Kategoria: Vanhurskauttamisdebatti

Kiitos viestistäsi. Koitan nyt kiteytetysti vastata joihinkin esiin nostamiini asioihin:

ILMOITUS

Miikka: ”Katolinen vanhurskauttamisoppi rakentuu sille apostoliselle perustalle ja uskon konsensukselle, jolla kirkkoisät ja kirkolliskokoukset sanoittivat kristillistä uskoa…”

Kyllä Herra antoi Pyhän Hengen, joka opetti apostoleita. Mutta ei apostolien aika ihan lyhyt ollut. Se kesti useita vuosia. Se kuitenkin päättyi viimeisen apostolin kuoltua. Kun sanotaan, että kirkko on apostolien ja profeettojen perustukselle rakennettu (Ef. 2:20), tämä liittyy Raamatun inspiraatioon. Apostolien ajan myötä inspiraatio loppui. Ei ole mitään jatkuvaa ilmoitusta.

Pyhä Henki toki johtaa Kristuksen kirkkoa, mutta hän tekee sen nimenomaan sanallaan. Ei meillä ole mitään takeita, että kirkkoisä x, kirkolliskokous y tai konsensus z olisi Pyhän Hengen johtama, jos meillä ei ole Jumalan sanan selvää pohjaa olettaa niin. Jos nämä x, y tai z opettavat vastoin Jumalan ilmoitussanaa, voimme olla varmoja, ettei Pyhä Henki ole tuon opetuksen lähde. Toiseksi, kirkkohistoriassa on niin monta keskenään ristiriitaisesti opettanut kirkkoisää tai kirkolliskokousta, ettei niiden totuudellisuudesta ota kukaan selvää, jos niitä ei arvioida Jumalan muuttumattomalla sanalla.

Jatkuva ilmoitus on luterilaisen uskon mukaan epäkristillinen oppi. Lisäksi se johtaa epävarmuuteen ja epäselvyyteen. Kun sinä Rooman kirkon historiaa tunnet, niin löydät sieltäkin lukuisia keskenään eri lailla opettaneita opettajia, paaveja ja konsiileja. Missä niissä toimi Pyhä Henki ja missä ei? Ja kun tähän lisätään idän kirkot, niin soppa vaan lisääntyy. Oliko esim. filoque-lisäys Pyhästä Hengestä vai ei? Emme voi tietää sitä millään muulla kuin Raamatun perusteella.

Miikka: ”Sola Scriptura -periaate ei perustu yksin Raamattuun, vaan se on Raamatun ulkopuolelta nouseva periaate siitä, mikä on hyväksyttävää opin muodostusta. Kyseinen periaate siis vaatii jotakin sellaista, mitä se ei itsekään täytä…”

Jumalalla on Jumalan mieli. Hän on siis asioista tiettyä mieltä. Jotta me tietäisimme, mitä mieltä hän on, hänen pitää ilmoittaa itsensä. Hän on ilmoittanut itsensä sanassaan Raamatussa. Jumalan sana itse opettaa monissa paikoissa omaa totuudellisuuttaan (ks. esim. Ps. 119:160, Joh, 17:17, 2. Kor. 6:7, Ef. 1:13, Kol. 1:5, 2. Tim. 2:15 ja Jaak. 1:18). Ja Kristus itse selitti pyhiä kirjoituksia Jumalan sanana (Matt. 21:42, Luuk. 24:25-27). Myös muualla UT:ssa viitataan VT:hen Jumalan sanana (Apt. 1:16, 28:25).

Jumala itse sanoo, että koko Raamattu on Pyhän Hengen henkäyttämä (2. Tim. 3:16, kr. pasa grafee theopneustos). Sanooko hän näin mistään muusta kirjasta? Ilmoittaako Jumala jossain, että joidenkin kirkkoisien kirjoitukset ovat hänen omaa sanaansa? Entäpä löytyykö jostain Jumalan oma ilmoitus, että joidenkin kirkolliskokousten päätökset ovat hänen sanaansa? Ei löydy. Eikä minkään edellä mainitun kohdalta löydy myöskään sellaista Jumalan toteamusta, että ne ovat Raamatun lailla totuus. Toki ne voivat totuuden mukaisia olla, jos ne ovat Jumalan sanan mukaisia. Jos otamme vaikkapa Apostolisen tai Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen tarkasteluun, niin jokainen niiden sisältämä lause voidaan todentaa Raamatulla. Mutta eivät ne itse itsessään mikään Jumalan sana ole. Niissä vaan on tunnustettu Jumalan sanan oppi (ne ovat siis norma normata). Mitä Timoteukseen tulee, niin Paavali sitoi hänet apostoliseen sanaan, sillä se on Jumalan sana. Mutta ei hän meitä mihinkään myöhempään opetusvirkaan sokeasti neuvonut luottamaan. Paaveja, patriarkkoja ja arkkipiispoja on pilvin pimein ollut opettamassa sadoilla eri tavoilla. Kenen heistä opetusvirkaan minun pitäisi uskoa ja luottaa? Kenen opetuksen varaan minä iankaikkisen autuuteni perustaisin? Ehkä huomaat, että tällainen ajattelu johtaa rannattomalle epävarmuuden suolle.

Miikka: ”Juuri tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi Paavali kutsui kirkkoa totuuden pylvääksi ja perustukseksi. (1. Tim. 3:15)”

Seurakunta (Paavali puhuu tässä kohdassa 1. Tim. 3:15 paikallisseurakunnasta) on totuuden pylväs ja perustus vain sikäli, kuin se on säilyttänyt Kristuksen sanan ja hänen armonsa. Armo ja totuus ovat nimittäin tulleet Jeesuksen Kristuksen kautta (Joh. 1:17), eikä mitään muuta perustusta voida laittaa kuin Jeesus Kristus (1. Kor. 3:11). Jumalan sanan totuudesta olikin puhetta jo äsken. Ei kirkko ilman Jumalan sanaa siitä luopuneena mikään totuuden perustus voi olla.

Isot olivat ongelmat jo Korinton seurakunnassa. Jos joku nai isänsä vaimon kanssa tai käy juovuksissa ehtoollisella, niin siitä on totuuden perustus kaukana. Sama koskee opillisia harhoja. Kun galatalaisten seurakuntaan oli tullut vääriä profeettoja, joita seurakuntalaiset olivat lähteneet seuraamaan, ei tuo seurakunta siltä osin mikään totuuden pylväs ollut. Tai kun katsotaan Ilmestyskirjasta vaikkapa Sardeen tai Laodikean seurakuntia, niin pylväät ja perustukset olivat horjuneet pahasti. Ei edellä mainitsemastasi raamatunkohdasta voi tehdä mitään vakavasti otettavaa eksegeesiä opettaen, että joku instituutio itsessään olisi varmuudella totuuden pylväs ja perustus.

Miikka: ”Raamatun lisäksi kirkossa on aina ollut kirjoitetun sanan ohella suullinen traditio.”

Kyllä, niin sitä on monessa eri kirkkokunnassa, esim. vanhojen hengellisten laulujen ja kirkollisten tapojen muodossa. Ja kun mennään alkuvuosisadoille, niin tietysti siellä oli traditioita, eri alueilla erilaisia. Ei niiden varaan voi rakentaa ilman, että ne koetellaan Jumalan sanalla. Raamattu itse ohjeistaa: ”Koetelkaa kaikki ja pitäkää se, mikä hyvä on” (1. Tess. 5:21). Parhaimmillaan traditio on raamatullista eli sanan mukaista (vaikkapa traditio vihkiä papit kätten päällepanemisella) ja huonoimmillaan Jumalan sanan vastaista (kuten vaikkapa pappien selibaattivaatimus). Sitten on niitä asioita, joita Raamattu ei käske eikä kiellä (esim. tarkat jumalanpalvelustavat). Ne ovat adiaforia, joissa voidaan toimia kristillisen rakkauden rajoissa omiatuntoja sitomatta.

Miikka: ”Jeesus ei jättänyt kirkolle kirjaa, vaan hän antoi kirkolleen apostolit, jotka välittivät pelastuksen sanomaa eteenpäin. Ja jotta ilmoitus voisi säilyä väärentämättömänä, hän antoi kirkolle Pyhän Hengen, joka johdattaisi kirkkoa.”

Mutta oli jo olemassa VT:n tekstit ja varsin pian myös apostolien kirjeitä. Eikä mennyt kauaa, kun olivat myös evankeliumikirjat. Luterilainen oppi opettaa, että Pyhä Henki johti Kristuksen kirkkoa antamalla inspiraation kautta Pyhän Raamatun. Ei se tietenkään valmiina taivaasta pudonnut, vaan kukin oman persoonansa omannut profeetta ja apostoli sitä oli omalta osaltaan kirjoittamassa. Mutta Pyhä Henki vaikutti heissä aivan erityisellä tavalla. Kyllä Jeesus jätti kirjan, ja se on Raamattu. Pyhä Henki asuu Jumalan sanassa (Joh. 6:63, 1. Kor. 2:13, Ef. 6:17). Ja missä on Pyhä Henki, siellä on myös Kristus.

Miikka: ”…apostolit kokoontuivat yhteen, rukoilivat, luottivat Pyhän Hengen johdatukseen ja tekivät päätöksen… Saman Hengen johdattamina kirkossa voitiin myöhemmin tunnistaa ja kanonisoida Uusi testamentti tai kohdata erilaisia kiistoja ja harhaoppeja, ja löytää tie eteenpäin.”

Apostolien ja aivan varhaisimman alkuseurakunnan aika on oma lukunsa. Ei sitä voida oikein verrata myöhempien aikojen tilanteisiin. Mitä kanonisointiin tulee, niin luterilaisen opin mukaan kirkko ei päättänyt, mitkä kirjat Raamattuun valittiin, vaan nuo kirjat itse olivat todistaneet oman apostolisuutensa. Kirkko toimi siis vain passiivisesti tunnustaessaan Raamatun kaanonin. Se vaan totesi sen, mikä jo oli olemassa.

Miikka: ”Jos siis väitämme, että yksin Raamattu on kristinuskon ainoa erehtymätön normi, eikä millään tavalla kirkko ja sen apostolinen virka, joka toimii Pyhän Hengen johdatuksessa, menetämme myös Raamatun.”

Miten niin menettäisimme? Jumalan sana on ollut läsnä maailman luomisessa ja se pysyy iankaikkisesti (Ps. 119:89, Jes. 40:8, 1. Piet. 1:25). Apostolien ajasta oli jo puhetta. En ala toistamaan. Mutta on kyllä tärkeä tehdä ero apostolien ajan alkukirkon ja myöhempien vuosisatojen kirkon / kirkkojen välille. Ei meillä ole taetta, että pimeällä keskiajalla tai pimeässä nykyajassa jokin kirkko automaattisesti on toiminut Jumalan johdatuksessa, etenkään, jos se on hylännyt Jumalan oman sanan toimimalla sen vastaisesti.

Mitäpä vastaat, toimiiko Suomen ev. lut. kirkon kirkolliskokous Pyhän Hengen johdatuksessa, jos se lähivuosina hyväksyy homoliitot? Tai toimiiko Venäjän patriarkaatti Pyhän Hengen johtamana hännystellessään suuren johtajansa hyökkäyssotaa? Tai kun keskiajan lopun / uuden ajan alun rappiopaavit elostelivat ehtimistään, niin miten opetusvirka siinä toteutui?

Mitä virkaan tulee, niin luterilaisuus tunnustaa ilman muuta saarnaviran Kristuksen asettamaksi. Muttei se nosta ketään viranhaltijaa eikä mitään virkaa Jumalan sanan yläpuolelle. Ei esim. arkkipiispa Luoma voi puhua minkään muun kuin oman laitoskirkkonsa äänellä, jos hän ei sitoudu Jumalan sanaan eikä puhu Raamatun mukaisia Jumalan sanoja (1. Piet. 4:11). Sama pätee kaikkien kirkkokuntien ja paikalliskirkkojen johtajiin.

