Kategoria: Yleinen Page 3 of 7

Hävinneiden näkökulma reformaatioon

On 30.4.2020

In Blogeja katolilaisena, Kirjaesittelyt, Yleinen

Katolinen pappi ja Uppsalan yliopiston aate- ja oppihistorian professori Magnus Nymanin kirja Hävinneiden historia esittää katolisen näkökulman reformaatioon Pohjolassa. Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa ja niinpä meillekin on Suomessa tutumpi se tarina reformaatiosta, jossa katolisen kirkon keskiaikaiseen säkkipimeyteen syttyy Lutherin löytöjen myötä evankeliumin kirkas valo, eikä tätä valoa saanut enää sammumaan antikristukseksi muuttunut ilkeä paavi ja hänen hirmuvaltansa. Tällainen propagandistinen kieli antaa kuitenkin yksipuolisen näkökulman 1500-luvun tapahtumiin. Kiistoissa on nimittäin aina kaksi osapuolta: yksin on mahdotonta riidellä. Hävinneiden historia avaa kiistan hävinneen osapuolen tuntoja Pohjolassa.

Millainen oli keskiajan katolinen kirkko?

Kukaan ei varmasti kiistä, etteikö katolisessa kirkossa olisi ollut myös ongelmia 1500-luvulla tai sitä ennen tai sen jälkeen. Jokaisella aikakaudella on ollut varmasti omat synnit, virheet ja ongelmansa. Mutta oliko keskiaikainen katolinen kirkko kuin pingottunut mätäpaise, jolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin puhjeta ja synnyttää reformaatio? Tällainen käsitys ei Nymanin mukaan ole nykyisen historiantuntemuksen perusteella oikeutettu tai objektiivinen. Hän kirjoittaa, ettei uudempi tutkimus tavallisesti hyväksy tällaista näkemystä, vaan ”kirkko oli suuressa määrin elävä ja dynaaminen ja nautti suurta kansan tukea.” (s. 19)

Vadstenan luostari Ruotsissa. (Wikimedia Commons, Sniper Zeta)

Samoin nykytutkimus on osoittanut, että katolisten luostareiden väitetty rappio ja siveettömyys ovat vahvasti väritetty kuva todellisuudesta. Tikunnokkaan voidaan tietysti nostaa muutama häpeällinen skandaali, mutta ne tuskin antavat oikeaa kokonaiskuvaa siitä rikkaasta uskonnollisesta ja kulttuurisesta perinnöstä, jota luostarit vaalivat. Keskiajalla luostarit ylläpitivät kouluja ja sairaaloita, toivat Ruotsi-Suomeen uutta tekniikkaa, ylläpitivät kansainvälisiä kontakteja, vaalivat laajoja kirjastoja, tekivät käännöstyötä, harjoittivat maanviljelystä, ylläpitivät apteekkeja jne. Luostarit olivat monessa mielessä sivistyksen kehtoja ja sääntökuntalaiset olivat arvostettuja – ei latinan, vaan kansankielisinä – sananjulistajina. Yleisesti arvostettiin myös luostareiden harjoittamaa rukouselämää, mietiskelyä ja spiritualiteettia, minkä ajateltiin olevan kansakunnan parhaaksi.

Luther-kysymys

Augustinolaismunkki Martti Luther aloitti katolisen kirkon kritiikin naulaamalla vuonna 1517 Wittenbergin linnankirkon oveen 95 teesiä, joissa hän mm. vastusti aneita. Dominikaani Johann Tetzel johti tuolloin anekampanjaa ja anekirjeiden myynnistä saadut varat käytettiin mm. Pietarinkirkon kunnostukseen. Aneiden vastustuksessaan Luther ei ollut sinällään yksin, mutta katolisesta näkökulmasta huolta herätti jo varhain Lutherin uhmakas asennoituminen kirkon opetusvirkaa ja hierarkiaa vastaan (s. 59). Tilanne eskaloitui melko nopeasti ja paavi julisti Lutherin pannaan vuonna 1521, kun taas Luther julisti paavin olevan antikristus.

Kuva anekaupasta, Wikimedia Commons

Vuonna 1527 karmeliittaveli Paulus Helgesenin mukaan oli ongelmallista, etteivät luterilaiset reformaattorit hyväksyneet mitään muuta raamatuntulkintaa ohjeellisena kuin omansa. Tätä kuvaa erään saarnaajan kysymys Lutherille: ”Onko hän todella ainoa ”joka on vetänyt Raamatun esiin penkin alta”? ”Tahdotko sinä yksin omistaa taivaan?” (s. 171) Katolisesta näkökulmasta kirkko ja Raamattu kuuluivat yhteen, eikä toista ollut olemassa ilman toista. Kirkon ja Raamatun asettaminen vastakkain johtaisi ongelmiin. Lutherin ajatus taas oli, että tosi kirkko oli näkymätön ja Raamatun sana oli niin puhdas ja selkeä, ettei sen ymmärtämiseen tarvittu pappeja tai professoreita. Katolisella puolella Raamattua pidettiin myös ”itsestään selvänä johtotähtenä”, mutta juuri sen takia Raamatun tulkintaa ei voitu irrottaa kirkosta ja opetusvirasta. Muutoin vaihtoehtona olisi täydellinen kaaos, joka saattaisi johtaa kristikunnan hajoamiseen.

