviin, magisteriumiin, joka sanoi viimeisen sanan siitä, mikä on kirkon, tässä tapauksessa LHPK:n, oikea oppi. Eikä tässä mitään, kyllähän kirkossa täytyykin olla johtajat, jotka sanovat, mikä on kirkon oppi. Soisin kuitenkin, että tämä myönnettäisiin avoimesti ja tämä olisi yhtä läpinäkyvää kuin esimerkiksi Rooman kirkossa, joka tunnustaa Raamatun selittämisessä viimeiseksi auktoriteetikseen paavin, siinä missä moni protestanttinen kirkko väittää seuraavansa yksin Raamatun auktoriteettia.
Jokaisella kirkolla siis täytyy olla Raamatun lisäksi jokin auktoriteetti, joka tulkitsee Raamattua sekä vetää Raamatusta yhteen kirkon opin, joka sitoo kirkkoon kuuluvia ihmisiä. Luterilaisessa kirkossa näitä auktoriteetteja ovat Tunnustuskirjat sekä niitä ja Raamattua tulkitseva kirkon johto. On täysin selvää, että Raamattu ja Tunnustuskirjat eivät ole vielä yhdessäkään riittävä auktoriteetti vaalimaan kirkon yhtenäisyyttä, vaan tarvitaan lisäksi vielä näitä tulkitseva auktoriteetti, kirkon johto. Tämä havainnollistuu esimerkiksi siinä, että toisistaan irrallisia tunnustuksellisia luterilaisia kirkkoja, jotka siis ottavat luterilaisen Tunnustuksen hyvin vakavasti, on sangen monia Suomessa ja varsinkin maailmalla. Nämä ovat omia tunnustuksellisia luterilaisia kirkkojaan, koska kukin kirkko katsoo edustavansa oikeaa ja puhdasoppista luterilaisuutta, siinä missä toiset tunnustukselliset luterilaiset kirkot eivät sitä edusta. Siksi meillä ei ole yhtä tunnustuksellista luterilaista kirkkoa, vaan useita, jotka kiistelevät opista, eivätkä ole keskenään ehtoollisyhteydessä. Mielestäni tämän asiantilan selittää ihmisen itsekkyyteen niin helposti istuva lihallinen valtataistelu, jossa lopulta on kyse siitä, kuka saa olla kirkon paavi ja sanoa viimeisen sanan kirkon oppiin ja elämään liittyen. Näyttää siltä, että Raamatun ulkopuolinen dokumentti, Tunnustuskirjat, ovat yksistään riittämätön vaalimaan luterilaisen kirkon ykseyttä.
Sola Scriptura -periaatetta voi katsoa siis siitä näkökulmasta, mitä hedelmää se on saanut ja saa jatkuvasti aikaan. Kun uskonpuhdistuskirkot erosivat/erotettiin katolisen äitikirkon helmasta käynnistyi protestanttisten kristikunnan pirstaloituminen, joka ei ole päättynyt tänäkään päivänä. Aina löytyy tarkempi ymmärrys Raamattuun, jonka valossa aiempi ymmärrys osoittautuu virheelliseksi, ja johtopäätöksenä perustetaan oma uusi puhdasoppinen kirkko ja eletään onnellisena kunnes sama toistuu. On lisäksi huomattava, että jokaisen uuden kirkon syntyminen perustuu aina välttämättömyyden pakkoon: harhaoppisesta kirkosta on pakko erota, koska itse on ymmärtänyt Raamatun opin oikein. Sola Scriptura näyttää johtavan kristikunnan jatkuvaan jakautumiseen ja hajaannukseen. Miksi? Mielestäni siksi, että Sola Scripturessa yritetään häivyttää se ilmeinen tosiasia, että kirkolla on aina johtaja, oma paavinsa, jolla on viimeinen auktoriteetti raamatuntulkinnassa: jos johtajan viitta on jatkuvasti jaossa niin kuin Sola Scriptura antaa ymmärtää, innokas löytää kyllä aina perustelut ottaa sen itselleen ja perustaa uuden kirkon.
Sola Scripturan lopputuloksena on kristillisen opin jatkuva muuttuminen ja epävarmuus tulevasta. Sen looginen lopputulos on ns. biblisistinen raamatuntulkinta, jossa voidaan unohtaa kirkon traditio eli tulkintaperinne ja keskittyä yksin Raamattuun (Tämä ei toki tarkoita, ettemme löytäisi protestanttisia kirkkoja, joissa myös traditiota kunnioitetaan, mutta ajattelen, että tällöin Sola Scriptura -periaatetta ei ole viety loppuun asti). Käytännössä tämä näkyy asenteessa: ”Ihan sama miten Raamattua on aiemmin tulkittu ja mitä isät sanovat, minä voin tulkita Raamattua niin kuin itse haluan.” Hyvä esimerkki tästä liittyy omakohtaiseen kokemukseeni LHPK:ssa, kun yritin vedota isien tulkintaan seksuaalietiikassa. LHPK:n biblisistinen asenne tulee esille esimerkiksi viimeisen Pyhäkön lampun 5/2018 tohtori Anssi Simojoen vastauksessa siihen, miksi LHPK ei seuraa kirkon vuosituhantista käsitystä seksuaalietiikassa: he tulkitsevat yksin Raamattua (4). Tekisi mieli sanoa, että vastaus on sangen ylimielinen, sillä juuri Raamattuun isienkin käsitys oikeasta seksuaalisuuden käytöstä perustuu. Lopulta kyse ei olekaan siitä, kenen käsitys perustuu Raamattuun, vaan siitä kenellä kirkossa on ylin auktoriteetti vetää yhteen Raamatun oikea oppi. Toisin sanoen, kuka on kirkon paavi.