Miikka: ”Vaikka katolinen kirkko tunnustaa myös pyhän tradition arvovallan, ei se muodosta ristiriitaa tai uutta Raamatun veroista ilmoitusta. Sen sijaan sekä traditio että Raamattu pulppuavat yhdestä ja samasta jumalallisesta lähteestä…”

No kumpi sitten on korkeammalla, paavi ex cathedra vai Raamatun sana? Kun opiskelin teologiaa, niin eräs room. kat. teologian opiskelija kertoi, että hän vastustaa naispappeutta, koska paavi vastustaa. Kysyin, että mitä sitten, jos paavi hyväksyisi naispappeuden? Hän vastasi, että sitten hänkin hyväksyisi… Menikö tämän kaverin logiikka nyt Jumalan sanan ja Pyhän Hengen tahdon mukaan?

Miikka: ”Katolinen usko kysyy yksittäisten Raamatun kohtien lisäksi, onko tulkinta Raamatun kokonaisuuden ja kristinuskon hengen mukainen.”

Koko Raamattu on Jumalan sanaa. Epäselvemmiltä tuntuvat kohdat on tulkittava selvien valossa. Tässä mielessä siis kokonaisuus ratkaisee. Mutta miten sinä määrität ”kristinuskon hengen”? Mikä henki se on, miten se määritetään, mistä se nousee, ja mistä se on saanut alkunsa? Muuttuuko se ajan myötä? Onko sillä mitään tekemistä persoonallisen Jumalan Hengen kanssa vai puhutko jostain kollektiivisesta abstraktiosta vai mistä?

OPIN SIJAINTIPAIKAT

Miikka: ”Sedes doctrinae -vaatimus voi johtaa kristinuskon opin kaventumiseen ja sitä kautta totuuden vääristymiseen, sillä aina voidaan vaatia parempia perusteluja ja päätyä hylkäämään sellaista, joka todellisuudessa kuuluu kristinuskon koko totuuteen.”

En tiedä, puhummeko tässä kohdin samasta asiasta? Opin sijainpaikat eivät sumenna eivätkä kavenna kristinuskoa, vaan ne ovat välttämättömiä, jotta ylipäätään dogmeja voitaisiin Raamatun mukaisesti ja luotettavasti muotoilla. Otan esiin muutaman sedes dotrinaen: kaste (Matt. 28:18-20), ehtoollinen (1. Kor. 11:23-29), rippi (Joh. 20:21-23), vanhurskauttaminen (Room. 4:3-8, 25) jne. Ei tässä suinkaan ole kyse mistään aina vaan parempien perustelujen kaivamisesta vaan siitä, että otetaan juuri tiettyä asiaa spesifisti käsittelevät vanhat kohdat esille ja perustellaan oppi niillä. Yksittäisten opinkohtien täsmällinen määrittäminen ei johda koko totuuden kaventumiseen vaan nimenomaan sen täsmälliseen, luotettavaan, kattavaan ja ehyeen tavoittamiseen.

Miikka: ”Raamattu ei ole lakikirja, eikä matematiikan oppikirja, vaan siinä yhdistyy varsin erilaisia tekstilajeja, kuten runoutta, vertauksia, historiallisten tapahtumien kuvausta, tiettyyn tilanteeseen tarkoitettuja kirjeitä jne.”

Kyllä, tekstilajeja ja –tyylejä on useita, sitä ei kai tässä kukaan ole kieltämässä. Eikä se primaaristi ole matematiikan vaan uskonnon (lue: kristillisen uskon) oppikirja. En oikein tiedä, mitä tuolla ”lakikirjalla” tarkoitat? Onhan Raamatussa Jumalan laki, joka on elämän oma laki. Mutta on siinä myös evankeliumi, joka on tuosta laista tarkoin ja huolella erotettava.

Laki vaatii, kieltää, syyttää ja tuomitsee. Evankeliumi antaa, lahjoittaa, armahtaa ja vapahtaa. Joka sekoittaa lain ja evankeliumin toisiinsa, edustaa sekavaa teologiaa. Laki tulee saarnata kaikessa ankaruudessaan ja evankeliumi kaikessa suloisuudessaan. Lakiin ei pidä sekoittaa mitään evankeliuminomaista eikä evankeliumiin mitään lainomaista. Lain ja evankeliumin erottamisesta voit lukea C.F.W. Waltherin kirjasta Laki ja evankeliumi (Sley julkaissut 1950-luvulla, STLK nyttemmin).

SYNTI

Miikka: ”Kuitenkin kasteen jälkeen ihmiseen jää heikkous langeta syntiin (concupiscence). Itsessään tämä heikkous ei ole enää kasteen ja uudestisyntymisen peson jälkeen synti, johon liittyisi syyllisyys (sillä se on jo saatu kasteessa anteeksi, eikä Jumala enää muista sitä, mikä on anteeksi annettu). Sen sijaan tämä heikkous voi kyllä johtaa syntiin (tekosynti), jota seuraa luonnollisesti myös syyllisyys.”

Pahasta himosta kirjoitin ensimmäisessä osassani. Se on Raamatun mukaan todellista syntiä. Myös kaikki heikkous / taipumus langeta rajuun ja graaviin tekosyntiin on syntiä. Jeesus opettaa vuorisaarnassaan tästä esim. 5. ja 6. käskyn kohdalla. Mutta jos olet sitä mieltä, ettei paha himo itsessään vielä ole syntiä, niin katsopa ne lukuisat ko. teemasta laittamani raamatunkohdat. Sano sitten, mitä mietä olet? Enkä pyydä sinua nyt toistamaan katolista oppia ko. teemasta, vaan sanomaan mielipiteesi em. raamatunkohtien pohjalta.

VAPAA TAHTO VAI SIDOTTU RATKAISUVALTA?

Miikka: ”Tämä ennalta ehättävä armo tekee ihmiselle mahdolliseksi kääntyä, eikä kääntäen kääntymys ole mahdollista yksin ihmisen omin voimin ilman ennalta ehättävää armoa. Kun Jumala on näin valmistanut ihmiselle aidon mahdollisuuden tulla Jumalan yhteyteen, hän jää ikään kuin hienotunteisesti odottamaan ihmisen vapaata vastausta.”

Armonvalinnan sedes docrinaet ovat ainakin seuraavat: Room. 8:29-30, 9:14-16, 11:6, Ef. 1:3-7, 2. Tess. 2:13. Tähän sitten pitää yhdistää Jumalan sanan kuvaus koskien ihmisen täydellistä syntisyyttä. Perisynnin turmeluksen vuoksi luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on. Hän ei voi sitä ymmärtää, sillä sitä on tutkisteltava hengellisesti, eikä hänellä ole Pyhää Henkeä luonnostaan (1. Kor. 2:14). Sana ristiinnaulitusta Kristuksesta on hänelle joko pahennus tai hullutus, mutta niille, jotka Pyhän Hengen vaikutuksesta uskovat, Kristus on Jumalan voima ja viisaus (1. Kor. 1:23-24).

Raamattu piirtää silmiemme eteen karun kuvan luonnollisen ihmisen hengellisestä kapasiteetista: ”Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa; kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet; ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvä on, ei yhden yhtäkään… Ei ole Jumalan pelko heidän silmiensä edessä.” (Room. 2:10-12, 18). Ihmisen turmeltunut luonto vastustaa Jumalaa. Tuosta ”vanhasta ihmisestä” Jumalan sana käyttää termiä ”liha”. Se ei tarkoita vain turmeltunutta ruumista haluineen ja himoineen, vaan sisältää myös ihmisen turmeltuneet henkiset kyvyt. Koska ihmisen henkiset eli psyykkiset kyvyt ovat turmeltuneet, hän ei kykenee luonnostaan uskomaan Jumalaan omasta järjestään eikä voimastaan, eikä hän myöskään voi tulla Jumalan tykö. Hänellä ei siis ole hengellistä kykyä. Lihan mieli on vihollisuus Jumalaa vastaan, sillä se ei alistu Jumalan lain alle, eikä se voikaan (Room. 8:7). Vihollinen elää vihansa kohteesta erillään. Hän sotii vihansa kohdetta vastaan. Ihmisen liha himoitsee eli sotii Jumalan Henkeä vastaan (Gal 5:17).

Miikka: ”Jumala ei toimi vastoin ihmisen suostumusta tai kohtele häntä väkivalloin. Eikä ihminen toisaalta ole tahdoton robotti, vaan Jumalan kuvallisena olentona persoona, jolla on tahdon vapaus (Siir. 15:14). ”

Luterilainen perisyntioppi ei tee tyhjäksi ihmisen psyykkistä elävyyttä. Mieli on inhimillinen, mentaalinen kokemusmaailma. Ihminen on psyykkisesti elävä luotuisuutensa perusteella. Psyykkinen elävyys ja hengellinen kapasiteetti ovat kuitenkin kaksi aivan eri asiaa. Kun Jumalan sana tulee, Pyhä Henki saa aikaan mielenmuutoksen häntä vastustavassa ihmisessä. Tämä on kokonaan Jumalan työtä. Ihminen on hengellisesti kuollut ja mikä vielä pahempaa: Hän on kaikin voimin vastustamassa Jumalan työtä. Mutta on hän elävä persoona. Ei sitä kukaan kiellä. Luterilaisuus ei siis opeta, että ihminen olisi kone tai robotti.

Jumala on luonut meidät persooniksi. Jokainen on oma persoonansa jo äitinsä kohdussa, vaikkei hän siellä vielä valintoja tee. Sama Jumala, joka maailmaa luodessaan sanoi ”Tulkoon valkeus!”, itse loistaa uskoon tulevan ihmisen sydämeen uskon syntyessä. Ja hän jatkaa tuota loistamistaan uskon jatkuessa, vaikka tämä aarre tapahtuukin inhimillisessä saviastiassa, jotta tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan, eikä näyttäisi tulevan meistä (2. Kor. 4:6-7). Tahtonsa mukaan Jumala uudestisynnyttää totuuden sanalla ollaksemme myös hengellisesti hänen luotujaan (Jaak. 1:18).

Niin kuin ihminen ei voi itseään omilla voimillaan fyysis-psyykkiseksi luoda eikä siihen myötävaikuttaa, niin ei hän myöskään voi itse itseään hengelliseksi luoda eikä siihen myötävaikuttaa. Ja niin kuin luodulla ihmisellä on luomisen hetkestä asti persoonansa, niin myös uskoon tulevalla ihmisellä on oma persoonansa. Jumalan suunnattoman suuri voima vaikuttaa elävän uskon persoonallisessa ihmisessä evankeliumin sanan kautta, sillä juuri evankeliumi on se Jumalan voima, joka on uskovalle pelastukseksi (Room. 1:16). Jumala sana on se valkeus, joka loistaa epäuskoisen ihmisen sydämen pimeyteen (Ps.119:105). Se ei tee ihmisen persoonaa tyhjäksi, vaan tekee siitä hengellisesti elävän.

Kristus on se Jumalan persoonallinen Sana, joka vaikuttaa uskon (Joh. 1:1-4, Apt. 3:16). Hän on se totinen valkeus, joka valistaa ihmisen persoonan, kun hän tulee uskoon (Joh. 1:9). Niin kuin Ilmestysmajassa oli esipiha, pyhä ja kaikkein pyhin, niin uskossa olevalla ihmiselläkin on ruumis, mieli ja henki, jotka ovat Ilmestysmajan osille verrannolliset. Kaikkein pyhin oli Ilmestysmajassa Jumalan läsnäolon paikka. Siellä sijaitsi Jumalan armoistuin, mutta siellä vallitsi pimeys. Niinpä hengellisen ihmisen persoonan sisälläkin Jumala asuu armonsa kanssa uskon pimeydessä. Usko tapahtuu yksin Jumalan armon sanan voimasta elävässä ihmisessä, joka ei ole psyykkisesti kuollut eikä persoonaton kone.

Miikka: ”On myös huomattava, ettei suostumus ole sinänsä lisäämässä vanhurskauttamiseen mitään tai varsinaisesti mitenkään kunniallinen teko itsessään… meillä on Jumalan edessä mahdollisuus hyväksyä tai torjua Jumalan ilmainen kutsu: ”Ottakaa Jumalan armo vastaan, ettei se jää turhaksi.” (2. Kor. 6:1)”

Vaikutat sotkevat tässä nyt kokonaan Jumalan vaikuttaman uskon sellaiseen uskoon, jossa ihminen jollakin tavalla synergisesti myötävaikuttaa uskonsa syntymiseen. Kyse on monergismin ja synergismin erosta. Opetat synergistisesti. Se ei ole Jumalan sanan oppi. Synergismi nimittäin lisää aina vanhurskauttamiseen ihmisen osuuden. Raamattu ei opeta ihmisen osuutta vanhurskauttamisessa, joka on yksinomaan Jumalan anteeksiantamus. Tästä syystä synergismi vie Jumalalta kunniaa pois. Tätä ei voida mielestäni loogisesti mitenkään kieltää.