Katoliset teologit kokivat myös, etteivät reformaattorit esitelleet katolista oppia täysin oikein. Paulus Helgesen esimerkiksi kirjoitti, ettei katolisessa kirkossa kukaan ollut koskaan väittänyt, että teot ansaitsisivat autuuden, eivät edes innokkaimmat anekauppiaat. Sen sijaan Helgesenin mukaan anekauppiaat ”eivät myöskään tahdo sanoa muuta kuin, että se on Jumalan armoa ja laupeutta, että me vahvistumme hyvissä töissä.” (s. 188). Eikä katolinen kirkko tietysti koskaan vastustanut ”Raamatun sanan ja puhtaan evankeliumin julistusta” – päinvastoin. Tällainen kieli on pikemminkin poleemista taisteluretoriikkaa.

Ruotsi-Suomen uskon puhdistus

Nyman kirjoittaa, että ”reformaatio Ruotsissa toteutettiin pakkotoimenpitein ja vastoin väestön enemmistön tahtoa” (s. 254). Kansan syvät rivit olivat ”vanhan uskon” eli katolisuuden puolella vielä pitkälle 1600-lukua. Ruusukko oli käytössä, vainajille rukoiltiin armoa, pyhimyksiä kunnioitettiin ja tervehdys ”Suojelkoon sinua Jumala ja hänen Äitinsä” oli aivan tavallinen. Itselleni tuli yllätyksenä, että tavallinen rahvas oli usein myös vanhan latinalaisen messun puolella (s. 104).

Piispa Henrik kastaa ensimmäisiä suomalaisia 1100-luvulla, Wikimedia Commons

Ruotsi-Suomen reformaatio olikin pitkälti kuningas Kustaa Vaasan käynnistämä kirkkopoliittinen ratkaisu, jossa valtion päämies sai lisää valtaa katkaisemalla Ruotsin kirkon yhteyden yleismaailmalliseen kirkkoon ja anastamalla kirkon omaisuuden itselleen. Ajatuksena oli myös, että maan paikallinen hallitsija olisi yleismaailmallisen kirkon sijaan paras mies arvioimaan uskontoon liittyviä opillisia kysymyksiä.

Niinpä käynnistyivät ”puhdistukset”, joissa oli tavoitteena repiä vanha katolinen usko juurineen maasta ja korvata se luterilaisella uskolla. Tämä synnytti kansassa kapinamieltä, sillä ”vanha usko” oli heille yhä rakas. Esimerkiksi Upsalan ulkopuolella pitäjäläiset pystyttivät uudelleen poikki hakatun krusifiksin ja saivat siitä maksettavaksi 3000 markan sakon (hevonen maksoi 3 markkaa). Tuohon aikaan kaikkialle maahan oli pystytetty krusifikseja muistuttamaan kansalaisia Ristiinnaulitusta. Lisäksi ruotsalainen reformaattori Nicolaus Palladius valitteli, kuinka monet kantoivat ja rukoilivat avoimesti ruusukkoa (s. 99).

Reformaation edetessä katoliset papit menettivät virkojaan, osa vangittiin ja monet saivat lähteä maasta. Myös teloitukset olivat yksi keino aikaansaada uskon muuttumista Ruotsi-Suomessa. Esimerkiksi kaksi talonpoikaa pääsivät hengestään, kun he kertoivat saaneensa pyhältä Neitsyeltä sanoman, jossa mm. kehotettiin palvelemaan Jumalaa ja Mariaa sekä paastoamaan edelleen perjantaisin. Samoin yhdeksänlapsisen raumalaisperheen innokas poika Johannes Jussoila menehtyi kidutuksen seurauksiin vuonna 1604 valmistuttuaan katoliseksi papiksi. Hämeenlinnaan karkotettu ja virkansa menettänyt pappi Hans Pauli kirjoitti: ”Saatana on tämän hajaannuksen kautta onnistunut voitoksensa saamaan aikaan totisesti yhtä kummallisen kuin tappavan sielujen teurastuksen kokonaisilla alueilla” (s. 108).

Giljotiini, Wikimedia Commons

Vuodesta 1617 alkaen Ruotsin valtakunnassa oli rikos olla katolilainen, mistä seurasi kuolemanrangaistus. Esimerkiksi vuonna 1624 Tukholman kuninkaallinen sihteeri Göran Bähr ja Södertäljen pormestari Zacharias Anthelius mestattiin roomalaiskatolilaisina rukoiltuaan viimeisiksi sanoikseen kuninkaan ja kuningattaren puolesta.

Trenton toivo

Reformaattoreiden tavoitteena oli kutsua koolle uusi kirkolliskokous ja tämä toteutuikin Trentossa vuonna 1545-1563. Trenton kirkolliskokous oli odotettu toivonpilkahdus uskonnollisen hajaannuksen keskellä: sen toivottiin palauttavan jälleen kristikunnan ykseys Pohjolassa. Valitettavasti Pohjolasta kuitenkin kieltäydyttiin osallistumasta konsiiliin.