Sola Scripturan mukanaan tuoma opin ja elämän epävarmuus on oikeastaan sangen pelottavaa ja ahdistavaa. Jos meillä on oikeus sivuuttaa isien opetus ja traditio, niin periaatteessa voimme rakentaa nykyhetkessä täysin omanlaisen kristinuskon version, joka lähtee yksin Raamatusta, mutta jolla ei ole välttämättä juurikaan yhteyttä tai jatkuvuutta ”isien” apostoliseen kirkkoon. Kysymykseksi nousee kuitenkin: millä ihmeen perusteella kirkko on tuolloin enää ”isien kirkko”? Jos kirkkoisille ja aiemmille opettajille voidaan opetuksineen viitata ulko-ovea, millä perusteella voimme enää väittää, että olemme ”isien kirkko” tai osa ”yhtä, pyhää, yhteistä” apostolista kirkkoa? Jos hylkäämme kirkon tradition tavalla joka mielestäni loppuun asti viedyssä Sola Scriptura -periaatteessa tehdään, menetämme takuulla varmuuden siitä, olemmeko enää se sama Kristuksen kirkko, jonka Kristus perusti, ja jonka perintöä alkukirkko uskollisesti vaali Pyhän Hengen johdatuksessa. Tämä seikka konkretisoituu kaikessa ahdistavuudessaan, kun istuessamme kirkon penkissä tajuamme, että kyseinen kirkko on varttunut opissaan jo niin pitkälle, että emme juuri enää löydä kirkon historiasta opettajia, jotka mahtuisivat opettamaan tuon kirkon saarnastuolista: Ainakaan ”kokonaisia opettajia”, sillä ainahan omaa uutta oppia voidaan koittaa perustella rikkomalla kirkon historia, ja jopa yksittäisten opettajien teologia, osiin ja rakentamalla näistä palasista sellainen oppi kuin halutaan, rusinat pullasta -periaatteella. Jos et usko tätä, niin mieti esimerkiksi, kenen aiemmin eläneen kirkon opettajan kokonaisteologia mahtuu a) luterilaiseen kirkkoon tai b) Lähetyshiippakuntaan? Kuulen ilomielin vastauksesi, jos tällaisia teologeja löydät!
Edellä sanottua voi olla vaikea uskoa, joten havainnollistetaanpa asiaa hieman. Luterilaiset Tunnustuskirjat opettavat yksiselitteisesti vanhurskauttamisen monergismia eli sitä, että Jumala on ihmisen vanhurskauttamisen ainoa vaikuttava syy, ja että ihmisen tahto ei millään tavalla myötävaikuta pelastumisen suhteen (5). Lisäksi ainakin Fort Waynen systemaattisen teologian professori David P. Scaer esittää, että luterilainen oppi myös pyhityksestä ja hyvistä teoista on syvimmiltään monergistinen eli Jumala tekee hyvät teot ihmisen kautta ilman, että ihmisen tahto myötävaikuttaa tai tekee yhteistyötä pyhityksessä (6). Luterilaisuus opettaa virallisesti yksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että ihminen pelastuu yksinomaan Jumalan ennaltamääräämisen ja armovalinnan takia, eikä ihmisen omalla tahdolla ole tässä mitään osuutta. Tästä seuraa loogisesti kaksinkertainen predestinaatio eli se, että koska Jumala on ihmisen pelastumisen ainoa vaikuttava syy, niin jos joku ei pelastu, se johtuu syvimmiltään siitä, että Jumala ei pelasta häntä. Virallisesti luterilaisuus ei opeta kaksinkertaista predestinaatiota, koska yksinkertaisen predestinaation väistämätöntä johtopäätöstä ei viedä loogiseen loppuunsa asti.
Luther perusteli edellä lyhyesti kuvatun vanhurskauttamisoppinsa yksin Raamatulla. Hänellä ei tainnut olla muuta mahdollisuutta, koska kirkon historiasta on vaikea löytää yhtään teologia, joka olisi opettanut luterilaista vanhurskauttamisoppia, kuten Luther (7). Sen sijaan kirkossa on puhuttu synergismistä, jossa Jumala antaa kyllä välttämättömän armonsa avun ihmiselle, jota ilman ihminen ei voi pelastua, mutta ihmisen tulee vapaan tahtonsa valinnalla tarttua tähän apuun ja tehdä pelastuakseen yhteistyötä Jumalan armon kanssa hyviä tekoja tehden. Ymmärrän, että tämä särähtää pahasti luterilaisen korvaan, mutta tutustupa alkukirkon opettajien versioon kristinuskosta ja voit hämmästyä. Näin minulle kävi, vaikka olin aina uskonut, että luterilaisuus on nimenomaan alkuperäinen kristinuskon versio. Esimerkiksi Irenaeus (130-202), Polykarpoksen opetuslapsi, joka puolestaan oli apostoli Johananneksen opetuslapsi, opettaa vapaan tahdon ja pelastuksen synergismin puolesta kirjassaan Harhaoppeja vastaan (8). Luterilaisuus taas kumoaa harhaoppina 1500 vuotta myöhemmin sen, mitä Irenaeus opettaa.
Havainnollistaakseni asiaa, kysyn: saisiko Irenaeus tulla opettamaan tunnustukselliseen luterilaiseen kirkkoon siitä, miten ihminen tulee vanhurskaaksi? Tuskinpa, sillä hänen vanhurskauttamisoppinsa näyttää olevan pahasti ristiriidassa luterilaisen opin kanssa. Tämä esimerkki ei toki ole ainoa laatuaan. Näyttää siltä, että luterilainen vanhurskauttamisoppi on kirkon historiassa uniikki oppi, joka on olemukseltaan ristiriidassa aiemman opin kanssa. Mielestäni esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko (9) edustaa kirkon vuosisatojen tradition oppia vanhurskauttamisesta paljon paremmin ja uskollisemmin kuin luterilaisuus. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä tuskin luterilaisuuden olisi muuten tarvinnut lähteä katolisen kirkon yhteydestä omana protestikirkkonaan juuri vanhurskauttamisopin takia, minkä ”puhdistaminen” (minusta ennemmin reformaatio eli uudelleenmuotoilu) oli uskonpuhdistuksen pääsisältö.