Mitä taas 2. Kor. 6:1 jakeen oikeaan tulkintaan tulee, niin kyseessä on kehotus uskoa (joka on kokonaan Jumalan teko psyykkisesti aktiivisessa ja elävässä ihmisessä), jotta objektiivien armo (2. Kor. 5. luvun loppu) tulisi subjektiivisesti uskon kautta nautintoon eli hyödyttämään ihmistä. Tuo 2. Kor. 6:1 ei opeta vapaata ratkaisuvaltaa, vaan armosta osalliseksi tulemista Jumalan vaikuttaman uskon kautta.

Miikka: ”Raamattu käyttää esimerkiksi useissa kohdin imperatiivia, kuten ”kääntykää” (Apt. 2:38), ”antakaa pelastaa itsenne” (Jes. 45:22), ”ottakaa Jumalan armo vastaan” (2. Kor. 6:1) ”tehkää parannus ja kääntykää” (Apt. 3:19). Tällainen Raamatun kielenkäyttö näyttäisi antavan ihmisen tahdolle mahdollisuuden, joko ottaa vastaan tai torjua Jumalan kutsun, eikä ihminen tässä mielessä ole ”kokonaan toimimaton” pelastumisessaan…”

Luterilainen usko käsittää kaikki em. kohdat monergistisesti. Tätä tulkintaa tukee sekä synti- että armo-oppi. ”… ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista” (Room. 3:20); ”Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (Ef. 2:8); ”Mutta jos valinta on armosta, niin se ei ole enää teoista, sillä silloin armo ei enää olisikaan armo.” (Room. 11:6).

Mutta haluan vielä kerran toistaa: Luterilaisuus ei tee ihmisen luotuisuutta tyhjäksi opettamalla ihmisen olevan robotti tai kone. Jos te roomalais-katoliset tästä syytätte luterilaisuutta, niin ammutte ohi. Mutta hengellisesti kuollut jokainen meistä luonnostaan on, niin kuin Lasarus oli ruumiillisesti kuollut haudassaan (Joh. 11:14). Niin kuin vain Jeesuksen sana kykeni hänet herättämään kuolleista, niin ainoastaan hänen sanansa voi meidätkin hengellisesti herättää (Joh. 11:43). Usko nimittäin tulee kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta (Room. 10:17). Oliko Lasarus itse myötävaikuttamassa kuolleista heräämistään? Ei ollut. Hearäsikö hän oikeasti kuolleista? Heräsi.

Miikka: ”Katolinen vastaus on Jumalan aloite ja ennalta ehättävä armo, joka avaa synnin siteet ja antaa tahdolle voimaa, jotta kääntymys on mahdollista… Sen sijaan armo on paremminkin välttämätön apu, jota ilman ihminen ei voi pelastua. Kunnian näkökulmasta se kuuluu yksin Jumalalle, joka tulee ihmisen luokse ja pelastaa tämän, eikä ihmisellä ole tässä mitään ansiollista, joka ansaitsisi Jumalan armon.”

Mutta jos minussa kerran on luonnostani vain turmeltunut liha, niin mistä minä löytäisin sen ”tahdon, jolle ehättävä armo antaa voimaa”? Mitä neuvot minulle, jos sanon, etten minä vaan kerta kaikkiaan pysty tekemään mitään, mutta pelkään turmelukseni vuoksi joutuvani helvettiin? Miten minä voin pelastua?

VANHURSKAUTTAMISEN LUONNE

Miikka: ”… tähän ei liity vain syyllisyyden anteeksianto vaan myös pyhitys eli pyhäksi tekeminen… Ihminen todella tehdään pyhäksi ja vanhurskaaksi. Tämän vaikuttaa pyhittävä armo… vanhurskauttamisella on myös prosessiluonne, sillä pyhitys ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan siihen kasvetaan vähitellen Jumalan armon avulla.”

Vaikutat sekoittavat vanhurskauttamisen ja pyhityksen keskenään pahasti. Tekee mieleni kysyä: Minkä asteinen ja kuinka pitkälle edennyt prosessi riittää taivaaseen asti, kun kerran Raamattu opettaa selkeästi, että Pyhä Jumala on vanhurskaudessaan eli oikeamielisyydessään kuin ”kuluttavainen tuli” (Hebr. 12:29), ”hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin” (Hebr.10:31), ”eikä sinne (taivaaseen) ole pääsevä mitään epäpyhää” (Ilm. 21:27), ”olkaa te täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on” (Matt. 5:48), ja ”kirottu olkoon se, joka ei pysy kaikessa, mitä on lain kirjaan kirjoitettu niin, että hän sen tekee” (Gal. 3:10)? Mikä riittää pelastamaan ihmisen? Ja mihin pelastusvarmuus perustuu? Voiko ihminen edes olla varma pelastumisestaan?

Miikka: ”Vanhurskauttaminen ei ole kuitenkaan pelkkää juridiikkaa, vaan tuomari ottaa tämän jälkeen syyttömäksi julistetun oman lapsen asemaan, jossa hän voi kasvaa vanhurskaaksi…, hyväksi ja pyhäksi ihmiseksi armon auttamana.”

Eikö vapaaksi julistettu ole jo syytön ja vanhurskas? Mitäs jos tuo lapsi ei vaan yksinkertaisesti kykene kasvamaan teoissaan eli olemuksensa puolesta vanhurskaaksi? Entäpä, jos tuomarin oma ottopoika tulee koko ajan uudelleen ja uudelleen tuomiolle? Jos hän ei jalostu yhtään, vaan istuu alinomaa syytetyn penkillä. Mitä sitten tehdään?

Miikka: ”Vanhurskauttaminen ei siis jää vain julistamiseksi, vaan siihen liittyy vuodatettu pyhittävä armo, joka saa aikaan muutoksen. Pelkän julistamisen sijaan vanhurskauttamisesta tulee näin konkreettinen ja efektiivinen, vaikuttava tapahtuma.”

Luterilaisen näkemyksen mukaan nimenomaan forenssinen vanhurskauttaminen on mitä vaikuttavin. Sen lisäksi, että se vaikuttaa ihmisen pelastumisen statuksen muutoksena, niin se vaikuttaa syntien anteeksiantamuksen seurauksena myös pyhitystä. Näitä kahta ei vaan pidä sotkea toisiinsa. Ne pitää tarkoin erottaa toisistaan, muttei niitä voida toisistaan irrottaa. Mutta niillä on selkeä syy-seuraus –suhde. Nimenomaan vapaa armo tuottaa rakkauden tekoja, jotka eivät lähde pakosta eivätkä pelosta vaan armosta ja vapaudesta.

Miikka: ”Ihmisen status Jumalan edessä muuttuu ja myös hän itse todella muuttuu, vähä vähältä, Jumalan armon avulla, Kristuksen kuvan kaltaiseksi eli täydellisen pyhäksi ja vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi (Kol. 3:10). Voitaisiin sanoa, että vanhurskauttaminen on syyllisyyden poispyyhkiytymisen osalta punktuaalista, mutta muutoksen ja pyhityksen osalta prosessi.”

Mutta miksi sinun pitää tässä kohden sekoittaa samaan kuvaan vanhurskauttaminen ja pyhitys? Minua suuresti kiinnostaa, mikä on se perimmäinen syy ja motiivi, että sinun pitää tekoja ja muutosprosesseja ympätä Jumalan vapaaseen ja ilmaiseen armoon?

Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Kuten huomaat, olen viljellyt aika paljon raamatunkohtia. Vaikka tilamme on rajallinen, niin niihin toivoisin sinun ottavan kantaa. On minulla hyllyssäni Trenton dekreetit ja KKK sekä lisäksi luterilaiset Tunnustuskirjat. Mieluiten kuitenkin kävisin läpi Jumalan sanan kohtia. Toki olen valmis edellisiäkin käsittelemään. Keskustelumme jatkukoon hyvässä ja kunnioittavassa hengessä!

Vanhurskauttamisdebatti (1. vastauspuheenvuoro Miikka)

By miikkanummenpaa

On 4.9.2023

In Vanhurskauttamisdebatti

Vanhurskauttamisopin perusta ja Raamatun kokonaistulkinta

Topi kuvaa luterilaisen uskon lähteeksi yksin Raamatun (Sola Scriptura). Hän toteaa, että kaikkien oppien tulee olla perusteltavissa yksin Raamatulla ja sieltä löydettävissä olevilla selkeillä opin sijaintipaikoilla (sedes doctrinae). Topi kuvaa, että luterilainen usko perustuu Tunnustuskirjoihin, koska ne luterilaisen ymmärryksen mukaan sisältävät oikean raamatullisen opetuksen. Sitoutuminen on ehdotonta, koska Tunnustuskirjojen sisältämä oppi on luterilaisen ymmärryksen mukaan kokonaisuudessaan Raamatun mukaista, eikä vain osittain Raamatun mukaista.

Keskityn tässä vastauspuheenvuorossani lähinnä vanhurskauttamisopin perustaan ja taustaan. Aluksi tahdon sanoa, että luterilainen Sola Scriptura -periaate on arvostettava, koska sen taustalla on Raamatun tekstien suuri arvostus ja kunnioitus. Nähdäkseni Sola Scriptura -periaate perustuu juuri Raamatun erityislaatuisuuteen (Jumalan inspiroitu sana). Kiinnitän kuitenkin huomiota seuraaviin kohtiin:

Sola Scriptura -periaate ei perustu yksin Raamattuun, vaan se on Raamatun ulkopuolelta nouseva periaate siitä, mikä on hyväksyttävää opin muodostusta. Kyseinen periaate siis vaatii jotakin sellaista, mitä se ei itsekään täytä. Tämä on sinänsä varsin simppeli argumentti, mutta nähdäkseni totta. Paavali kehotti Timoteusta: ”Mutta pysy sinä siinä, minkä olet oppinut ja mistä olet varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut.” (2. Tim. 3:14) Hän vetosi Timoteusta pysymään siinä apostolisessa uskossa (, joka välitettiin eli tradeerattiin Timoteukselle tietysti suullisessa muodossa), jota apostolinen kirkko opetti, koska sen opetusvirka oli luotettava. Samalla tavalla alkukirkossa opetuksen luotettavuuden ja autenttisuuden takasi apostolinen traditio eli se, että oppi oli peräisin apostoleilta ja itseltään Kristukselta (esim. Arffman, Mitä on oikea kristinusko?). Juuri tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi Paavali kutsui kirkkoa totuuden pylvääksi ja perustukseksi. (1. Tim. 3:15)
Sedes doctrinae -vaatimus voi johtaa kristinuskon opin kaventumiseen ja sitä kautta totuuden vääristymiseen, sillä aina voidaan vaatia parempia perusteluja ja päätyä hylkäämään sellaista, joka todellisuudessa kuuluu kristinuskon koko totuuteen. Raamattu ei ole lakikirja, eikä matematiikan oppikirja, vaan siinä yhdistyy varsin erilaisia tekstilajeja, kuten runoutta, vertauksia, historiallisten tapahtumien kuvausta, tiettyyn tilanteeseen tarkoitettuja kirjeitä jne. Sedes doctrinae -kohtien vaatimus voi siksi johtaa keinotekoiseen Raamatun lukutapaan, joka ohittaa Raamatun oman kontekstin: Raamattua aletaan tällöin lukea kuin lakikirjaa, vaikkei se ole sellainen. Sedes doctrinae -kohtien tulkinnassa liikutaan myös Raamatun oman kontekstin ulkopuolella, jos Raamattu ei tunne sitä kysymyksenasettelua, josta siitä etsitään vastausta. Ja itseasiassa Raamatun perusteella voidaan argumentoida, että se ei ole kristillisen opin täydellinen kuvaus: ”Minulla on vielä paljon sanottavaa teille, mutta te ette voi nyt sitä kantaa.” (Joh. 16:12) Jeesus opetti apostoleja noin 3 vuotta, mutta myös sanoi, että kaikki ei ollut vielä sanottu, kun hän nousi taivaaseen. Siksi tarvittiin Pyhä Henki, joka ohjaisi kirkkoa kohti kaikkea totuutta. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita uutta ilmoitusta, vaan Kristuksessa olevan totuuden täyteyden kirkastumista ja avautumista.) Tai: ”On paljon muutakin, mitä Jeesus teki; ja jos se kohta kohdalta kirjoitettaisiin, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.” (Joh. 21:25) Tässä evankeliumin kirjoittaja myöntää kirjoituksen rajallisuuden.