Trentossa säädettiin mm. täydellinen kielto aneiden myymiselle. Lisäksi todettiin vanhurskauttamisoppiin liittyen, ettei kukaan voisi pelkästä ”vapaasta tahdosta ilman Jumalan armoa” tulla vanhurskaaksi, ja että ihminen on vapaa vastaamaan Jumalalle joko kyllä tai ei. Pelastuminen säilyi vapaana armolahjana, joka ei kuitenkaan tehnyt tyhjäksi ihmisen tahdonvapautta. Reformaattoreiden yksin Raamattu -tulkintaperiaatteeseen liittyen konsiili tuli vastaan protestantteja ja painotti Raamatun ainutlaatuista asemaa kirkossa sekä sitä, että sen tulkinnassa kirkon traditio oli säilyttänyt monia ohjeita, joita ei voitu laiminlyödä. Samoin ne oppilauseet, jotka oli tehty kristikunnan ylimmässä päättävässä elimessä eli kirkolliskokouksessa, olivat osa Pyhän Hengen johtamaa traditiota, jota ei voitu hylätä. Olihan Jeesus luvannut, että Pyhä Henki johtaisi kirkkoa totuuden täyteyteen.

Jäljelle jää toivo… ja Hämeenlinnan profetia

Hämeenlinnan vaakuna, Wikimedia Commons

Hävinneiden historia oli itselleni mielenkiintoinen lukuelämys, josta opin paljon uutta reformaation ajasta. Aikalaiskuvaukset ja kirjeet auttoivat eläytymään ajanjaksoon katolisesta näkökulmasta. Samalla kirja auttoi hieman ymmärtämään sitä tulehtunutta taustaa, jonka myötä katolisuus joutui Pohjolassa vainon kautta vähemmistökirkon asemaan. Tuntuu surulliselta, että Pohjolan kristillisyys irtaantui näkyvästä yleismaailmallisesta kirkosta ja muuttui paikalliseksi ja jännitteiseksi.

Lopuksi on hyvä muistaa, että toki katoliselta puolelta voidaan yhtä lailla nostaa esille teloituksia, ymmärtämättömyyttä ja tylyjä lausuntoja. Nymankin toteaa, ettei reformaatiossa oikeastaan ollut kuin hävinneitä osapuolia. On ikävää, että kiista reformaatiossa jäi voimaan – ainakin toistaiseksi. Olemmehan kaikki kasteen kautta sisaruksia samassa perheessä.

Toivoa kuitenkin on olemassa! Eikä toivo ole koskaan turhaa, sillä kristityillä on tätä varten yliluonnollinen lahja: rakkauden henki. Rakkaus vetää kohti ykseyttä. Uskon, että lopulta rakkaus voi voittaa kiistakysymykset ja sisarukset voivat jälleen löytää tien palata yhteen kirkkoon ja uskoon. Itseasiassa näin on profetoitu pappi Hans Paulin kirjeessä Hämeenlinnasta vuonna 1556, mihin päätän tämän kirja-esittelyn:

”Jotkut ovat muuten – vanhojen lupausten herättämän palavan toivon rohkaisemina – ennustaneet meille selviä merkkejä onnellisemmasta ajasta, jolloin skisma on poistettu ja kaikki mikä on tuhottu saatetaan entiselleen. Voi meitä kurjia kuolevaisia, nyt kaikki tämä pitkittyy, kun synnit asettavat lujan esteen. Siksi me kaikki kärsimme, koska pitkä odotus ahdistaa sydäntä” (s. 109)

Tabernaakkeli, jossa Kristuksen kaikkein pyhintä ruumista säilytetään. (Wikimedia Commons, Radek Linner)

Tuuloksen #katolisempi kirkko

By miikkanummenpaa

On 20.4.2020

In Kivikirkkoesittelyt, Yleinen

Tuuloksen kivikirkko on varmasti paikkakunnan vanhin ja mielenkiintoisin kulttuuriperintö. Se on rakennettu katolisen kirkon ajalla 1400-1500 -lukujen vaihteessa vanhan Viipuri-Pohjanmaa tien varrelle Suolijärven rantaan. Ympäröivä seutu on kaunista maalaisidylliä peltoineen ja vehreine puustoineen. Olen nyt varsinkin katolisuuteen kääntymisen jälkeen kiinnostunut eri tavalla Suomen katolisesta historiasta. Suomessa onkin yllättävän paljon katolista perintöä, josta ehkä selvimpänä merkkinä ovat kauniit keskiaikaiset kivikirkot.

#katolisempikuinluulit

Emil Anton on tehnyt kirjallaan Katolisempi kuin luulit suuren palveluksen niille, joita kiinnostaa perehtyä Suomen katoliseen historiaan. Suosittelen ehdottomasti lukemaan kyseisen kirjan! Valtavan tietomäärän lisäksi kirja on varsin mukaansatempaavasti kirjoitettu ja se sisältää paljon mielenkiintoisia ”pyhiinvaelluskohteita” Suomessa. Kirjan hengessä ajattelinkin tehdä muutamia blogikirjoituksia Suomen katolisesta historiasta. Tietyllä tavalla Suomen luterilainenkin historia voidaan nähdä osin katolisena historiana, vaikka yhteys Pietarin istuimeen onkin katkennut. Suomen luterilaisen uskonperinnön juuret ovat nimittäin katolisessa kirkossa, vaikka toki luterilaisuudella on lisäksi myös omaleimainen historiansa.

Pieni, kotoisa ja sympaattinen

Tuuloksen kivikirkko on Suomen pienimpiä kivikirkkoja. Tutkija Knut Drake onkin ajatellut, että kirkko on ehkä alun perin rakennettu kartanokappeliksi. Kivikirkko sijaitsee Sairialan vanhan kartanoisännän Knut Possen 1400-luvun lopulla katoliselle kirkolle luovuttamilla tonttimailla.