Jos siis luterilaisuus on puhdasoppisen kristinuskon versio vanhurskauttamisopin suhteen, tämä edellyttää massiivista rappioteologiaa, jossa kirkosta katosi puhdas oppi heti alkujaan ja tämä puhdas luterilainen oppi oli poissa noin 1500 vuotta, kunnes Luther löysi sen. Itseasiassa tämän myöntää myös edellä lainattu David P. Scaer: ”Ei ollut kyse siitä, että luterilaiset olisivat opettaneet jotakin uutta. Niin he eivät tehneet. Sen sijaan he opettivat vanhurskauttamista näkökulmasta, joka oli ollut kirkossa käyttämättömänä vuosisatojen ajan aina varhaisesta apostolien jälkeisestä ajasta lähtien. Melkein 1500 vuotta kirkossa oli laajalle levinnyt käsitys, että teot myötävaikuttivat ihmisen pelastukseen.” (10) On tietenkin kysyttävä, millä perusteella luterilaiset eivät opettaneet ”uutta”, jos heidän oppinsa oli ”käyttämättömänä” kirkossa ennen uskonpuhdistusta, ja sen sijaan kirkossa opetettiin vanhurskauttamisen synergismiä? Eikä tämä juuri tarkoita, että luterilainen oppi on uniikki kirkon historiassa?
Tähän väliin sanotaan, että onhan kirkon sisällä tapahtunut muissakin opeissa kehittymistä eli evoluutiota. Jeesuksen kaksiluonto-opin ja kolminaisuusopinkin suhteen oli alussa haparointia, kunnes nämä opit tarkentuivat kriisien kautta kirkossa myöhemmin. Miksi sama ei olisi voinut käydä myös vanhurskauttamisopille. Ero on mm. ajassa, sillä em. opit tarkentuivat kirkossa ensimmäisinä vuosisatoina, kun taas luterilainen vanhurskauttamisoppi tuli kirkkoon 1500 vuotta myöhemmin. Ero on myös siinä, että mielestäni kirkko ei ole puhunut 1500 vuoden aikana ennen Lutheria haparoiden vanhurskauttamisesta, vaan selvin synergismin käsittein. Mietin myös, voisiko edes olla mahdollista, että Jeesuksen kirkolleen jättämä Pyhä Henki olisi sallinut kirkon kulkea 1500 vuoden ajan siinä luterilaisesta näkökulmasta pelastuksen vaarantavassa käsityksessä, että teot myötävaikuttavat pelastumisessa. Tuntuu vaikealta uskoa.
On siksi lopulta siunattu, sangen turvallinen ja lohdullinen asia, että Jeesus Kristus perusti kirkkonsa Pietarin eli ihmisen, eikä empiirisesti tuhoisasti Raamatun ja Sola Scriptura -periaatteen varaan (Matt. 16:18-19), ja lupasi etteivät tuonelan portit kykene kukistamaan tälle Kalliolle rakennettua kirkkoa. Uskotko sinä tämän? Kirkolla on aina johtaja, myönsipä se sitä tai ei. Olisi naiivia ajatella, että kysymys on siitä, kuka tulkitsee Raamattua oikein. Sen sijaan kysymys kuuluu: ketä johtajaa meidän tulee seurata? Omassa kontekstissamme tämä kysymys kuuluu: Lutheria vai Rooman piispaa eli paavia, joka on apostolisessa suksessiossa itsensä Pietarin, Kallion, seuraaja?
——————————————-
(1) ks. KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s. 37-38
(2) ks. KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s.41
(3) ks. Joh. 16:13 ja KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s. 42-43
(4) ks. http://www.lhpk.fi/wp-content/uploads/2018/10/lamppu_2018_5_nettiin.pdf, s. 7
(5) ks. Yksimielisyyden ohje: Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt, esim. täältä: http://tunnustuskirjat.fi/yo/2.html
(6) ks. Luthersäätiön kustantama Aamutähti-vihkonen: Minä olen se, joka palvelee, http://devel.luthersaatio.fi/wp-content/uploads/2014/01/04_minaolensejokapalvelee.pdf, s. 3 ja 11
(7) ks. esimerkiksi tähän liittyen: J. N. D. Kelly, Early Christian Doctrines, s. 344-374, https://archive.org/details/pdfy-CY7YNVnvFwggDjnT
(8) ks. http://www.newadvent.org/fathers/0103437.htm
(9) ks. KKK: 3. OSA 1. JAKSO: s. 489-498
(10) ks. Sisälle Tunnustuskirjojen historiaan, David P. Scaer, Concordia 2018, s.56
Pekka Väänänen
Hei,
Kirjoitit: ”Mietin myös, voisiko edes olla mahdollista, että Jeesuksen kirkolleen jättämä Pyhä Henki olisi sallinut kirkon kulkea 1500 vuoden ajan siinä luterilaisesta näkökulmasta pelastuksen vaarantavassa käsityksessä, että teot myötävaikuttavat pelastumisessa. Tuntuu vaikealta uskoa.”
Oletko tutustunut Augustinuksen opetuksiin? Luther viittaa Roomalaiskirjeen luennossaan Augustinuksen Enchiridioniin (Nisulan suomennos Usko, toivo, rakkaus). Luku Vapaasta ratkaisusta ja armosta ss. 48-52, muutama sitaatti:
s. 49: ”Mies, joka tekee itsemurhan, surmaa itsensä olleessaan elossa. Ei hän kuitenkaan pysy elossa itsensä surmatessaan, eikä kykene herättämään itseään henkiin itsemurhan jälkeen. Samalla tavalla sekin, joka vapaasti valiten tekee syntiä, menettää synnin voittaessa myös valintansa vapauden. Kenen voittama ihminen on, sen orja hän on.[…] Joka noudattaa isäntänsä tahtoa mielellään, palvelee vapain mielin. Niinpä se, joka on synnin orja, on vapaa tekemään vain syntiä. Hänestä ei tule vapaata tekemään oikein muuten kuin niin, että hän vapautuu synnistä ja pääsee vanhurskauden orjaksi.[…] Tällaista hyvän elämän vapautta ei synnin orjuuteen alistettu ja myyty ihminen saavuta, ellei Kristus häntä lunasta.”
s. 51: ”Entä jos olisikin toisin? Entä jos ”ei se mitä ihminen tahtoo tai ehtii vaan se että Jumala armahtaa” tarkoittaakin, että tarvitaan molempia, sekä ihmisen tahtoa että Jumalan armoa? Silloin ymmärtäisimme tuon lauseen tarkoittavan tätä: ihmisen tahto ei pelkästään riitä, ellei lisäksi ole myös Jumalan armoa eikä siis Jumalan armokaan yksin riitä, ellei ole myös ihmisen tahtoa. Jos nyt siis sanat ”ei se mitä ihminen tahtoo tai ehtii vaan se että Jumala armahtaa” todella tarkoittavat, että ihmisen tahto ei yksinään riitä, miksi ei voitaisi täydellä syyllä tehdä päinvastaista johtopäätöstä: ei se että Jumala armahtaa, vaan se että ihminen tahtoo. Jumalan armohan ei yksinään riitä!”
s 52: ”Armo annetaan ennen vastaan hangoittelevan tahdon liikettä, niin että tahto muuttuu. Mutta armo myös seuraa tahtoa, jottei tahto jäisi tuloksettomaksi.”