Katolinen uskon perusta eroaa tässä suhteessa luterilaisesta uskosta pitäessään kiinni myös pyhästä traditiosta, joka tarkoittaa evankeliumin elävää eteenpäin välittämistä Pyhässä Hengessä (KKK, 78). Raamatun lisäksi kirkossa on aina ollut kirjoitetun sanan ohella suullinen traditio. Itseasiassa kirkon elämän alkumetreillä ei ollut painettua Uutta testamenttia, vaan Jeesuksen opetus jatkui ja välitettiin eteenpäin (eli tradeerattiin) suullisessa muodossa. Jeesus ei jättänyt kirkolle kirjaa, vaan hän antoi kirkolleen apostolit, jotka välittivät pelastuksen sanomaa eteenpäin. Ja jotta ilmoitus voisi säilyä väärentämättömänä, hän antoi kirkolle Pyhän Hengen, joka johdattaisi kirkkoa.

Jo apostolien teoissa on kuvattuna kiista siitä, tulisiko ns. pakanakristittyjen noudattaa juutalaista lakia ja tulisiko pakanakristityt ympärileikata (Apt. 15). Tässä tilanteessa ei ollut mahdollista tarkistaa asiaa Uudesta testamentista ja sen opin sijaintipaikoista, ja on ilmeisestä ettei apostoleilla ollut tarkkaa Jeesuksen sanaa siitä, miten tulisi toimia. Sen sijaan apostolit kokoontuivat yhteen, rukoilivat, luottivat Pyhän Hengen johdatukseen ja tekivät päätöksen (joka on tietysti Jeesuksen opetuksen hengen mukainen, vaikkei siitä eksplisiittistä sanaa ollutkaan). Saman Hengen johdattamina kirkossa voitiin myöhemmin tunnistaa ja kanonisoida Uusi testamentti tai kohdata erilaisia kiistoja ja harhaoppeja, ja löytää tie eteenpäin.

Raamattua ei voida ikään kuin leikata irti kirkosta ja sen elämästä. Sen sijaan se on syntynyt kirkon keskellä ja tunnistettu Jumalan inspiroimaksi sanaksi kirkossa. Se on kiinteässä vuorovaikutuksessa pyhän tradition kanssa. Se ei ole tippunut alas taivaasta sellaisenaan. Siksi väitänkin, että jotta voimme luottaa, että Raamatun sisältö ja vain se, on inspiroitua Jumalan sanaa, emme voi olla luottamatta myös kirkkoon, jonka keskellä Uusi testamentti syntyi ja jossa se koottiin yhteen kirjakokoelmaan. Jos siis väitämme, että yksin Raamattu on kristinuskon ainoa erehtymätön normi, eikä millään tavalla kirkko ja sen apostolinen virka, joka toimii Pyhän Hengen johdatuksessa, menetämme myös Raamatun.

Vaikka katolinen kirkko tunnustaa myös pyhän tradition arvovallan, ei se muodosta ristiriitaa tai uutta Raamatun veroista ilmoitusta. Sen sijaan sekä traditio että Raamattu pulppuavat yhdestä ja samasta jumalallisesta lähteestä ja niiden tähtäyspiste on sama: kirkastaa totuutta Kristuksessa (KKK: 80). Tämän vuoksi voimme jatkaa debattia keskittyen siihen, mitä Raamattu opettaa vanhurskauttamisesta. On kuitenkin sanottava, että monenlaista teologiaa voidaan perustella Raamatulla (itseasiassa melkein kaikki harhaopit kirkon historiassa on perusteltu Raamatulla), eikä se silti välttämättä vielä takaa opin apostolisuutta tai autenttisuutta. Perspektiiviä olisi laajennettava tästä ajanhetkestä tai 1500-luvun ajanhetkestä taaksepäin tutkimalla, mitä on apostolinen usko. Tällöin lähteenä ei käytetä pelkästään Raamattua, vaan kaikkia niitä tekstidokumentteja, joita kirkon historiassa on syntynyt, arvovaltaisimpina esimerkiksi kirkolliskokousten tekstit.

Tietysti myös katolisen vanhurskauttamisopin tueksi voidaan esittää runsaasti erilaisia raamatunkohtia, mutta ennen kuin mennään niihin, on tärkeää astua askel taaksepäin. On ensiksi tärkeä tiedostaa, mitkä ovat ne esi- ja taustaoletukset, jotka ohjaavat omaa raamatuntulkintaa. Millaisen ihmiskäsityksen ja jumalakäsityksen varaan ne rakentavat? Sanojen merkitys kirjoitusajankohtana on tärkeä (emmekä voi nyt 2000 vuotta myöhemmin antaa termeille erilaista merkitystä), mutta tärkeintä on Raamatun ja kristinuskon kokonaistulkinta. Nähdäkseni ei ole hedelmällistä kiistellä yksittäisten sanojen tai edes jakeiden merkityksestä, jos ei hahmoteta oman tunnustuksen taustaoletuksia ensin. Tai ainakin kiistely jatkuu muutoin vailla loppua ad infinitum.

Katolinen usko kysyy yksittäisten Raamatun kohtien lisäksi, onko tulkinta Raamatun kokonaisuuden ja kristinuskon hengen mukainen. Voitaisiin esimerkiksi ehdottaa, että väittely monergismista (=ihminen on pelkästään pelastumisen objekti vailla mahdollisuutta torjua tai myötävaikuttaa pelastumisen tapahtumassa omalla tahdollaan) ja synergismistä (Jumala antaa välttämättömän armon avun, jotta pelastuminen on mahdollista, mutta ihmisen vastuulla on joko ottaa tämä apu vastaan ja toimia yhdessä sen kanssa taikka sitten torjua Jumalan kutsu) kiertää kehää, jos pyöritään vain yksittäisissä Raamatun kohdissa.

Raamattu käyttää esimerkiksi useissa kohdin imperatiivia, kuten ”kääntykää” (Apt. 2:38), ”antakaa pelastaa itsenne” (Jes. 45:22), ”ottakaa Jumalan armo vastaan” (2. Kor. 6:1) ”tehkää parannus ja kääntykää” (Apt. 3:19). Tällainen Raamatun kielenkäyttö näyttäisi antavan ihmisen tahdolle mahdollisuuden, joko ottaa vastaan tai torjua Jumalan kutsun, eikä ihminen tässä mielessä ole ”kokonaan toimimaton” pelastumisessaan, kuten katolinen kirkko opettaa. Tällöin tekstit liitetään siihen taustakäsitykseen ihmisestä, jossa ihminen on luotu Jumalan kuvallisena olennoksi, jolla on vapaa tahto. Tietysti sanotaan myös: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei.” (Room. 7:18). Tällaiset kohdat puhuvat ihmisen syntiturmeluksesta ja luonnollisesta alkutilasta, jossa ihminen syntyy erossa Jumalasta ilman mahdollisuutta pelastaa itseään pelkästään omin voimin. Katolinen vastaus on Jumalan aloite ja ennalta ehättävä armo, joka avaa synnin siteet ja antaa tahdolle voimaa, jotta kääntymys on mahdollista ja armo avaa ymmärryksen suomut, jotta usko voi syntyä. Tämä vastaus nousee siitä oletuksesta, ettei Jumalan armo ole sellainen voima, joka pakottavasti ikään kuin häivyttäisi ihmisen tahdonvapauden ja samalla vastuun. Jumala on isä, joka kunnioittaa luomansa ihmisen tahtoa, jos tämä valitseekin elää erossa Jumalasta. Sen sijaan armo on paremminkin välttämätön apu, jota ilman ihminen ei voi pelastua. Kunnian näkökulmasta se kuuluu yksin Jumalalle, joka tulee ihmisen luokse ja pelastaa tämän, eikä ihmisellä ole tässä mitään ansiollista, joka ansaitsisi Jumalan armon.

Vanhurskauttamisdebatti (Miikka vs. Topi)

By miikkanummenpaa

On 2.9.2023

In Vanhurskauttamisdebatti, Yleinen

Viime aikoina on taas keskusteltu vanhurskauttamisopista sekä luterilaisesta että katolisesta näkökulmasta. Aiheeseen otti kantaa mm. TT Timo Laato Kujalla-podcastissa. TT Joona Korteniemi julkaisi vastineen Timo Laadolle hapatusta -blogissa ja Timo vastasi Joonalle vastineen vastineella. Keskustelimme LHPK:ssa toimivan pastorin, TM Topi Jääskeläisen kanssa aiheesta ja julkaisemme nyt debatin vanhurskauttamisopista ja siitä, mihin katolinen (minä)/luterilainen (Topi) usko perustuu, kun puhutaan vanhurskauttamisesta. Debattiin kuuluu molempien avauspuheenvuorot, 3 vastauspuheenvuoroa ja loppuyhteenvedot. Debatti julkaistaan kokonaisuudessaan tällä blogilla.

Avauspuheenvuoro, Miikka:

Vanhurskauttamisopissa fokus on siinä, miten ymmärretään termi vanhurskaus. Mitä on olla vanhurskas? Kuka on vanhurskas? Miten tullaan vanhurskaaksi? Näitä kysymyksiä ratkottiin erityisesti Trenton kirkolliskokouksessa 1545-1563. Kirkolliskokouksen lähtökohtana oli selvittää katolista oppia suhteessa Saksassa alkaneen uuden liikehdinnän, reformaation, opetuksiin. Vaikka kirkolliskokouksesta on kulunut kohta 500 vuotta, on mielestäni silti hedelmällisintä ”palata alkuun” ja tutkia, mistä kiistassa oli kyse. Tämä siitäkin huolimatta, että molemmilla puolilla on tapahtunut uskon syventymistä sen jälkeen. Seuraavassa kuvaan katolisen osapuolen näkökulman:

Trentossa jumalattoman vanhurskauttaminen ymmärrettiin tarkoittavan ihmisen olotilan muutosta perisynnin tilasta Jumalan lapseksi ottamisen olotilaan, ja että tämä ihmisen statustilan muutos tapahtuu Kristuksen kautta (Tridentinum, 6:4). Lisäksi tämä ”siirtäminen” olotilasta toiseen, ei voi tapahtua ilman kastetta eli uudestisyntymisen pesoa tai ainakin siihen kohdistuvaa halua. Perisynnin olotila taas tarkoittaa Adamin synnin tähden jo syntymässä perittyä syntiä, joka ei ole vain heikkous tai paha taipumus syntiin, vaan itse synti, joka on sielun kuolema, ja johon liittyy peritty syyllisyys. Juuri tämä perisynnin syyllisyys saadaan anteeksi kasteessa (5:5). Kasteessa tapahtuvan uudestisyntymän jälkeen tullaan viattomiksi, puhtaiksi ja tahrattomiksi Jumalan lapsiksi (5:5), joiden taivaaseen pääsyä ”mikään ei voi viivyttää”. Kuitenkin kasteen jälkeen ihmiseen jää heikkous langeta syntiin (concupiscence). Itsessään tämä heikkous ei ole enää kasteen ja uudestisyntymisen peson jälkeen synti, johon liittyisi syyllisyys (sillä se on jo saatu kasteessa anteeksi, eikä Jumala enää muista sitä, mikä on anteeksi annettu). Sen sijaan tämä heikkous voi kyllä johtaa syntiin (tekosynti), jota seuraa luonnollisesti myös syyllisyys. Tätä varten on käytössä ripin sakramentti.