Kirkon vanhin ja mielenkiintoisin esine on 1400-luvulta peräisin oleva puuveistos pyhästä Birgitasta. Tuuloksen kivikirkon taivaalliseksi suojelijaksi (tai esirukoilijaksi) nimetty pyhä Birgitta on 1300-luvulla elänyt pohjoismaalainen pyhimys. Erityisesti nyt korona-aikana pyydänkin Tuuloksen ja koko Suomen puolesta, pyhä Birgitta, rukoile puolestamme!

Reformaation jälkeen

Kävimme viime jouluna Tuuloksen kivikirkossa jouluaaton hartauksessa. Jouluhartauksen piti luterilainen pappi. Tilaisuus oli harras ja urut soivat kauniisti. Täytyy sanoa, että vaikka olenkin kuulunut elämästäni 13 vuotta LHPK:aan ja käynyt siis kirkossa lähinnä adventtiseurakunnalta vuokratuissa tiloissa, tuo ev.-lut. kirkko jo kirkkotilana mieleeni yhä monia lämpimiä muistoja luterilaisesta lapsuudestani Elimäen ja Valkealan kirkonpenkissä. Nyt katselen tätä kaikkea hieman erilaisesta perspektiivistä diasporassa elävänä katolilaisena.

Urut soivat nykyään Tuuloksen kivikirkossa noin kahdesti kuussa. Joskus mietin, entä jos kirkko olisi yhä katolinen? Urut voisivat soida päivittäin! Kirkon kello voisi kajahtaa juhlallisesti joka päivä merkkinä leivän muuttumisesta konsekraatiossa Kristuksen pyhäksi ruumiiksi. Katolinen rippituoli olisi sadan kilometrin sijaan muutaman kilometrin päässä. Messussa voisi käydä useasti viikossa, kenties jopa päivittäin. Mikä aarre! Ja mikä tärkeintä, suomalainen kristikunta olisi yhä yhtä Pietarin istuimen ja koko maailmanlaajan katolisen kirkon kanssa. Tämä olisi huikea ajatus!

Ruusukkoa, näilläkin pelloilla?

Käyn usein iltaisin rukoilemassa katolisen perinteen mukaan ruusukkorukouksen Tuuloksen peltomaisemissa. Joskus mietin, onkohan täällä rukoiltu aiemmin ruusukkoa. Ehkäpä, sillä onhan Tuuloksessakin ollut ennen katolinen kirkko. Mielenkiintoisen yksityiskohdan löysin kuitenkin oman kyläni kyläkirjasta. Karutan kylän metsiä on nimittäin toisen maailmansodan jälkeen ollut raivaamassa kansainvälinen ryhmä eri puolilta maailmaa tulleita raivaajia. Vaikka Suomessa olikin tuolloin aika vähän katolilaisia, ehkä tässä joukossa saattoi olla mukana jokunen katolilainenkin, sillä maailmalla katolinen kirkko on suurin kristillinen kirkko. On siis ainakin mahdollista, etten ole ensimmäinen katolilainen, joka rukoilee ruusukkoa näillä pelloilla ja pyytää siunausta paaville ja katoliselle kirkolle – myös sen luterilaisille pikkuserkuille.. 😉

Kristittyjen ykseys

By miikkanummenpaa

On 16.1.2020

In Blogeja katolilaisena, Yleinen

Kohta alkaa taas ekumeeninen rukousviikko (18.-25.1.). Ajattelin nostaa sen myötä esille muutamia positiivisia kokemuksia eri kristillisistä seurakunnista ja yhteisöistä, joihin olen matkan varrella saanut tutustua. Katolisesta näkökulmasta ei ole ongelma tunnustaa, että Pyhän Hengen toimintaa ja todellisia kristittyjä on myös katolisen kirkon ulkopuolella (ja tämän voi helposti myös kokea!). Lisäksi yhden ainoan elävän Jumalan palvelijoita voi olla jopa eri uskonnoissa! Edellä sanotulla en toki tahdo olla suhteellistamassa katolista opetusta kirkosta Kristuksen ruumiina ja pelastuksen ainoana välineenä maailmassa.

Yllä oleva kuva näyttää mielestäni koskettavasti, mikä ekumenian tarkoitus on. Kristittyjen tavoite olisi löytää toisensa saman perheen lapsina, joita sitoo yhteen rakkaus yhteiseen Isään ja veljeys Jeesuksen kanssa. Varsinkin Jumalan perheen näkökulmasta kristittyjen hajaannus on hyvin kipeä asia.

Luterilaisuus

Tunnen itse parhaiten luterilaisen kristillisyyden mm. tunnustuksellisen luterilaisuuden ja eri herätysliikkeiden (OPKO, Kansanlähetys) kautta. Päällimmäisenä tunteena luterilaisuudesta tulee mieleeni turvallisuus, empatia ja hyväksyntä. Luterilaiseen jumalanpalvelukseen on helppoa tulla ja tietää jo etukäteen melko hyvin, mitä on luvassa. Opetus on monesti tasapainoista ja Raamattua arvostetaan hyvin paljon: kaikki opetukset pyritään perustelemaan ainakin jollakin tapaa Raamatulla.