Tässä kirjassa esitetään monergistinen vanhurskauttaminen ja torjutaan synergistinen vanhurskauttamisoppi niin selvästi, että sen voi juostessakin lukea. Suosittelen tutkimaan Augustinusta ja vertaamaan Lutherin opetuksiin.
miikkanummenpaa
Kiitos viestistä ja haasteesta Pekka!
Olen jonkin verran tutustunut Augustinuksen kirjoituksiin ja teologiaan. Olen lukenut, että Augustinukselta löytyy synergismiä (Ks. Kelly, s. 361-) ja monergismia tukevia kirjoituksia. Roomalaiskatolisuuskin hyväksyy predestinaation, muttei kiellä vapaan tahdon osuutta pelastumisessa, ks. https://hyviauutisia.wordpress.com/2007/03/04/armo-ja-predestinaatio/
Tähän liittyen olen perehtynyt Orangen kirkolliskokoukseen, 529 jKr, jossa tuomittiin pelagiolaisuus harhaoppina. Pelagiolaisuus väitti lyhyesti sanottuna, että ihminen voi pelastua ja tulla Jumalan tykö, ilman Jumalan armon apua pelkällä vapaalla valinnallaan. Vaikka kirkolliskokouksessa tämä tuomittiin harhaoppina esimerkiksi Augustinuksen teologiaan vedoten, kirkko ei kuitenkaan kieltänyt vapaata tahtoa, joka myötävaikuttaa pelastumisessa ja hyvissä teoissa.
Orangen kirkolliskokouksessa vedettiin vapaan tahdon ja predestinaation suhdetta yhteen mm. seuraavasti: 1) Aadamin synnin takia kuolema ja synti tulivat hänen perillistensä osaksi. 2) Ihmisen vapaa tahto on sen vuoksi niin turmeltunut ja heikentynyt, että hän ei voi uskoa tai vielä vähemmän rakastaa Jumalaa ilman Jumalan armon tukea ja apua. 3) VT:n pyhät omistivat ansionsa yksin armolle, eivätkä luonnolliselle hyvälle. 4) Kasteen armo mahdollistaa kaikkia kristittyjä Jumalan armon ja yhteistyön avulla saavuttamaan ne velvollisuudet, jotka ovat välttämättömiä pelastumista varten. 5) Ennaltamäärääminen pahaan kiellettiin kammottavana oppina. 6) Jokaisessa hyvässä teossa ensimmäinen impulssi tulee Jumalalta, ja tämä impulssi yllyttää meitä etsimään kastetta Hänen avullaan ja täyttämään velvollisuutemme. (Ks. Kelly, s. 371-372).
Orangen kirkolliskokous opettaa siis pelastumisen synergiaa, jossa ihmisen vapaa tahto tekee yhteistyötä Jumalan välttämättömän armon avun kanssa saavuttaakseen pelastumisen. Jumalan armon avun välttämättömyys kumoaa pelagiolaisuuden, joka taas opetti ettei tätä armon apua tarvita.
Luterilaisuus vie oppia predestinaatiosta ja Jumalan armovalinnasta nähdäkseni Orangen kirkolliskokouksesta huomattavasti pidemmälle eksplisiittisesti kieltäen ihmisen tahdon olevan yhteistyössä Jumalan armon kanssa hänen pelastumisessaan. Käytännössä luterilaisuus opettaa minusta kaksinkertaista predestinaatiota, vaikka se virallisesti kiistetäänkin, sillä luterilainen oppi ei jätä mitään sijaa ihmisen tahdonvapaudelle hänen pelastumisessaan (tai pyhityksessään). Loogisesti luterilainen predestinaatio-oppi johtaa kaksinkertaiseen predestinaatioon eli siihen, että pohjimmiltaan pelastumattomuuden ainoa syy olisi Jumalassa. Tämän Orangen kirkolliskokous kieltää ”kammottavana harhaoppina”.
Mitä mieltä olet siitä, onko mahdollista että PH olisi sallinut kirkon kulkea n. 1500 vuotta luterilaisesta näkökulmasta pelastuksen vaarantavassa käsityksessä, jossa hyvät teot ja ihmisen vapaan tahdon ponnistelut, liitetään osaksi pelastumista?
Halvar Sandell
Mitä mieltä olet Lutherin kirjasta ”Sidottu ratkaisuvalta” ?
miikkanummenpaa
Kiitos kysymästä!
Minusta kirjassa ”Sidottu ratkaisuvalta” Luther ns. lyö lukkoon tulkinnan joka ei ole välttämätön tai ainoa mahdollinen. Toki Raamattua voi varmaan selittää kuten Luther (vaikka minusta Lutherin tulkinta ei ole kovin vahva ja on ristiriidassa useiden Raamatun kohtien kanssa), mutta en vaatisi Lutherin tulkinnalle auktoriteettiasemaa kuten Tunnustuskirjoissa tehdään. Lutherin tulkinnan historiattomuus tekee siitä minusta hieman ongelmallisen, varsinkin kun Tunnustuskirjat lukitsevat tuon tulkinnan sitovaksi opiksi ratkaisuvallasta.
Yhtä kaikki minusta Lutherin tulkinta on turhan ahdas. Minua puhuttelee enemmän lainaamani Irenaeuksen teksti aiheesta, ks viite 8.
Eero Vainio
Terve!