Miten tämä vanhurskauttaminen sitten tapahtuu käytännössä? Trenton mukaan vanhurskauttamisen alku on Jumalassa, joka antaa ennalta ehättävän armonsa (6:5). Jumala kutsuu ihmisen, joka on vailla mitään omia ansioita, yhteyteensä. Tässä kutsussa Jumala valaisee ihmisen sydäntä Pyhän Hengen voimalla ja herättää hänet. Tämä ennalta ehättävä armo tekee ihmiselle mahdolliseksi kääntyä, eikä kääntäen kääntymys ole mahdollista yksin ihmisen omin voimin ilman ennalta ehättävää armoa. Kun Jumala on näin valmistanut ihmiselle aidon mahdollisuuden tulla Jumalan yhteyteen, hän jää ikään kuin hienotunteisesti odottamaan ihmisen vapaata vastausta. ”Palauta meidät Herra tykösi, niin me palajamme” (Valit. 5:21) tai ”Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi” (Joh. 1:12). Mm. näissä raamatunkohdassa, kuten monissa muissa kohdissa, on kaksi subjektia: Jumala ja ihminen.

Jumala ei toimi vastoin ihmisen suostumusta tai kohtele häntä väkivalloin. Eikä ihminen toisaalta ole tahdoton robotti, vaan Jumalan kuvallisena olentona persoona, jolla on tahdon vapaus (Siir. 15:14). On myös huomattava, ettei suostumus ole sinänsä lisäämässä vanhurskauttamiseen mitään tai varsinaisesti mitenkään kunniallinen teko itsessään. Kyse on samasta asiasta kuin jos joku ojentaa meille lahjan. Se että ojennamme kätemme ja otamme sen vastaan, ei lisää lahjaan mitään, eikä toisaalta ole ottamassa mitään pois lahjan antajan kunniasta. Samoin meillä on Jumalan edessä mahdollisuus hyväksyä tai torjua Jumalan ilmainen kutsu: ”Ottakaa Jumalan armo vastaan, ettei se jää turhaksi.” (2. Kor. 6:1)

Ihminen vastaa Jumalan tarjoamaan kutsuun uskolla, joka on pelastumisen edellytys. Usko on Jumalan kutsun ja ilmoituksen uskomista todeksi, sen vastaanottamista ja siihen myöntymistä/ sen hyväksymistä, ja siihen kuuluu uskonkuuliaisuus eli tahto ojentautua Jumalan tahdon ja ilmoituksen mukaan (KKK: 143). Usko on yliluonnollinen hyve ja se on Jumalan lahja. Ihminen kykenee uskomaan vain Pyhän Hengen armon ja sisäisen tuen avulla. Silti usko on inhimillinen toiminto ja esimerkiksi apostolisessa uskontunnustuksessa aloitetaan: ”minä uskon.” Pyhä Tuomas Akvinolainen kiteyttää: ”Usko on ymmärryksen toiminto, jossa ymmärrys Jumalan armon liikkeelle paneman tahdon vaikutuksesta kiinnittyy jumalalliseen totuuteen”.

Mitä vanhurskattamisessa tapahtuu? Kuten edellä kirjoitin, ihmisen status Jumalan edessä muuttuu. Trenton mukaan tähän ei liity vain syyllisyyden anteeksianto vaan myös pyhitys eli pyhäksi tekeminen. Anteeksiantamuksen aikaansaaman syyttömyyden ohella ihminen vastaanottaa uskon, toivon ja rakkauden lahjat, jotka liittävät hänet Kristukseen (Tridentinum, 6:7). Ihminen todella tehdään pyhäksi ja vanhurskaaksi. Tämän vaikuttaa pyhittävä armo. ”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja kasvattaa meitä…” (Tiit. 2:11-12) Tästä näkökulmasta vanhurskauttamisella on myös prosessiluonne, sillä pyhitys ei tapahdu silmänräpäyksessä, vaan siihen kasvetaan vähitellen Jumalan armon avulla. Kyse ei ole ikäänkuin liukuportaista, jotka kuljettavat kristityn taivaaseen vaan pyhityksen ympäristö on Jumalan perhe, jossa Jumalan lapsi kasvaa täyteen ”miehuuteen” (Ef. 4:13). Lapsella on tässä prosessissa myös oma vastuu ja siksi Paavali kehottaa panemaan pois vanhan ihmisen ja pukeutumaan uuteen, joka on luotu pyhyyteen ja vanhurskauteen (j. 24).

Eikä toisaalta päde sanonta ”kerran pelastettu, aina pelastettu”, sillä ihminen voi menettää pyhittävän armon, jos hän lankeaa kuolemansyntiin (, joka on määritelmällisesti vakava synti, joka tehdään täydessä tietoisuudessa ja vapaaehtoisesti omasta tahdosta). ”Sillä jos me tahallamme teemme syntiä päästyämme totuuden tuntemiseen, niin ei ole enää uhria syntiemme edestä.” (Hepr. 10:26) tai ”…on syntiä, joka on kuolemaksi” (1 Joh. 5:16) Tällöin ihminen ei ole enää armon tilassa eli matkalla taivaaseen, vaan eroon Jumalasta. Pyhittävän armon hän voi saada takaisin ripin sakramentissa tai täydellisessä katumuksessa ilman rippiäkin, jos hänellä kuitenkin on vakaa aikomus ripittäytyä niin pian kuin mahdollista (KKK, 1452).

Kuitenkin vanhurskauttamisessa syyllisyyden poispyyhkiytyminen tapahtuu tiettynä ajanhetkenä silmänräpäyksessä, kun ihminen vastaanottaa kasteen tai myöhemmin ripin sakramentin. Jos tämä viedään oikeusistuimeen, voidaan se hahmottaa niin, että tuomari julistaa syytetyn (joka on todella syyllinen) syyttömäksi tehtyihin rikoksiin Kristuksen ristintyön ansion tähden, jolloin hänen status ei ole enää rikollinen/ syyllinen vaan vapaa/ syytön. Vanhurskauttaminen ei ole kuitenkaan pelkkää juridiikkaa, vaan tuomari ottaa tämän jälkeen syyttömäksi julistetun oman lapsen asemaan, jossa hän voi kasvaa vanhurskaaksi (joka voidaan kääntää myös ->oikeamieliseksi), hyväksi ja pyhäksi ihmiseksi armon auttamana. Armo on tästä näkökulmasta juuri apu, sillä se ei pakota väkivalloin vaan ohjaa, suostuttelee ja myötävaikuttaa yhdessä ihmisen tahdon kanssa, eikä näin ollen poista ihmisen omaa vastuuta (-> synergismi).

Vanhurskauttaminen ei siis jää vain julistamiseksi, vaan siihen liittyy vuodatettu pyhittävä armo, joka saa aikaan muutoksen. Pelkän julistamisen sijaan vanhurskauttamisesta tulee näin konkreettinen ja efektiivinen, vaikuttava tapahtuma. Ihmisen status Jumalan edessä muuttuu ja myös hän itse todella muuttuu, vähä vähältä, Jumalan armon avulla, Kristuksen kuvan kaltaiseksi eli täydellisen pyhäksi ja vanhurskaaksi eli oikeamieliseksi (Kol. 3:10). Voitaisiin sanoa, että vanhurskauttaminen on syyllisyyden poispyyhkiytymisen osalta punktuaalista, mutta muutoksen ja pyhityksen osalta prosessi.

Katolinen vanhurskauttamisoppi perustuu pyhään Raamattuun ja pyhään traditioon, joka on ikäänkuin se tie, jolla Pyhä Henki on johdattanut kirkkoa läpi vuosisatojen ”kohti totuuden täyteyttä”, sillä Jeesus olisi tahtonut opettaa apostoleilleen paljon muutakin kuin mitä he pystyivät sillä hetkellä ottamaan vastaan ja tämän vuoksi hän antoi heille johdattajaksi Pyhän Hengen noustuaan taivaaseen (Joh. 16:12-13). Katolinen vanhurskauttamisoppi rakentuu sille apostoliselle perustalle ja uskon konsensukselle, jolla kirkkoisät ja kirkolliskokoukset (esim. Orangen kirkolliskokous 529 jKr. jossa tuomittiin pelagiolaisuus) sanoittivat kristillistä uskoa paljon ennen Trenton kirkolliskokousta.

Avauspuheenvuoro, Topi:

MISTÄ TIEDÄN, ETTÄ LUTERILAINEN VANHURSKAUTTAMISOPPI ON TOTTA?

Tämän blogin ylläpitäjä ehdotti minulle vanhurskauttamisoppidebattia ja antoi minulle yllä olevan otsikon. Kiitän häntä kutsusta keskustelemaan mitä tärkeimmästä teemasta. Pyrin esittämään luterilaisen vanhurskauttamisopin keskeisiä pääkohtia kiteytetysti. Intentioni on kunnioittaa keskustelukumppaniani pyrkien kiihkottomaan ja asialliseen keskusteluun.

Aivan aluksi on todettava, että luterilaisen uskon mukaan ”luterilainen” tarkoittaa raamatullista ja kristillistä. Se ei perustu Martti Lutherin persoonaan, vaikka luterilaisuuden mukaan hän olikin uskonpuhdistaja. Luterilainen opin virallinen esitys eivät ole kaikki Lutherin kirjoitukset, vaan luterilaiset Tunnustuskirjat (Liber concordiae), joka nimensä mukaisesti tarkoittaa yksimielisyyden kirjaa. Tunnustuskirjat on se ”ohjeenalainen ohje” (norma normata), joka ilmaisee luterilaisen käsityksen mukaan ”ohjeellisen ohjeen” (norma normans) eli Pyhän Raamatun opettaman opin. Tunnustuksellinen luterilaisuus ei sitoudu Tunnustuskirjoihin sikäli, kuin ne opettavat Raamatun mukaisesti, vaan kokonaan, koska ne opettavat Raamatun mukaisesti. Tunnustuskirjat ovat kuitenkin alistetut Jumalan sanalle, joka on Raamatussa meille ilmoitettu. Kristillisellä opilla ei siis ole kahta (eikä useampaa) lähdettä, vaan ainoastaan yksi, ja se on Raamatun pyhä ilmoitussana.

Klassisen luterilaisuuden mukaan se ei edusta mitään 1500-luvulla keksittyä uutuutta, vaan alkuperäistä apostolista uskoa, joka on kerta kaikkiaan pyhille annettu (Juud. 1:3). Tämä tarkoittaa, että Kristuksen kirkossa on aina ollut niitä, jotka ovat uskoneet pelastuvansa sillä tavoin, kuin luterilainen vanhurskauttamisoppi pelastuksen opettaa tapahtuvan. Onhan Herra itse luvannut olla omiensa kanssa joka päivä maailman loppuun asti (Matt. 28:20). Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman, että aina on ollut Herran omia, joilla on ollut hänen vaikuttamansa usko (Joh. 6:29, Kol. 2:12). Niin kuin Herra on yksi, niin on myös usko yksi (Ef. 4:5). Uskon sisältö ei muutu, vaan on iankaikkisesti sama ja pysyvä. Herra Jeesus on totuus (Joh. 14:6) ja hänen Pyhä Henkensä on Totuuden Henki, joka johdattaa kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13). Raamattu on Jeesuksen sanaa, jonka Pyhä Henki on inspiroinut. Näin ollen se on totuuden sanaa (Ef. 1:13, Kol. 1:5, 2. Tim. 2:15). Totuus ei ole jaettu, vaan se on yksi ja jakamaton. Koska Jumalan sana on kokonaan totuus (Ps. 119:160, Joh. 17:17), on myös sen oppi totuudellinen. Raamatussa ei ole monia oppeja vaan yksi oppi, Jumalan oppi. Se kertoo, mitä Jumala itse on asioista mieltä. Vanhurskauttamisopin kohdalla se ilmaisee, mitä Jumala on mieltä siitä, miten ihminen pelastuu. Kukaan ei pelastu minkään toisenlaisen evankeliumin kautta (Gal. 1:6). Vain apostolisen uskon mukainen puhdas evankeliumi pelastaa. Koitan siis nyt ottaa esiin vanhurskauttamiseen liittyviä asioita kohta kohdalta:

1. Koko kristillinen usko ja sen jokainen opinkohta perustuu Jumalan sanaan

Kirkko on perustettu sille, että Jeesus on Kristus, elävän Jumalan Poika (Matt. 16:16-18). Se on siis perustettu Jeesuksen sovitustyön ansiolle. Tämä on kristillisen uskon ”sisältöperiaate” (sola gratia propter Christum). Kirkko on perustettu myös apostolien ja profeettojen perustukselle (Ef. 2:20). Tämä on kristillisen uskon ”muotoperiaate” (sola Scriptura). Raamattu on Jumalan sana, eikä ole muuta Jumalan sanaa. Se on kokonaan, jokaista yksittäistä sanaansa myöten, Pyhän Hengen inspiroima (2. Tim. 3:16). Herra Jeesus itse sanoo, ettei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto (Matt. 5:18). Tämä kuvaa Jumalan itsensä asennetta sanaansa. Raamattu on sanainspiraation kautta meille annettu. Pyhä Henki on sen henkäyttänyt. Raamatusta löydämme Jumalan erityisen ilmoituksen, joka on erehtymätön, muuttumaton, riittävä ja vaikuttava. Erityinen ilmoitus on Raamatussa valmis. Enää ei siis tule uusia erityisiä ilmoituksia. Onhan ilmoituksen antanut Herra sama eilen, tänään ja iankaikkisesti (Hebr. 13:8).