Lisäksi ainakin tunnustuksellisella luterilaisella puolella turvallisuutta luo myös halu pysyä 1500-luvulla kirjoitetuissa Tunnustuskirjoissa ilman, että oppia muutetaan uskoon tai moraaliin liittyvissä kysymyksissä. Halutaan siis pysyä siinä uskonkäsityksessä, kuten on ennen uskottu. ”Myös isämme uskoivat ennen” virressä 178 lauletaan (se on muuten lempivirsiäni).

Kokemukseni mukaan kovin paljoa luterilaisuudessa ei puhuta ennen 1500-lukua eläneistä kristityistä, opettajista ja isistä. Luther, Gerhard ja Chemnitz tunnetaan hyvin, mutta seuraava tunnetumpi nimi lienee 300-luvulla elänyt Augustinus, johon myös Tunnustuskirjoissa viitataan. Ehkäpä ekumeniaa katolisen kirkon suuntaan voisikin auttaa parempi tutustuminen ennen 1500-lukua eläneisiin pyhiin, heidän uskoonsa sekä hartauselämään. Myös he ovat ”isiä, jotka uskoivat ennen.” Ja melko katolilaisia ”isiä” olivatkin..

Vapaakirkollisuus

Olen käynyt jonkin verran myös Vapaakirkon ja Helluntaikirkon tilaisuuksissa. Erityisesti tykkään kyseisissä seurakunnissa ylistyksestä ja henkilökohtaisen ratkaisun, sekä kristillisen elämäntavan painottamisesta. Koen, että vapaakirkollinen ihmiskäsitys tulee monella tapaa melko lähelle katolista ihmiskäsitystä. Molemmissa esimerkiksi ajatellaan, että ihmisen on tärkeää kääntyä elämässään Jumalan puoleen. Jos luterilaisuudessa painottuu melko yksipuolisesti se, että Jumala lähestyy ihmistä, eikä ihminen Jumalaa, niin vapaissa suunnissa nähdään myös tärkeänä se, että ihminen voi ylentää sydämensä kohti Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi ylistyslauluissa, joissa ymmärtääkseni juuri haetaan (ja minusta usein myös saavutetaan) harrasta tunnelmaa, jotta ihminen voisi paremmin keskittyä Jumalaan ja esimerkiksi olemaan kiitollinen Jumalan antamista lahjoista. Katolisuudessakin nähdään monet konkreettiset asiat tärkeiksi (kuten esimerkiksi paasto, ristinmerkit, kieltäymykset yms.), jotta sydämemme voisi elää lähempänä Jumalaa ja antautua enemmän Jeesuksen seuraamiseen.

Vapaakirkollisuudessa minua puhuttelee myös uskon käytännöllisyys. Lähimmäistyö ja konkreettinen arjen palvelu nähdään tärkeänä ja seurakunta tarjoaa tässä usein myös monia mahdollisuuksia tuoda omaa kutsumustaan käytäntöön.

Ajattelen itse, että vapaakirkollisuutta voisi auttaa ekumeniassa katoliseen suuntaan sakramenttien arvon näkeminen käytännön kristillisen elämän kannalta. Katolilaisena olen kokenut, että esimerkiksi eukaristian sakramentti ja siihen liittyvä pyhyyden kokeminen sekä ripin sakramentti ovat valtava apu arjen kristillisessä elämässä. Ne ovat kuin yliluonnollista energiaa (jota voisi nimittää myös armoksi), jotta voin kasvaa kristittynä kohti Jeesusta. On vaikeaa ajatella, miten voisi kasvaa pyhyydessä, jos nämä kristinuskon pyhyyden elementit jätettäisiin syrjään. (Enkä nyt halua sanoa, että olisin jotenkin erityisen pyhä. Olen vain kokenut suurta apua siitä, että voin vähintään viikoittain polvistua ja palvoa Kristusta ruumiillisena messussa, sekä ottaa hostiassa vastaan Hänen kaikkein pyhimmän sakramenttinsa – Hänen ruumiinsa.)

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike, mutta käsittelen sen oman otsikon alla. Olen käynyt jonkin verran esimerkiksi Rauhanyhdistyksellä seuroissa, sekä myös esikoislestadiolaisissa seuroissa. Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee erityisesti vahva yhteisöllisyys ja perhe-etiikka (en tosin tiedä mitä se tällä hetkellä käytännössä on). Liikkeen piirissä tapaa paljon suuria perheitä ja ehkäisyyn suhtaudutaan yleensä kriittisesti.

Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee myös synninpäästön korostus. Olen itsekin ennen katoliseen kirkkoon liittämistä usein pyytänyt synninpäästöä seuroissa ja puhuja on julistanut syntini anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Lisäksi lestadiolaisuudessa opin sen nähdäkseni hyvin Raamattuun sopivan ajatuksen, että on olemassa vain ”yksi joukko” ja että Jumalan valtakunta ymmärretään konkreettisena, näkyvänä ja löydettävissä olevana rakenteena maan päällä. Olisin varmaan itsekin lestadiolainen, jos olisin voinut uskoa, että: ”Tämä se on. Tämä on Jumalan valtakunta maan päällä, jolla on jatkumo Jeesuksen perustamaan kirkkoon.” Koin kuitenkin, ettei lestadiolaisseuroissa ollut läsnä kaksituhatvuotisen kirkon todellisuus ja tämä esti minua uskomasta, että vain Rauhanyhdistyksellä voisi olla Kristuksen perustama kirkko.