On periaatteitani vastaan debatoida netissä kirjoittelemalla, mutta tätä kirjoitusta lukiessani ajattelin, että joitakin ajatuksia haluaisin laittaa tänne. Ja mehän voidaan jatkaa keskustelua puhelimitse myös, niin vältytään epäkypsältä väärinymmärtämiseltä:)
Sanon heti alkuun, että teologian tuntemiseni ja terminologia ei suurelta osin ole samalla tasolla kuin sinulla Miikka tai muilla ketkä ovat tähän kommentoineet. Kuitenkin itsessäni olevaan perisynnin peruskallioon(Juha Vähäsarjan käyttämä termi) olen joutunut tutustumaan syvällisesti ja se on ajanut minua tutkimaan armoa ja sitä, minkä varassa minä pelastun.
Kirjoitit: ..”jossa Jumala antaa kyllä välttämättömän armonsa avun ihmiselle, jota ilman ihminen ei voi pelastua, mutta ihmisen tulee vapaan tahtonsa valinnalla tarttua tähän apuun ja tehdä pelastuakseen yhteistyötä Jumalan armon kanssa hyviä tekoja tehden”. Ja kuten kirjoitit, särähti korvaani pahasti ja nyt yritän avata miksi.
Luther kirjoittaa Galatalaiskirjeen selityksessä: ”Sen vuoksi paavilaiset ja kasteenuusijat ja kaikki ne, jotka eivät tunne Kristuksen vanhurskautta tahi eivät siitä pidä kiinni yksinkertaisesti, välttämättömyyden pakosta tekevät Kristuksesta Mooseksen ja lain, sekä laista Kristuksen. He nimittäin opettavat näin: tosin usko Kristukseen vanhurskauttaa, mutta samalla on myös pidettävä Jumalan käskyt, sillä onhan kirjoitettu: Jos tahdot päästä elämään sisälle, niin pidä käskyt! (Matt:19;17) Tällä tavalla Kristus heti joutuu kielletyksi ja usko menee mitättömäksi, Jumalan käskyille eli laille kun omistetaan se, mikä kuuluu yksistään Kristukselle. Kristus näet on tosiasiallisesti vanhurskauttaja ja synneistä Vapahtaja. Jos minä omistan tämän laille, on laki täydellisesti minun vanhurskauttajani, on minun vapauttajani synneistä, koska mineä teen sen vaatimia tekoja. Ja tällä tavoin laki on Kristus, ja Kristus kadottaa kokonaan nimensä, virkansa ja kunniansa ja hän on suorastaan vain lain palvelija, joka syyttää, kauhistaa syntistä, heittää hänet sikseen ja lähettää toisen luo, joka voi hänet vanhurskauttaa; mutta tämähän kuuluu itse asiassa lain tehtäviin”.
Minun, joka kamppailen loputtoman perisyntini peruskallion kanssa ja helmasyntieni kanssa on pakko virren 750 sanoin rukoilla: synneillä tuhansilla sinut kielsin, tunnustan olen pahoin rikkonut..” Ja kun aina uudelleen löydän itsestäni vain pimeyttä ja halua synnin tekoon en mitenkään voi ripustautua mihinkään muuhun kuin Kristuksen armoon ja ehdottomasti niin, että minun omilla teollani ja valinnoillani en armovereen voi lisätä mitään. Koska silloinhan loogisesti pelastukseni riippuisi myös vähän minusta, josta seuraa se, että en voisi olla täysin varma pelastuksestani. Ja pelastuksen epävarmuudessa ei ihminen voi kestää. Jos sitä itselleen rehellisesti pohtii ja sen kanssa elää, niin tulee hulluksi. Voiko joku elää tasapainoillen narulla, josta voi horjahtaa iankaikkiseen helvettiin jos minä itse teen jonkin virheen? Tai miten minä voin saada sen tuhannennen kerran taas anteeksi kun olen Jumalaa vastaan rikkonut? Eihän pelastusvarmuus turhenna sitä, että en ehdoin tahdoin voi elää ikään kuin luotolla synnissä ajatellen, että kuitenkin saan anteeksi. Mutta pelastukseni ei voi olla riippuvainen vähäisimmässäkään määrin omasta kilvoituksestani.
Mietin myös kirkkoisien sanaan luottamista. Miten kirkkoisä määritellään? Eikö Luther ollut sitä? Millä perusteella valitsen kirkkoisän ja hylkään toisen opetukset? Olen lukenut jonkinverran Filokaliaa, jossa kirkkoisien tekstejä on koottuna. Noissa teoksissa on mukana helmiä, varsin syvällisiä ja kiehtovia ajatuksia. Mutta mukana on myös varhaisten kirkkoisien opetuksia esim. siitä, että avioliitosta pitäisi ehdottomasti pidättäytyä tai kehotuksia oman ruumiin konkreettiseen satuttamiseen. Siis täysin pimeitä opetuksia.. Näin ollen en ymmärrä, että millä logiikalla valitsen epäjohdonmukaisesta kokonaisuudesta isät, joiden oppeja seuraisin? Noiden kirkkoisien pelastusvarmuuden voi tiivistää jotenkin näin; rukoile ja kilvoittele ja katsotaan sitten. (Näin pastori Joel Kerosuo sanoi opettaessaan ortodoksien pelastusvarmuudesta).
Kiinnostuneena odotan vastaustasi ja jatketaan asiasta puhelimitse, jos tuntuu, että emme tavoita toistemme pointteja kirjoituksien avulla. Väärinymmärtämisen riski on suuri, kun tälläisiä asioita kirjoittaen käsittelee. Siitä huolimatta arvostan blogiasi ja sitä, että on foorumi, jossa näistä asioista voi keskustella. Siunausta!
miikkanummenpaa
Kiitos kommentistasi ja omakohtaisien asioiden jakamisesta!
Alkuun toteaisin, ettei minullakaan ole teologiassa mitään oikeaa pätevyyttä. En kuitenkaan ajattele, että se olisi vielä este puhua teologiasta, joka on hyvin kiinnostava ja mielenkiintoinen aihe. Uskosta ja maailmankuvasta puhuminen on aina tietyllä tavalla teologiaa, ainakin avarasti ymmärrettynä. Ja voimme varmasti molemmat sanoa, että usko on teema, jota olemme varmasti pohtineet eniten elämämme aikana ja joka vaikuttaa varmasti aivan kaikkeen olemiseemme ja ajattelemiseemme. Teologiasta voi siis puhua, amatöörinäkin. Ja minua ei ainakaan haittaa, vaikka puhuisin naiiveja ja apologisesti köykäisiä asioita, päinvastoin kantapään kautta oppii parhaiten ja toivon jokaiselle rohkeutta ottaa kriittisestikin kantaa kirjoituksiini. Tämä juuri hyödyttää eniten.