Koko kristillinen oppi (dogma) ja sen jokainen yksittäinen opinkohta (dogmi) perustuu Jumalan sanaan. Yksittäiset opinkohdat johdetaan opin sijaintipaikoista (sedes doctrinae). Ne ovat niitä raamatunkohtia, jotka selkeästi puhuvat juuri ko. opinkohdasta, tai joista ne voidaan selkeästi johtaa. Opinkohtia ei siis voida perustella mielivaltaisesti esimerkiksi villeillä allegorisilla tulkinnoilla. Mitä Jeesuksen vertauksiin tulee, niin niiden kohdalla on Pyhän Hengen antamalla ymmärryksellä ja Raamatun kokonaisuuden valossa otettava vastaan se, mikä on varsinaisesti ko. vertauksen sanoma, muttei automaattisesti voida tehdä kaikista vertauksen yksityiskohdista suoria opillisia johtopäätöksiä.

Kristillisen opin kokonaisuus on ehyt kuin ehjä sormus tai terve ruumis. Puhutaankin ”opin ruumiista” (corpus doctrinae), jossa yksittäiset dogmit ovat kuin elimiä ja dogma on kuin elimistö. Oppi on elävä. Siitä ei voida poistaa opinkohtia kokonaisuuden kärsimättä. Eihän ihminenkään säily elävänä, jos häneltä poistetaan aivot, keuhkot, maksa tai sydän (vertauskuva dogmasta elimistöön ei ole sikäli aukoton, että toki elimistöstä voidaan poistaa hammas, perna tai jopa toinen munuainen ilman elämän vaarantumista, mutta dogman kohdalla dogmien poisto on vaarallisempaa). Kristillinen oppi perustuu yksin Jumalan sanaan. Sitä eivät päätä piispat, kirkolliskokoukset, enemmistöpäätökset eivätkä yksittäisten kristittyjen uudestisyntyneetkään järjet. Vanhurskauttamisoppikin perustuu vain Jumalan sanaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava. Kirjoitettu on: ’Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun teilläni’ (Ps. 119). Pyhä Paavali sanoo: ’Vaikka tulisi taivaan enkeli ja julistaisi toisin, hän olkoon kirottu’ (Gal. 1).” (FC, tiivistelmä, 1, suom. pun. laitoksen s. 427).

2. Vanhurskauttamisoppi on oppi, jonka mukana Kirkko joko seisoo tai kaatuu

Vanhurskauttamisesta riippuu, onko ihminen kristitty vai ei. Vain vanhurskautettu on elävässä uskossa Vapahtajaan. Näin ollen vanhurskauttamisoppi on koko dogman keskeisin dogmi. Tämä ei tietenkään tarkoita, että esim. oppi Jumalasta tai Kristuksen persoonasta olisivat jotenkin vähemmän tärkeitä. Jumalahan on kaiken keskus, emmekä voi tuntea häntä muuta kuin ihmiseksi tulleen Kristuksen kautta. Mitään vanhurskauttamista ei voi olla ilman Jumalaa ja hänen ihmiseksi tulemistaan Pojassaan. Mutta ihminen ei voi päästä vanhurskaan Jumalan yhteyteen ilman vanhurskauttamista. Tämän vuoksi vanhurskauttamisoppi on syntisen ihmisen pelastumisen näkökulmasta keskeisin opinkohta. Myös koko Kristuksen kirkon (una sancta) kristillisyyden kannalta vanhurskauttamisoppi on ensiarvoisen tärkeä. Kristuksen kirkko tunnustaa oikeaa vanhurskauttamisoppia, sillä ilman sitä se ei olisi Kristuksen kirkko. Yksittäinen paikalliskirkko tai kirkkokunta puolestaan seisoo oikean vanhurskauttamisopin varassa tai kaatuu väärän vanhurskauttamisopin varassa (articulus stantis et cadentis ecclesiae).

Vanhurskauttamisoppi jäsentää kaikki muut opit. Vanhurskauttamisoppiin liittyy jäsennysperiaate, muttei karsintaperiaate. Sillä ei siis voida karsia pois muita Jumalan sanan ilmoittamia oppeja, vaan ne suhteutuvat siihen. Vanhurskauttamisoppiin liittyvät kiinteästi opit Kristuksen sovitustyöstä sekä laista ja evankeliumista. Sovituksessa tapahtui objektiivinen vanhurskauttaminen, kun taas subjektiivisessa vanhurskauttamisessa yksittäiselle ihmiselle luetaan tämä Kristuksen sovitustyön ansio. Väärä vanhurskauttamisoppi puolestaan ei pelasta, sillä sen kanssa ihminen jää lain alle synteinensä, osattomaksi evankeliumista. Lain ja evankeliumin erottaminen toisistaan on hyvin tärkeää. Missä laki ja evankeliumi tavalla tai toisella sekoitetaan, siellä vanhurskauttamisoppi uhkaa vääristyä.

Jo apostolien ajoista saakka on esiintynyt vanhurskauttamisoppiin liittyviä harhoja, jotka käännyttivät ihmisiä pois Kristuksen armosta toisenlaiseen evankeliumiin (Gal. 1:6). Ne sotkivat pelastukseen armon lisäksi tekoja. Tämähän on luonnollisen ihmisen omavanhurskauden tavoittelulle tyypillistä. Apostolinen evankeliumi ei kuitenkaan ole ihmisten mukaista (Gal. 1:11). Seurakunnan keskelle oli luikerrellut valheveljiä, jotka pyrkivät orjuuttamaan kristittyjä (Gal. 2:4). Herran apostoli ei kuitenkaan alistunut antamaan heille myöten, että evankeliumin totuus säilyisi (Gal. 2:5). Evankeliumin totuuden mukaan on kuljettava suoraan (Gal. 2:14). Pelastusta ja Pyhää Henkeä ei saada lain teoista vaan evankeliumin kuulemisesta uskossa (Gal. 3:2). Kaikki, jotka perustautuvat lain tekoihin, ovat kirouksen alaisia. Selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi lain teoista, koska vanhurskas on elävä uskosta (Gal. 3:10-11). Lain tekoihin kääntyminen on Herran apostolin mukaan orjuuttavien, heikkojen ja köyhien alkeisvoimien puoleen kääntymistä (Gal. 4:9). Niiden sijaan hän rohkaisee seurakuntalaisia: ”Vapauteen Kristus vapautti meidät. Pysykää lujina, älkääkä antako uudestaan sitoa itseänne orjuuden ikeeseen.” (Gal. 5:1). Kristittyjen tulee vanhurskauttamisen suhteen olla totuudelle kuuliaisia ja varoa väärää hapatusta, sillä vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan (Gal. 5:7-8). Herran apostoli itse ei halunnut kerskata muusta kuin Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä (Gal. 6:14), ja hän oli päättänyt olla tuntematta mitään muuta kuin Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulittuna (1. Kor. 2:2). Tunnustuksemme sanoo:

”Kun kerran vanhurskautus on samaa kuin sovitus Kristuksen tähden, on ilmeistä, että meidät vanhurskautetaan uskon kautta, koska syntien anteeksiantamus otetaan aivan varmasti vastaan yksin uskolla.” (Apol. IV, 158, s. 111).

”…meidät vanhurskautetaan Jumalan edessä yksin uskosta, koska me yksin uskon kautta saamme syntien anteeksiantamuksen ja sovituksen Kristuksen tähden ja koska sovitus eli vanhurskautus on asia, jotka on luvattu Kristuksen tähden eikä lain tähden.” (Apol. IV, 182, s. 114).

”Lain ja evankeliumin erotus on hyvin kirkas valo. Siinä valossa näemme oikein jaella Jumalan sanaa sekä selittää ja ymmärtää pyhien profeettojen ja apostolien kirjoituksia. Sen vuoksi laki on tarkoin pidettävä erillään evankeliumista. Näitä kahta oppia ei saa sekoittaa toisiinsa, eikä evankeliumista saa tehdä lakia. Tällöin hämärtyisi Kristuksen ansio ja murheellinen omatunto menettäisi lohdutuksensa.” (FC, SD, 5, 1, s. 505).

”…sanan varsinaisessa merkityksessä evankeliumi on lupaus syntien anteeksiantamisesta ja syntisen vanhurskauttamisesta Kristuksen tähden, laki on sitä vastoin sanaa, joka syyttää synnistä ja tuomitsee kadotukseen.” (FC, SD, 5, 27, s. 510).

3. Vanhurskauttamisen tarve

Jokainen ihminen (Kristus Jumalan Poikana oli poikkeus) on luonnostaan syntinen perisynnin turmeluksen vuoksi. Ihminen on synnissä siinnyt ja syntynyt (Ps. 51:7). Hän ei vain tee syntejä, vaan hän on syntinen. Syntiturmelus on totaalista. Ihmisen lihassa eli hänen turmeltuneessa luonnossaan ei asu mitään hyvää (Room. 7:18). Ihmisellä ei ole Jumalan suhteen vapaata tahtoa, vaan hänen tahtonsa on hengellisissä asioissa synnin sitoma. Ihminen on siis luonnostaan syntinen. Synti ilmenee jumalattomuutena (Ps. 1:5, 2. Piet. 2:5, 3:7), kapinana (Joos. 22:16-19), pahana himona (San 21:10, Room. 6:12, 1. Kor. 10:6, Gal. 5:16-17, Ef. 2:3, Kol. 3:5, 1. Tess. 4:5, Tiit. 2:12, 1. Joh. 2:16-17), ylpeytenä (Mark. 7:22) ja omavanhurskautena, joka on Herran edessä kuin saastainen vaate (Jes. 64:6).

Yksikään elävä ei ole luonnostaan vanhurskas Jumalan edessä (Ps. 143:2). Olemme siis kokonaan jumalattomia ja syntisiä luonnostamme. Meillä ei ole sitä alkuvanhurskautta, joka ensimmäisillä ihmisillä Eedenin paratiisissa ennen syntiinlankeemusta oli. Luonnollinen ihminen elää lain alla. Hän rakentaa omaa vanhurskauttansa ja elää sen varassa, mutta omavanhurskaus ei Jumalan edessä kestä. Omavanhurskas ihminen elää Jumalan vanhurskaan vihan alla ollen luonnostaan vihan lapsi (Ef. 2:3). Ihmisellä ei luonnostaan ole halua eikä kykyä tulla Jumalan luo. Hän ei voi ansaita yhtään mitään Jumalan edessä. Hän ei voi kestää Pyhän Jumalan edessä, sillä Herra vaatii laissaan täydellisyyttä (Matt. 5:48), johon ihminen ei pysty. Jotta ihminen voisi kestää Jumalan edessä ja päästä hänen yhteyteensä, tarvitaan vanhurskaus, jota ihmisellä ei kuitenkaan luonnostaan ole, eikä sitä hänen ansioillaan tai myötävaikutuksillaan koskaan tule olemaankaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Perisynti on niin syvää ja pahanlaatuista luonnon turmeltumista, ettei sitä järki käsitä, vaan se on uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella (Ps. 50, Room. 5, 2. Moos. 33, 1. Moos. 3.” (SA, 1, 3, s. 267).

”Aadamin lankeemuksen jälkeen kaikki ihmiset, jotka lisääntyvät luonnollisella tavalla, syntyvät synnissä, so. ilman jumalanpelkoa, ilman luottamusta Jumalaan sekä pahan himon hallitsemina… tämä alkusairaus ja perisynti on todella synti, joka tuomitsee ja tuo jo nyt mukanaan iankaikkisen kuoleman niille, jotka eivät kasteen ja Pyhän Hengen voimasta synny uudestaan.” (CA, II, 1-2, ss. 52-53).