Annan siitä huolimatta vahvan plussan lestadiolaiselle seurakuntaopille, vaikka olenkin kriittinen. Yleensä protestanttisuudessa nimittäin kirkkokäsitys leijuu kuin ilmassa ja Kristuksen ruumis ymmärretään vain abstraktiona tai näkymättömänä ”uskon todellisuutena”, jota on vaikea hahmottaa. Lestadiolaisuutta ja katolilaisuutta yhdistää molempia usko siihen, että: ”Tämä se on. Tämä on Kristuksen perustama näkyvä kirkko (tai lestadiolaisuudessa sanottaisiin seurakunta) maan päällä. Tämä on Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen temppeli ja Jumalan kansa, joka yhä kantaa Kristuksen lupausta siitä, etteivät tuonelan portit saa sitä valtaansa.” Toki lestadiolaisuudessa uskotaan, ettei rauhanyhdistyksen ulkopuolelta löydy eläviä uskovia, kun taas katolisuudessa ajatellaan, että jopa pakanauskonnoista voi löytyä niitä, jotka voivat pelastua etsiessään sydämessään totuutta ja Jumalaa.

Lestadiolaisuutta voisi auttaa ekumeniassa katolisen kirkon kanssa sen yhteisen uskon jakaminen, että molempien kirkkojen piirissä kasvaa suuria perheitä ja molemmissa kirkoissa kannatetaan perinteistä seksuaalietiikkaa. Jos muissa kirkoissa onkin vähitellen löysennetty opetusta perhe-etiikasta, on lestadiolaisuus pysynyt vielä hyvin lähellä ”isien uskoa”.

Liberaali kristinusko

Haluan sanoa jotakin positiivista myös liberaaleista kristityistä. Myönnän, että tämä on hiukan keinotekoinen kategoria, sillä ymmärrän sen yhteisön sijaan tarkoittavan tietynlaista ajattelutapaa. Siksi annan muutaman esimerkin, mitä itse tarkoitan termillä. Usein liberaalit kristityt kannattavat monia sellaisia asioita, joita perinteinen kristinusko ei ole kannattanut. Esimerkiksi eronneiden uudelleen vihkimistä, homoliittoja, ehkäisyä tai avoliittojen hyväksymistä jne.

Liberaalissa kristinuskon suuntauksessa minua puhuttelee se, että se on niin innokkaasti ja empaattisesti ihmisen puolella. Ajattelen silti, että tämä ampuu tietyllä tavalla yli ja kääntyy lopulta itseään vastaan, jonka takia näen liberaalissa kristinuskon suuntauksessa myös sellaista, mikä on lopulta vahingollista ihmiselle ja pahimmassa tapauksessa vastustaa ihmisen tietä kohti Jumalaa. Koen, että liberaali kristinuskon suuntaus voi olla tietynlainen vastareaktio jyrkälle konservatismille, joka suhtautuu kylmästi ihmiseen. Ajattelen, että liberaalia kristinuskoa voisi auttaa lähentymään katolisen uskon ja moraalikäsityksen suuntaan sen painottaminen, että ihminen on monesti prosessissa kohti pyhyyttä, jossa voimme nähdä useita erilaisia tasoja. Mutta emme saisi silti tämän verukkeella sekoittaa keskenään pyhää ja pahaa, oikeaa ja väärää, totuutta ja valhetta.

Katolisuus

Lopuksi vielä sana katolisuudesta ekumeenisesta näkökulmasta. Katolisuus tarkoittaa uskon universaaliutta. Kyse ei ole vain siitä, että olemme yhtä tässä ajassa toisten kristittyjen kanssa, vaan siitä, että olemme yhtä myös aiemmin eläneiden kristittyjen kanssa. Kirkko on jo 2000 vuotta vanha! Tämä ykseys tarkoittaa sekä ykseyttä samassa uskossa, että ykseyttä samassa kirkkorakenteessa, jossa on mm. piispan viran jatkumo apostoleihin. Emme voi sulkea kristinuskon ulkopuolelle jotakin sellaista, mihin kristityt ovat 2000 vuotta uskoneet, jos mielimme olla katolisia eli universaaleja kristittyjä.

Protestanttisesta näkökulmasta edellä sanottu on ehkä katolisen kirkon ekumenian suurimpana esteenä. Protestanteille kävisi riisuttu versio katolisuudesta, mutta ei koko kakku (eri protestanttiset seurakunnat riisuisivat pois eri asioita katolisesta uskosta, sen mukaan minkä ymmärtävät raamatulliseksi ja epäraamatulliseksi ainekseksi). Toisaalta hyväkin puoli tässä on. Katolinen usko on lopulta hyvin laaja. Pyhä Josemaria Escriva kirjoittaa, että ”maailmanlaajuinen.” Siksi, jokainen protestanttinen kristitty voisi ehkä löytää oman paikkansa katolisen kirkon yhteydestä, jossa on jo valmiiksi hyvin monenkirjava joukko erilaisia uskon ilmaisutapoja, muotoja ja painotuksia, mutta silti aidosti yksi katolinen usko. Ehkä tämän voisi lopulta tehdä luopumatta siitä, mikä itselle on kristinuskossa puhuttelevaa ja tärkeää.

Katolilaisena uskon, ettei katolinen kirkko ole sen synneistä ja pahuudesta huolimatta muuttunut antikristuksen temppeliksi, kuten monet reformaattorit ajattelivat. Sen sijaan uskon, että se oli silloin ja on yhä Kristuksen morsian ja se kirkko, jonka Jeesus itse perusti, ja jota Hän ei ole hylännyt, ja joka laivan kölin tavoin johtaa kristittyjä kohti pyhyyttä ja Jumalaa.