Tuota Lutherin Galatalaiskirjeen kohtaa voisin vähän kommentoida. Luther katsoo minusta pelastumista mustavalkoisesti näkökulmasta: joko laki tai Kristus, joko usko tai teot. Näkökulma on siis kahtiajakava ja yksinkertaistava. Tämä näkökulma on usein luterilaisuudessa ja laajemminkin protestanttisuudessa omasta mielestäni esillä: ensin julistetaan laki, joka vaatii, sitten evankeliumi, joka antaa. Lutherin näkökulma löytää perustelunsa esimerkiksi Roomalaiskirjeestä ja Galatalaiskirjeestä, kun näitä tulkitsee luterilaisista ennakko-olettamuksista käsin. Näitä ovat mm. laki=kaikki Jumalan vaatimukset, lain teot=kaikki teot, vanhurskaus=juridinen syyttömyys taivaan tuomioistuimen edessä, armo=Jumalan ennalta määrätty armovalinta.
Lutherin näkökulma ei ole kuitenkaan ainoa mahdollinen, jos ei pelata luterilaisilla ennakko-olettamuksilla. Olen lukenut esimerkiksi uutta Paavali-tutkimusta, jossa on ehdotettu, että aiemmin vahvasti luterilaisittain tulkitut em. termit voitaisiin tulkita myös toisin. Esimerkiksi Paavalin puhuessa laista ja lain teoista, hän tarkoittaa usein juutalaista kulttilakia (ympärileikkaukset jne.), eikä kaikkia Raamatun kehoituksia. On selvää, ettei tätä (kultti)lakia noudattamalla tulla kristityiksi, vaan uskon kautta. Vanhurskautta ei ole myöskään pakko tulkita vain ansiottomaksi syyttömyydeksi ”taivaan torilla”, vaan Raamatun terminologiassa se on myös oikeamielisyyttä (esim. Job), siis ihmisen oma ominaisuus, ei vain juridinen termi. Tällöin vanhurskauttaminen voisi olla myös katolilaisittain armon vuodattamista ja oikeamieliseksi tekemistä myös konkreettisessa mielessä ja ainakin tämän anomista. Lisäksi armo ei edellytä välttämättä luterilaista monergistista tulkintaa ennaltamääräyksestä, vaan myös synergistisessä pelastuskäsityksessä armo on todellista armoa, joka on täysin ihmisen ulkopuolelta tulevaa ja todellisesti vaikuttavaa. Vapaan tahdon ja valinnan olemassaolo ei minusta tee armoa tai Kristuksen sovitusta tyhjäksi.
Lutherin näkökulman vahvuus on siinä, että sen varaan voi helposti uskoa itsensä: en voi tehdä mitään pelastumiseni eteen, kaikki jää Jumalan varaan. Samalla tämä on Lutherin näkökulman suurin heikkous. Jos en voi tehdä mitään pelastumiseni eteen, en voi edes tarttua Jumalan tarjoamaan armoon, ja lopulta ratkaisevaa on vain se olenko valittu vai en. Kaste ja ehtoollinen eivät riitä tuomaan lohtua, sillä eiväthän kaikki kastetut ja ehtoollisella käyneet automaattisesti pelastu. Mikä siis erottaisi minut niistä, jotka eivät pelastu. Lopulta vain se, pelastaako Jumala minut vai ei, olenko ennalta määrättu taivaaseen vai en.
Tämä on minusta Lutherin näkökulman heikkous ja suorastaan piinaava asia, jos sitä syvemmin pohtii. Lisäksi Lutherin usko vs. teot kahtiajako törmää joihinkin ongelmiin Raamatun oman ilmoituksen kanssa. Erikoista on, että evankeliumeissa Jeesus tuntui opettaneen suurimmaksi osaksi pelkkää lakia, eikä luterilaista pelastuskäsitystä. Erikoista on, että kaikki Raamatun kohdat, joissa puhutaan viimeisestä tuomiosta opettavat, että meidät tuomitaan tekojemme mukaan. Erikoista on myös, että Paavalin kirjeet ovat täynnä kehoituksia kristityille, jos teoillamme ei ole merkitystä pelastumisemme kannalta. Lisäksi Jaakobin kirjeessä Raamattu opettaa täysin suoraan luterilaista ”yksin uskosta” -vanhurskauttamisoppia vastaan: ” Ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” Jaak. 2:24.
Toki nämä voidaan kiertää vetoamalla luterilaiseen Raamatun kokonaisymmärrykseen, jonka valossa ristiriitaiselta näyttävät kohdat tulisi tulkita. Jeesuksen vuorisaarnan idea voisi luterilaisittain olla vain äärimmäisen kova lain saarna, jotta tulisimme synnin tuntoon. Sama idea voitaisiin nähdä kaikissa Raamatun kohdissa, jotka sisältävät imperatiivin tai pienimmänkään vaatimuksen. Viimeistä tuomiota käsittelevät kohdat voidaan selittää niin, että Jeesuksen hyvät teot luetaan ikäänkuin meidän hyviksi teoiksimme. Kysymys kuitenkin minusta kuuluu, voidaanko näin tehdä? Opettaako Raamattu oikeasti näin pelastumisesta? Entä jos Raamatun kirjaimellinen tulkinta onkin totta esimerkiksi lampaat ja vuohet vertauksesta? Entä jos meidät tuomitaankin tekojemme mukaan? Entä jos Paavali sanoessaan, että pelastumme ilman lain tekoja, tarkoittaakin, ettei kristittyjen tule ympärileikata itseään tai noudattaa juutalaista kulttilakia, mutta hän ei puhukaan rakkauden tekoja vastaan?