”Aivan samaa tarkoittaa Augustinuksen käyttämä määritelmä, jonka mukaan perisynti on pahaa himoa. Tällä hän ilmaisee, että paha himo on tullut menetetyn vanhurskauden sijaan. Kun näet ihmisluonto sairaalloisena ei kykene pelkäämään ja rakastamaan Jumalaa eikä häneen uskomaan, se hakeutuu sitä kohti, mikä on lihallista, ja rakastaa sitä. Jumalan tuomiota se joko suruttomana halveksii tai pelästyksissään vihaa. Näin Augustinuksen määritelmä käsittää sekä vanhurskauden puutteen että sen seurauksena tulleen uuden synnillisen perustilan. Ei paha himo suinkaan ole ainoastaan ruumiillisten ominaisuuksien turmeltumista, vaan myös korkeampien kykyjen kieroutumista siihen, mikä on lihallista.” (AC, II, 24-25. s. 88).

”Olemme lausuneet nuo puutteet, ettei langennut ihminen voi uskoa Jumalaan eikä pelätä ja rakastaa häntä… ihmisessä on paha himo, joka vastoin Jumalan sanaa kääntyy siihen, mikä on lihallista, toisin sanoen ei etsi ainoastaan ruumiillisia nautintoja, vaan myös lihallista viisautta ja vanhurskautta ja luottaa näihin saavutuksiin halveksien Jumalaa… juuri nämä kaksi asiaa yhdessä ovat perisynti: nuo esittämäni puutteet sekä paha himo. Näinhän sanoo Tuomas: ’Perisyntiin kuuluu se, että alkuvanhurskaus on riistetty, ja tähän liittyy sielunelämän eri puolien epäjärjestys; ei siis ole kysymys pelkästään puutoksesta, vaan eräänlaisesta turmeltuneesta perustilasta.’ Ja Bonaventura: ’Jos kysytään, mitä perisynti on, oikea vastaus kuuluu, että se on hillitöntä pahaa himoa. Oikea vastaus on myös, että se on sen vanhurskauden puuttumista, joka meillä kuuluisi olla. Kumpaankin näistä vastauksista sisältyy myös toinen.’… Me olemme syntymästämme asti sellaisia, ettemme Jumalaa tunne, emme usko emmekä luota häneen, vaan halveksimme ja vihaamme häntä.” (AC, II, 26-29, s. 88).

4. Objektiivinen vanhurskauttaminen

Jumala tuli Kristuksessa ihmiseksi, sillä Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainokaisen Poikansa maailmaan syntisiä pelastamaan (Joh. 3:16). Hän on se Jumalan Karitsa, joka otti pois maailman synnin (Joh. 1:29). Hän on meidän ja myös koko maailman syntien sovitus (1. Joh. 2:2). Kristus ansaitsi vanhurskauden kuuliaisuudellaan, joka koostuu lain täyttämisestä meidän puolestamme (Matt. 5:17, Gal. 4:4-5) ja kuolemasta meidän sijassamme (Room. 5:6-8, 2. Kor. 5:14-15). Kristuksen sovitustyön ansio on se vieras vanhurskaus (iustitia aliena), joka voi jumalattoman ihmisen pelastaa. Tämä vanhurskaus on se Jumalan vanhurskaus, joka on Kristuksessa ilmoitettu ilman lakia (Room. 3:21). Objektiivinen armo on yleinen ja täydellinen. Kristuksen armoa verrataan Aadamin lankeemukseen. Aadamin lankeemuksen kautta synti ja kuolema tulivat kaikkien osaksi (Room. 5:12). Samoin kuin yhden ihmisen lankeemus on koitunut kaikille ihmisille kadotukseksi, niin myös yhden ihmisen vanhurskauden teko koituu kaikille ihmisille elämän vanhurskauttamiseksi (Room. 5:18). Tämä tarkoittaa, että niin kuin Aadamin lankeemus tuotti yleisen turmeluksen, niin Kristuksen vanhurskauden teko tuotti yleisen armon. Missä synti on suureksi tullut, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi (Room. 5:20).

Kun Kristus kuoli puolestamme, Jumala sovitti maailman itsensä kanssa, eli teki sovinnon omalta puoleltaan maailman kanssa. Tämän hän teki siten, ettei hän lukenut maailmalle sen rikkomuksia (2. Kor. 5:19). Lukematta jättäminen tarkoittaa samaa kuin anteeksi antaminen. Anteeksiantamus puolestaan on sama asia kuin vanhurskauttaminen. Kristuksen kuolemassa Jumala tuli sovintoon, mutta ihmiset jäivät vielä pitämään vihaa häntä kohtaan. Tunnustuksemme sanoo:

”Hän (jumaluuden toinen persoona) on täysin luopunut kaikesta omastaan, antanut meille kaikkensa jättämättä mitään itselleen… hän on lunastanut minut synnistä, Perkeleen vallasta, kuolemasta ja kaikesta onnettomuudesta… Perkele tuli luoksemme ja johdatti meidät tottelemattomuuteen, syntiin, kuolemaan ja kaikenlaiseen onnettomuuteen. Niin me jouduimme Jumalan vihan alaisiksi ja menetimme hänen armonsa. Saimme omasta syystämme ja ansiostamme tuomion ikuiseen rangaistukseen… Meidät kurjat ja kadotetut ihmiset hän tempaisi helvetin kidasta, voitti meidät vapaiksi ja saattoi takaisin Isän suosioon ja armoon… ’Herra’ yksinkertaisesti tarkoittaa lunastajaa, joka on siirtänyt meidät Perkeleen vallasta Jumalan tykö, kuolemasta elämään ja synnistä vanhurskauteen… Hän maksoi sen, mihin minä olin syyllistynyt. Tätä hän ei tehnyt kullalla eikä hopealla, vaan omalla kalliilla verellään.” (IK, toinen uskonkohta, 26-31, ss. 378-379).

”Jumala on armossaan tuhlailevan rikas: Ensiksikin evankeliumi vaikuttaa suullisena sanana, kun koko maailmaan julistetaan syntien anteeksiantamus; tämä on evankeliumin varsinainen virka. Toiseksi se vaikuttaa kasteena. Kolmanneksi pyhänä alttarin sakramenttina. Neljänneksi avainten valtana…” (SA, 4, s. 274).

”Hän on kokonainen Kristus, joka on vanhurskautemme yksin sen kuuliaisuuden tähden, jota hän Jumalana ja ihmisenä on osoittanut Isälleen aina kuolemaan asti. Näin hän on ansainnut meille syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän, niin kuin on kirjoitettu. ’Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuuden kautta monet ovat joutuneet syntisiksi, niin myös yhden ihmisen kuuliaisuuden kautta monet tulevat vanhurskaiksi’ (Room. 5)”. (FC, tiivistelmä, 3, 3, s. 434).

”Hän (Kristus) ei siis myöskään ollut lain alainen, yhtä vähän kuin hänen olisi oman persoonansa puolesta tarvinnut kärsiä ja kuolla; hänhän on lain herra. Se Kristuksen kuuliaisuus, joka luetaan meille vanhurskaudeksi, ei siis ilmennyt vain kärsimyksessä ja kuolemassa, vaan myös siinä, että hän vapaaehtoisesti, meidän edustajanamme tuli lain alaiseksi ja kuuliaisena täytti lain. Tämän täydellisen kuuliaisuuden perusteella, jota Kristus on aktiivisesti ja passiivisesti, elämässä ja kuolemassa osoittanut taivaalliselle Isälleen meidän sijassamme, Jumala antaa syntimme anteeksi, pitää meitä täydellisesti vanhurskaina ja lahjoittaa meille iankaikkisen autuuden.” (FC, SD, 3, 15, s. 491).

5. Subjektiivinen vanhurskauttaminen

Objektiivinen armo ei hyödytä, jos ihminen ei tule siitä osalliseksi. Tämän vuoksi apostoli Paavali kehottaa ihmisiä suostumaan sovintoon Jumalan kanssa (2. Kor. 5:20). Yksin uskon kautta ihminen suostuu sovintoon Jumalan kanssa. Tällöin hänen kohdallaan Herran armo ei jää turhaksi, vaan se hyödyttää häntä uskon kautta (2. Kor. 6:1). Tämä henkilökohtainen vanhurskauttaminen tarkoittaa sitä, että yksittäinen ihminen tulee uskon kautta objektiivisen vanhurskauttamisen armosta osalliseksi. Kyse ei siis ole varsinaisesti kahdesta eri vanhurskauttamisesta, vaan yhdestä vanhurskauttamisesta, jossa on objektiivinen ja subjektiivinen puolensa. Henkilökohtaisessa vanhurskauttamisessa kaikille valmiina oleva yleinen tulee yksilön kohdalla nautintoon. Objektiivinen armo lahjoitetaan armonvälineiden (Jumalan sana ja sakramentit, joita ovat kaste, ehtoollinen ja rippi, vaikkei viimeisessä olekaan näkyvää ainetta) kautta. Kaikki armonvälineet lahjoittavat saman armon, ja pelastava usko voi syntyä ja vahvistua minkä tahansa armonvälineen vaikutuksesta. Jumalan armo on elämän leipä (Joh. 6:33, 35) ja elävä vesi (Joh. 4:11, 14). Niinpä vanhurskauttamista voitaisiin kuvata seuraavasti: Armo on kuin ruoka, joka synnin tähden nälkäisille valmistettiin keittiössä, joka on Golgata. Se tarjoillaan ja lahjoitetaan kärryillä, joka on armonväline. Ja se nautitaan syömällä, joka on uskomista. Samoin armo on kuin vesi, joka tulee vesilaitokselta, joka on Golgata. Se tulee putkia pitkin, jotka ovat armonvälineet. Jokainen putki välittää saman veden. Se nautitaan juomalla, joka on uskomista.

Ihminen vanhurskautetaan yksin armosta, uskon kautta ja Kristuksen tähden. Vanhurskauttaminen ei tapahdu tekojen eikä minkään ihmisessä itsessään olevan tähden (Ef. 2:4-9). Vanhurskauttaminen on syntienanteeksiantamus. Kristuksen vanhurskaus omistetaan uskon kautta, jonka yksin Pyhä Henki vaikuttaa. Siihen eivät kuulu uskoa edeltävät eivätkä sitä seuraavat teot. Näin ollen katumus ja hyvät teot eivät ole osa vanhurskauttamista. Katumus edeltää sitä ja hyvät teot puolestaan seuraavat sitä. Katumus taasen ei ole aktiivista tekemistä eikä suorittamista, vaan passiivista synnin hätää ja armon tarvetta (contritio passiva).

Vanhurskauttamiseen eivät kuulu eivätkä siihen myötävaikuta ihmisen teot eivätkä tekemättä jättämiset. Joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi (Room. 4:5). Usko ei vanhurskauta ansiona eikä tekona, vaan ainoastaan siksi, että se huolii eli vastaanottaa valmiin armon nautintoon. Niinpä ihminen ei pelastu uskon tähden vaan uskon kautta. Usko vaikuttaa rakkauden kautta (Gal. 5:6), mutta tämä rakkaus ei kuulu vanhurskauttamiseen vaan pyhitykseen, joka on vanhurskauttamisen seuraus. Vanhurskauttaminen tarkoittaa Jumalan sanan mukaan, että 1) rikokset ovat anteeksi annettu, 2) synti on peitetty, ja 3) Herra ei lue syntiä (Room. 4:7-8). Vanhurskauttaminen on syntien anteeksiantamus Kristuksen aktiivisen ja passiivisen kuuliaisuuden tähden (remissio peccatorum propter obedientia activa et passiva Christi).