En näe oikeana tienä lähteä perustamaan uutta kirkkoa pahentuen esimerkiksi kirkossa esiintyvästä lusteesta, josta Jeesuskin ennusti, sillä uusi kirkkorakenne tietää aina uutta auktoriteettia kristikansassa ja uutta repeämää Jumalan perheessä. Sen sijaan ajattelen, että oikea tie on rukoilla ja pysyä sen auktoriteetin yhteydessä, jolle Jeesus jätti taivasten valtakunnan avaimet merkiksi auktoriteetista kirkossa. Siksi ajattelen, että Pietarin ja hänen seuraajansa (paavi) tehtävän tunnustaminen kirkon viimeisenä auktoriteettina ovat ainoa tie lopulliseen ja näkyvään ykseyteen. Tästä uskosta huolimatta empatisoin kovasti niitä kristittyjä, jotka uskovat toisin.

Rukoilkaamme joka tapauksessa ykseyttä Jeesuksen sanoin:

”Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”

Jääkiekko ja pyhät

By miikkanummenpaa

On 8.10.2019

In Blogeja katolilaisena, Yleinen

Entisenä jääkiekkoilijana olen seurannut mielenkiinnolla useiden suomalaisten nousua NHL:ään. Katsomme Youtubesta lähes päivittäin poikieni kanssa NHL:ssä pelaavien suomalaisten tekemät maalit. ”Onko Patrik Laine tehnyt maaleja? Entä Mikko Rantanen?” ovat usein aamun ensimmäisiä kysymyksiä, kun pojat syövät aamupuuroa. Mielenkiintoa lisää entisestään se, että pojat nousivat tänä vuonna itsekin kiekkokoulusta joukkueeseen ja harjoittelevat jääharjoitusten lisäksi päivittäin useita tunteja laukauksia ja kuvioita terassillamme, josta on muotoutunut kiekkostadion.

Yksi mielenkiintoinen ja tuore NHL-nimi on Kaapo Kakko, NHL:n varaustilaisuuden kakkosnimi! Katselin New York Rangersin avausshowta Madison Square Gardenilta ja pelaajien näyttävää sisääntuloa. Aika huikea show! 18 000-päinen yleisö hurraa, hienot valoefektit ja spektaakkelinomainen musiikki. Kun pelasin itse C-nuorten SM-sarjaa, oli katsojia korkeintaan muutama sata. Silti muistan elävästi tuon tunteen, mitä on kyyristyä aloitukseen, kun Final countdown soi ja yleisö kohisee! Kaapo Kakon fiilis New Yorkissa oli varmaan potenssiin kymmenen.

Maalit vs. hyvät teot

Jääkiekossa on kysymys lopulta aika maallisesta asiasta. Jääkiekko-ottelun voittaa se joukkue, joka tekee enemmän maaleja. Jääkiekon merkitys on myös suhteellinen eli se riippuu siitä, minkä merkityksen me sille annamme. Jääkiekolla on merkitystä esimerkiksi pelaajien kunnian ja palkan kannalta, mutta sillä ei ole itsessään tämän näkyvän todellisuuden ylittävää merkitystä: kuollessa ei lasketa, kuinka monta maalia joku teki tai paljonko +/- -sarake jäi pakkaselle.

Maalien sijaan kuollessamme lasketaan, olemmeko tehneet hyvää vai pahaa. ”Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.” (Ilm. 20:12.)

Russell Crowen tähdittämässä elokuvassa Gladiator sanottiin: ”Mitä teemme ajassa, kaikuu ikuisuuteen.” Kun katsoin elokuvaa ensimmäisen kerran, minuun teki vaikutuksen se, kuinka syvä hengellinen sanoma tähän kätkeytyy: Ihminen ei ole maallinen olento, jonka teot ovat vain ”pölyä ja tuhkaa.” Sen sijaan hän on ikuisuusolento. Hänen tekonsa kaikuvat ikuisuuteen eli niillä on merkitystä ikuisuuden kannalta.

Jääkiekossa tehdyillä maaleilla on maallinen ja ohikiitävä merkitys pelaajien, joukkueen ja yleisön kannalta, mutta ajattele hyvän teon tai vastaavasti pahan teon eli synnin merkitystä. Tuo merkitys ei ole vain ohikiitävä, vaan iankaikkinen! Hyvän ja pahan teon merkitykset ylittävät tämän näkyvän todellisuuden. Siksi niitä ei voi verratakaan jääkiekossa tehdyn maalin merkitykseen.

Täysille vai tyhjille lehtereille?

Ajattele, kuinka paljon voimaa hurraava yleisö antaa jääkiekkopelaajille! Yleisö on todella kuin kuudes kenttäpelaaja! Vaikka jalat olisivat maitohapoilla, nostattaa yleisö taistelutahtoa ja voittamisen halua. On ihan eri asia pelata tyhjille lehtereille kuin täydelle stadionille! Tämä johtuu siitä, että ihminen on luotu sosiaaliseksi olennoksi.

Tuntuu kuitenkin hieman absurdilta, kun jääkiekkostadionilla tuhannet tai jopa kymmenet tuhannet ihmiset tsemppaavat ja hurraavat maaleille, joiden merkitys on suhteellinen ja pelkästään maallinen. Vielä absurdimmalta tuntuu se, että teemme usein ilman yleisöä ne maalejakin paljon tärkeämmät tekomme ja valintamme, joilla on merkitystä ikuisuuden kannalta. Vai teemmekö sittenkään?