Tähän väliin hyvä ja lyhyt viite, miten roomalaiskatolisuudessa opetetaan pelastumisesta: https://katolinen.wordpress.com/teot-armo-pelastus/
Otat esille myös ongelman pelastumisen ja tekojen suhteesta, joka usein ratkaistaan siten, että teoilla ei ole merkitystä pelastumisen kannalta, mutta lähimmäisten kannalta kylläkin. Toinen ratkaisu on se, että kun usko on oikea ja turvautuu oikeisiin asioihin, siis kasteessa ja ehtoollisella läsnäolevaan Kristukseen, myös teot seuraavat automaattisesti perässä: kun kuulumme oksina Kristus-runkoon, kannamme huomaamattamme ja ikäänkuin itsestään hedelmää. Pelastuminen ei siis perustu oman kilvoittelun ja omien tekojen varaan vähimmissäkään määrin.
Taas hieman opponointia. Luterilaisuudessakin ajatellaan, että jos elää julkisynnissä, jollaiseksi voisi lukea esimerkiksi avoliiton, tekee tämä armon tyhjäksi tämän henkilön kohdalta. Synnissä ei siis saa elää, jos mielii pelastua. Armo ei ole lupa laittomuudelle, tai muuten pelastuminen vaarantuu. Näin ollen voidaan myös luterilaisesta käsityksestä käsin perustella, että pelastuminen on kiinni myös teoista: jos teemme tahallamme syntiä, emme voi olettaa silti pelastuvamme. Ehkä teot toimivat luterilaisessa systeemissä vain negatiivisessa merkityksessä: väärän elämän vuoksi voi menettää armon, muuta oikeilla teoilla ei ole merkitystä vanhurskauttamisemme näkökulmasta?
Entä keitä kirkkoisiä tulisi kuulla? Kyllä minusta Lutherin viisautta, mutta myös muidenkin. Kirkossa on ollut Luhterin lisäksi tuhansia hyviä ja hurskauta opettajia. Olen pohtinut, miksi muodostamme oppimme yksin Lutherin ja luterilaisten isien käsitysten perusteella. Eikö Pyhä Henki ole suonut muille opettajille viisautta kirkon historiassa. Ja jos on niin miten teemme valinnan, mitä opetusta tulisi seurata ja mitä ei? Tämä on vaikea kysymys. Joku tekee aina valinnan, mikä on kirkon oppi. Joku käyttää aina valtaa. Kirkolla on nähdäkseni aina johtaja. Lähetyshiippakunnassakin on johtaja/ johtajia. Tässä ei ole minusta mitään pahaa, mutta jos johtajuudessa ei ole itsessään mitään pahaa, niin ei kai paavin virassakaan ole mitään pahaa. Minusta on vain hyvä, että kirkon johtajuus on avointa, kuten paavius.
Kuvasin, että meidän on protestantteina valittava paavi tai Luhter (toki muitakin vaihtoehtoja on). Joku auktoriteetti meidän tulee kuitenkin valita, kenenkä Raamatuntulkintaa seuraamme. Tällöin astuu kuvaa se, ovatko paavi ja Luther samanarvoisessa asemassa. Onko esimerkiksi paavi Fransiscuksella ja piispa Risto Soramiehellä (mikäli hän käyttäisi LHPK:ssa viimeistä hengellistä puhevaltaa) samanlainen oikeutus tulkinnallisille väitteilleen? Onko sillä merkitystä, että Jeesus jätti taivaan valtakunnan avaimet Pietarille ja sanoi rakentavansa kirkkonsa Pietarin varaan, mistä on kätten päälle panemisen kautta seurannut jatkumo nykyiseen paaviin? Mitä jatkumoa piispa Risto Soramies edustaa? Vai onko niin, että voimme perustaa noin vain kirkon ja väittää, että se on todellinen Kristuksen kirkko? Näinhän protestanttisessa kristikunnassa pitkälti toimitaan. Entä mihin tällöin perustuu se, että tämän ryhmän edustama oppi ja olisi kirkon oikea ja alkuperäinen oppi?
Luterilaisuudessa (ainakin usein käytännön spiritualiteetissa) on karrikoiden tietynlainen oravanpyörä, jossa kristitty tekee viikon ajan pelkkää syntiä, ja parhaimmatkin teot ovat väärän motivaation saastuttamia. Sunnuntaina hän luovuttaa syntinsä Kristukselle, on hetken vapaalla omalla tunnolla ja taas maanantaista sama toistuu. Ihmiskuva on sangen pessimistinen ja käytännön opetus johtaa minusta tähän synkkyyteen jatkuvasti. Kristillisellä elämällä on vaikea nähdä mitään positiivista merkitystä: miksi kilvoitella ja tehdä hyvää, jos kaikki on vain pelkkää pimeyttä Jumalan näkökulmasta.
Olen ymmärtänyt että vanhoissa kirkoissa tämä maisema on huomattavasti erilainen. Pelastuminen on vanhoissa kirkoissa sitä, että Jumala vuodattaa armoaan kristittyyn, jotta hän voisi sitä käyttää hyvään ja voisi sen avulla vapautua synnistä: pelastuminen on siis paljon konkreettisempaa kuin vain syyttömyyttä ”taivaan torilla”. Vaikka ihminen voi armon avulla rakastaa ja tehdä aidosti hyvää, on kaiken hyvyyden alkusyy Jumalassa. Elämä ei siis ole ahdistavaa lakihenkisyyttä, vaan pikemminkin Jumalan armon ja rakkauden sisäistä kokemista, joka muuttaa myös todellisesti itseä Kristuksen kaltaisuuteen. Tämä näkökulma painottuu esimerkiksi katolisen kirkon spiritualiteetissa aivan toisin kuin luterilaisuudessa. Jotta voisimme rakastaa, on meidän tultava ensin osallisiksi myös kokemuksellisesti Jumalan rakkaudesta. Ilman tätä ulkonaisesti oikeatkin teot ovat ilman rakkautta kuin onttoja.