Vanhurskauttaminen ei tapahdu ihmisessä vaan hänen ulkopuolellaan. Valmiin armon vastaanottava usko tosin syntyy armon voimasta ja vaikutuksesta ihmissydämeen, muttei ihminen pelastu uskon tähden vaan sen kautta. Pyhä Henki vaikuttaa pelastavan uskon ihmissydämessä. Mutta hänen – joka on Pyhä Jumala – läsnäoloa ihminen ei kestäisi ilman objektiivisen armon olemassaoloa. Koska sovitus on jo tapahtunut, yleinen armo on olemassa, ja Jumalan mielisuosio on hankittu, Pyhä Henki pääsee vaikuttamaan syntisen ihmisen sydämeen uskon kirkastamalla hänelle armonvälineiden kautta lahjoitettavan Kristuksen armon henkilökohtaisesti. Luonnostaan synnitön Kristus tehtiin lukemisen kautta synniksi meidän tähtemme, että me hänessä tulisimme lukemisen kautta Jumalan vanhurskaudeksi (2. Kor. 5:21). Niin kuin Kristuksen syntisyys ei ollut olemuksellista vaan luettua, niin ei meidän vanhurskautemmekaan ole olemuksellista vaan luettua.

Vanhurskauttaminen on forenssinen vanhurskaaksi julistaminen (actus forensis), joka tapahtuu Jumalan sydämessä ihmisen ulkopuolella. Se on Kristuksen vieraan vanhurskauden hyväksi lukemista (imputatio), ei mitään ihmiseen vuodatettua rakkautta tai kvaliteettia. Vanhurskautemme on Kristuksen sovitustyön ansio, joka on siis jo valmiina objektiivisena armona eli Jumalan mielisuosiona Golgatalla, ja joka lahjoitetaan objektiivisissa armonvälineissä. Vanhurskauttamisessa ihminen yhdistyy uskossa itsensä ulkopuolelle maailman synnit sovittaneeseen Kristukseen (unio fidei formalis). Suunta on nimenomaan näin päin. Ihminen löytää sielulleen levon Kristuksen haavoissa, hänen sovintoveressään. Vanhurskauttamiseen ei kuulu eikä sisälly ihmiseen vuodatettuja hyveitä, eikä edes Jumalan olemuksellinen läsnäolo hänessä, joskin Kristuksen asuminen (inhabitatio Christi) ja Jumalan salattu läsnäolo (unio mystica) uskovassa ovat vanhurskauttamisen spontaani seuraus. Näiden kahden ja vanhurskauttamisen välillä valitsee siis asiallinen syy-seuraus -suhde.

Armo ei perustu uskoon, vaan usko armoon. Vanhurskauttaminen ei perustu pyhitykseen, vaan pyhitys vanhurskauttamiseen. Kristuksen vanhurskauden vaate valmistettiin Golgatalla, lahjoitetaan kasteessa (ja muissa armonvälineissä), ja puetaan päälle uskossa. Vanhurskauttaminen Jumalan edessä (coram Deo) ei ole koskaan osittainen, vaan se on aina täydellinen. Ihminen joko on kokonaan vanhurskas tai sitten hän ei ole lainkaan vanhurskas. Pyhitys vanhurskauttamisen seurauksena puolestaan on täällä maan päällä aina osittaista. Sisällisen ihmisensä eli uuden ihmisensä puolesta kristitty iloiten yhtyy Jumalan lakiin, mutta vanhan ihmisensä eli lihansa puolesta hän palvelee synnin lakia (Room 7:22-25). Tunnustuksemme sanoo:

”Pyhä Henki tuo meille tämän vanhurskauden evankeliumissa ja sakramenteissa; uskon kautta se sovelletaan meihin jokaiseen, annetaan omaksemme ja otetaan vastaan. Uskovat ovat siis sovinnossa Jumalan kanssa, he ovat saaneet syntinsä anteeksi, heille kuuluu Jumalan armo, lapsen asema ja perintönä iankaikkinen elämä.” (FC, SD, 3, 16, s. 491).

”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme… että Raamatun kielenkäytön mukaan sana ’vanhurskauttaminen’ merkitsee tässä yhteydessä samaa kuin absoluutio, synneistä vapaaksi julistaminen… Jos sen asemesta käytetään sanoja regeneratio ’uudesti syntyminen’ ja vivificatio ’eläväksi tekeminen’, kuten Puolustuksessa tehdään, annettakoon niillekin sama merkitys…” (FC, tiivistelmä, 3, 7-8, s. 435).

”Jos on määrä säilyttää puhdas oppi Jumalalle kelpaavasta uskonvanhurskaudesta, on tarkasti säilytettävä ne sanat, joilla pyhä Paavali sulkee meidän omat tekomme kokonaan ulkopuolelle ja erottaa ne Kristuksen ansiosta. Näin kunnia annetaan yksin Kristukselle. Sellaisia sanontoja, particulae exclusivae, ovat: armosta, ilman ansioita, ilman lakia, ilman tekoja, ei tekojen perusteella. Kaikki nämä sanonnat korostavat sitä, että me tulemme vanhurskaiksi ja autuaiksi ’yksin uskosta’, yksinomaan uskomalla Kristukseen.” (FC, tiivistelmä, 3, 10, s. 435).

”Sillä alulla oleva vanhurskaus eli uudistus jää meissä olevan lihan tähden aina epätäydelliseksi ja epäpuhtaaksi aina kuolemaan asti, eikä ihminen siis sen varassa voi kestää Jumalan tuomiolla. Jumalan tuomiolla kestää ainoastaan uskovalle luettu Kristuksen vanhurskaus: hänen kuuliaisuutensa, kärsimyksensä ja kuolemansa.” (FC, SD, 3, 32, s. 494).

”Vanhurskauttamisen opinkohdasta suljetaan pois kaikki omat teot ja ansiot, oma arvo ja kerskaus sekä kaikki luottamus meidän omiin tekoihimme, siten että meidän tekojamme ei pidetä vanhurskauttamisen ansaitsevana perusteena, joka Jumalan olisi otettava huomioon vanhurskauttaessaan tai johon me voisimme tai saisimme luottaa. Teoillamme ei ole vanhurskauttamisessa yksinomaista, puolittaista eikä edes vähäisintäkään merkitystä.” (FC, SD, 3, 37, s. 495).

”Uudistusta, pyhitystä, hyveitä ja hyviä tekoja ei pidetä Jumalalle kelpaavana vanhurskautenamme, sen osana eikä perusteena… Niitä ei saa millään tekosyyllä, nimityksellä eikä nimellä sotkea vanhurskauttamisen opinkohtaan ikään kuin siihen välttämättä kuuluvina. Uskon vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin syntien anteeksiantamus yksin armosta, yksin Kristuksen ansion tähden.” (FC, SD, 3, 39, s. 495).

”Usko ja hyvät teot sopivat vallan hyvin yhteen. Mutta siunauksen ottaa omakseen yksin usko ilman tekoja… Milloin puhutaan vanhurskauttavasta uskosta, pätee pyhän Paavalin opetus, että usko yksin vanhurskauttaa, ilman tekoja, sillä usko soveltaa meihin ja omistaa Kristuksen ansion… Kuolleeksi Jaakob sanoo sellaista uskoa, jota eivät hyvät teot Hengen hedelminä seuraa… Pyhä Jaakob opettaa oikein sanoessaan, että me emme pelastu sellaisella uskolla, jolla ei ole tekoja eli joka on kuollut usko… Puolustus sanoo syystä Jaakobin puhuvan sellaisten ihmisten teoista, jotka jo ovat Kristuksen vanhurskauttamia, jotka ovat Kristukselta saaneet syntinsä anteeksi ja päässeet sovintoon Jumalan kanssa.” (FC, SD, 41-43, s. 496).

”…usko vanhurskauttaa yksin sen perusteella, että se tarttuu evankeliumin lupaukseen ja ottaa omakseen Jumalan armon ja Kristuksen ansion, joka lupauksessa annetaan.” (FC, SD, 3, 43, s. 497).

”Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin se uskonvanhurskaus, jota Paavali tähdentää, josta hän käyttää nimitystä Jumalan vanhurskaus (iustitia Dei) ja jonka takia meidät Jumalan edessä julistetaan vanhurskaiksi. Jumalan asuminen uskovissa on uskonvanhurskauden seuraus; uskonvanhurskaus taas ei ole mitään muuta kuin sitä, että synnit saadaan anteeksi ja kurja syntinen armahdetaan ja otetaan Jumalan omaksi yksin Kristuksen kuuliaisuuden ja ansion perusteella.” (FC, SD, 3, 54, s. 498).

6. Vanhurskauttamiseen liittyvät termit

Kun sanotaan, että 1) syntinen ihminen, 2) vanhurskautetaan, 3) yksin armosta, 4) yksin uskon kautta, ja 5) yksin Kristuksen tähden, on hyvin tärkeää määritellä oikein nämä käsitteet. Luterilaisuudessa ajatellaan seuraavasti: 1) syntinen ihminen on kokonaan syntinen vailla minkäänlaista halua, kykyä tai voimaa myötävaikuttaa pelastukseensa. Hän ei ole vain kuollut synteihinsä (niin kuin pölkky), vaan kaikin voiminensa Jumalaa vastustava., 2) vanhurskauttaminen on forenssinen imputaatio, jossa Kristuksen sovitustyön ansio luetaan jumalattomalle ihmiselle. Se ei ole mikään osittainen tai etenevä parantumisprosessi, vaan yhtenä hetkenä tapahtuva armosta osalliseksi tuleminen, joka muuttaa ihmisen henkilökohtaisen statuksen Jumalan vihan alta hänen armonsa alle., 3) armo on syntien anteeksiantamus Kristuksen kuuliaisuuden tähden. Se ei ole mitään meihin vuodatettua rakkautta eikä mahdollisuutta itse myötävaikuttaa Jumalan hyvyyden avulla vanhurskauttamiseemme., 4) usko on valmiin pelastuksen omistamista. Se ei ole itsessään ansiollista, eikä siihen sisälly rakkaus, joskin se vaikuttaa rakkauden kautta. Vanhurskauttamisessa uskon luonne on puhtaasti välineellinen. Vanhurskauttamista seuraavassa pyhityksessä usko kyllä sitten armon voimasta tuottaa hyvää hedelmää eli hyviä tekoja., ja 5) Kristus on vanhurskautemme syntiemme sovittajana kuuliaisuutensa tähden. Tämä tarkoittaa, että Kristus lain täyttäneenä ja ristillä kuolleena Vapahtajana on vanhurskautemme. Hänen jumalallisen luontonsa vuodattaminen meihin ei kuulu vanhurskauttamisen vaan pyhityksen alaan.

7. Vanhurskauttamisen seuraukset

Vanhurskauttamisen seuraukset ovat moninaiset. Pyhitys seuraa vanhurskauttamista. Evankeliumi on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi (Room. 1:16). Jumalan vanhurskauttava armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se myös kasvattaa meitä pyhitykseen eli hylkäämään maailmalliset himot ja elämään vanhurskaasti (Tiit. 2:11-12). Pyhitykseen kuuluvat hyvät teot, rakkaus Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan, uusi kuuliaisuus Jumalan laille ja Jumalan olemuksellinen asuminen uskovassa ihmisessä. Vanhurskauttamisen kautta ihminen saa myös pelastusvarmuuden, hyvän omantunnon ja sielullensa rauhan. Tekoihinsa, pyhittymiseensä tai omassa itsessään tapahtuviin prosesseihin turvautuva ihminen puolestaan joutuu elämään ainaisessa epävarmuudessa ja pelossa. Pelkoa ei kuitenkaan rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon, sillä pelossa on rangaistusta (1. Joh. 4:18). Tämä täydellinen rakkaus on juurikin se Kristuksen armollinen rakkaus, joka peittää syntien paljouden, antaa anteeksi, julistaa vanhurskaaksi, jättää synnit lukematta, sekä on laupias ja armollinen. Tästä täydellisestä Vapahtajan rakkaudesta ihminen tulee osalliseksi, kun hänet vanhurskautetaan yksin armosta, yksin uskon kautta ja yksin kuuliaisuudellaan maailman synnit sovittaneen Kristuksen tähden.

Topi Jääskeläinen

LL, TM, psykiatriatrian erikoislääkäri ja pastori

Lhpk

Debatti jatkuu seuraavaksi Miikan vastauspuheenvuorolla edeten Topin vastauspuheenvuoroon. Ensimmäinen vastauspuheenvuoro julkaistaan ensi viikolla, ja niissä pyritään lyhyyteen ja täsmällisyyteen.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi

Kristillinen blogi

Kategoria: Vanhurskauttamisdebatti

Vanhurskauttamisdebatti (1. vastauspuheenvuoro, Topi)

Vanhurskauttamisdebatti (1. vastauspuheenvuoro Miikka)

Vanhurskauttamisdebatti (Miikka vs. Topi)