Lopuksi vielä yksi ajatus. 1500 vuotta on pitkä aika kirkon historiassa. Monet katolisen kirkon opit, jotka Luther kumosi, ovat syntyneet hyvin varhain kirkon historiassa. Kristikunnan usko ja hartauselämä on ollut vuosisatojen ajan tietynlaista. Kirkkoisät ovat opettaneet pelastumisen synergiaa: kristityn ja Jumalan välistä yhteistyötä pelastumisessa ja pyhityksessä. Olen kysynyt avoimesti, onko kirkon historiassa ennen Lutheria oikeasti yhtään luterilaisittan pelastumisesta opettanutta isää. Vielä en ole sellaista löytänyt. Minusta olisi siis hyvin erikoista, jos Pyhä Henki olisi sallinut kirkon elää 1500 vuotta niin karmeassa harhassa, jossa ajateltiin tekojen myötävaikuttavan pelastumisessa ja olevan osa pelastumista. Ainakin tämä herättää paljon kysymyksiä.
Jos haluat, voisimme hyvin soitella tähän liittyen. Kiitos, kun laitoit viestin tähän blogiin! Julkisesta keskustelusta on se hyöty, että asettaa omat kirjoitukset avoimesti kritisoitavaksi. Tämä on pelkästään etu. Oli mukava vastailla ja sanompa, että tässä muistuivat mieleeni syvälliset keskustelut avantosaunalla Kuopiossa. Tästä ei oikeastaan puuttunutkaan muuta kuin sauna ja avanto! Siunausta perheellesi!
Eero Vainio
Terve!
Esität suuria kysymyksiä.. Enkä osaa niihin oikein argumentoida. Minusta tuntuu, että on paljon, josta olemme samaa mieltä, mutta toisaalta pelastuskysymyksessä olemme ja ehkä toistaiseksi ainakin jäämme erimieliseksi. Näen parhaimmaksi vastata kysymyksillä ja keskeneräisillä ajatuksilla..
En puhu tekoja sinänsä vastaan. Minusta kristittyä kutsutaan palvelemaan lähimmäisiään, antamaan omastaan, elämään epäitsekkäästi ja kilvoittelemaan ja kasvamaan uskossa. Kyllähän Lutherkin opetti rukous- ja hartauselämästä niin, että kolmesti päivässä on hartaus, ruokarukoukset jne. Siis varmasti monen nykyajan kristityn mielestä lakihenkistä ja ankaraa hengellistä elämää. Kuitenkin kaikessa on kysymys siitä, että pelastuskysymys pidetään tarkasti erillään näistä. Me emme pelastu edes promillen vertaa tekojemme vuoksi, vaan yksin Kristuksen sovitustyön tähden.
Väitän, että jos pelastukseen vaadittaisiin tekoja, olisi Jeesus vastannut rikkaalle nuorukaiselle eri tavoin kun vastasi. Jeesus vastasi, että myy kaikki mitä sinulla on ja anna köyhille ja seuraa minua. Rikas nuorukainen oli varmasti elänyt monin tavoin kunnollisesti ja vielä varsin vilpittömästi lähestyi kysymyksineen Jeesusta. Kuitenkaan hän ei Pietarin tavoin langennut Jeesuksen eteen avuttomuutensa ja syntisyytensä tunnustaen. Tämän Jeesus tiesi ja saattoi hänet huomaamaan syntisyytensä. Mielestäni pointti on siinä, että rikkaan nuorukaisen ei edes välttämättä olisi tarvinnut konkreettisesti tehdä sitä, mitä Jeesus käski, mutta hän Jeesuksen sanojen myötä tuli tuntemaan syntisyytensä Jumalan edessä. Tämän myötä hänen olisi pitänyt ymmärtää se, että tekojensa ansiosta hän ei voi pelastua, ainoastaan Jeesukseen turvautuen voi pelastua. Samoin toinen ryöväreistä sai omistaa armon ja autuuden pelkästään oman avuttomuutensa tunnustaen Jeesukseen turvautuen.
No, kyllähän syntinen nainen fariseuksen huoneessa, ryöväri ristillä ja Pietari olivat subjekteja, jotka valitsivat itse nöyryyden Jeesuksen edessä ja siksi pelastuivat? He itse valitsivat, he itse teollaan, eli nöyrtymisellään vaikuttivat pelastumisensa? Liian vaikea ajatus olisi, että vain ja ainoastaan Pyhä Henki vaikutti heissä uskon, ja sen kautta he pelastuivat? Eli Jumala on ennalta valinnut ne ketkä pelastuvat ja ne ketkä joutuvat kadotukseen? Liian vaikeita kysymyksiä minulle, jotta voisin niihin tyhjentävästi vastata. Näin ollen minulle jää ainoaksi vaihtoehdoksi heittäytyä Pietarin tavoin Jeesuksen eteen ja sanoa; Jeesus Kristus, Jumalan poika armahda minua syntistä. Minussa, kuten kaikissa muissakin ihmisissä on olemassa inhimillinen ajatus, että haluaisin tuoda Jeesukselle tekojani, hyvittelyjäni ja edes vähän jotakin hyvää. Minussa siis on se taipumus, mutta en missään nimessä voi opettaa tai puhua niin, että tekoni liittyisivät jotenkin omaan pelastukseeni. Enkä missään nimessä voisi elää ilman pelastusvarmuutta.
Eräs ajatus minulla myös tulee koskien kirkkoisiä. Jostakin syystä heidän elämästään kerrotaan aika vähän heidän epäonnistumisistaan. Eräs ongelma esim. Filokaliaa lukiessa on se, että kirkkoisät kuvautuvat rautaisen kovina kilvottelijoina, ketä kyllä kiusataan mutta jotka eivät lankea. Näin ollen kuva kristityn elämästä ei kuvaudu inhimillisenä ja armollisena vaan jonakin muuna, epäterveenä hengellisyytenä, johon on vaikea turvautua omassa heikossa kilvoittelussaan. Raamattuun sitten taas on taltioitunut kuva perin inhimillisistä ja kiusatuista sekä langenneista ihmisistä, jotka lankeemuksensa jälkeen ovat turvautuneet yksin Kristukseen. Esim. taas Pietari; kolme kertaa ja sadatellen kielsi mestarinsa.. Hän tuli ensin perinpohjin katkerasti tuntemaan heikkoutensa ja vajavuutensa ja vasta sen jälkeen Jumala käytti häntä.
Tälläisiä ajatuksia, siunausta!