Pyhien yleisö

Jokainen meistä elää keskellä jääkiekkopeliä tai pikemminkin sotaa: ”Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.” (Ef. 6:11-12).

Ja mikä parasta, tässä sodassa ei olla yksin! Ihminen on luonnostaan joukkuepelaaja. Siksi myöskään hengellistä sotaa pahuutta vastaan ei käydä yksin. Pelaamme nimittäin täysille lehtereille! Pyhien yhteys kantaa meitä! ”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa.” (Hepr. 12:1).

Mutta keitä tuohon todistajien pilveen (tai hurraavaan yleisöön) kuuluu? Heprealaiskirje luettelee edellä vanhan liiton pyhiä: Aabelin, Eenokin, Noan, Abrahamin, Saaran, Jaakobin, Joosefin jne. Kaikki nämä pyhät ovat uskon kautta taistelleet hyvän puolesta ennen meitä. Ja nyt siirryttyään taivaan lehtereihin, he kannustavat meitä kilvoituksessamme! He rukoilevat puolestamme! Jos Madison Square Gardenin hurraahuudot ovat jotakin, niin kuinka paljon enemmän ympärillämme olevien pyhien rukoukset!

Pyhien rukoukset

Kun olin ensimmäisessä katolisen kirkon pääsiäisyön vigiliassa lauloimme rukouksen Litaniae Sancotrum. Tuossa alun perin 500-luvulta peräisin olevassa kirkon liturgisessa rukouksessa luetellaan suuri määrä vanhan ja uuden liiton pyhiä, sekä pyydetään heidän esirukouksiaan. Pyhä Maria, rukoile puolestamme. Pyhä Abraham, rukoile puolestamme. Pyhät Pietari ja Paavali, rukoilkaa puolestamme. Pyhä Justinus, rukoile puolestamme jne. Pääsiäisyön vigiliassa tajusin konkreettisesti, että pyhät ovat läsnä, koska he ovat Kristuksessa ja Kristus on läsnä pyhässä eukaristiassa!

Madison Square Gardenille mahtuu noin 18 000 katsojaa. Taivaallisilla lehtereillä kannustaa kuitenkin vielä monin verroin suurempi pyhien kansanjoukko, niin suuri, ettei sitä kukaan kykene laskemaan. Siinä on nimittäin ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista.

Ja mitä he kannustavat (tai rukoilevat)? Eivät varmasti maallisten, vaan taivaallisten maalien puolesta. He rukoilevat, että sinä et lankeaisi kiusaukseen. He rukoilevat, että sinä pitäisit itsesi puhtaana. He rukoilevat, että sinä et antaisi ruumistasi synnin orjaksi iankaikkiseksi kuolemaksi, vaan vanhurskauden palvelijaksi pyhitykseen. He rukoilevat, että sinä olisit Jeesuksen uskollinen todistaja ja pitäisit Jumalan käskyt. He rukoilevat, että Jumalasta virtaisi sinuun Kristuksen ansioiden tähden armoa ja voimaa rakastaa, kuten Kristus rakasti.

He siis rukoilevat, että keräisit aarteita taivaalliseen pistepörssiin tekemällä sitä, mikä on hyvää ja oikein.

Tunnustuksellisesta luterilaisuudesta katolilaiseksi

By miikkanummenpaa

On 23.8.2019

In Blogeja katolilaisena, Yleinen

Jos Jumala suo, minut liitetään pyhän katolisen kirkon täyteen yhteyteen 11.9. Kyseinen päivä tulee olemaan yksi oman elämäni tärkeimmistä päivistä kastepäivän ja hääpäivän ohella. Myös lasteni syntymäpäivät kuuluvat – tottakai – tärkeimpiin päiviin. Mietin pitkään, kirjoitanko kääntymykseni syistä julkisesti. Koko prosessin avaaminen blogissa olisi nimittäin mahdotonta. Olen kuitenkin päätynyt kirjoittamaan jotakin. Tähän minua ovat rohkaisseet useat kääntymyskertomukset (kirjoitin yhdestä esim. täällä). Niinpä, minäkin haluan todistaa Jumalan suurista töistä omassa elämässäni.

Oma tausta

Moni tuntee minut melko ehdottomana ja mustavalkoisena tyyppinä. Nämä ovat ominaisuuksia, joita yritän jatkuvasti hioa, mutta uskoakseni ehdottomuus – mikäli se ilmenee tinkimättömyytenä tai periksiantamattomuutena – voi olla myös vahvuus tai hyve. Luterilaisena olin melko ehdoton. En suhtautunut luterilaisuuteen vain yhtenä vaihtoehtoisena tunnustuskuntana, vaan ainoana oikea- ja puhdasoppisena tunnustuskuntana. Havaintoni mukaan tällainen suhtautuminen on melko yleistä niissä piireissä, josta olen tullut.

Vaikka ”oikeaoppisuus” määritti pitkälti hengellistä elämääni luterilaisena, olin myös kokenut luterilaisen ”armon evankeliumin” koskettavuuden. Olen kokenut Jeesuksen ristintyön ja ”veren evankeliumin” lohdullisuuden luterilaisuudessa. Koen siis, että tiedän, mikä on luterilaisuuden aarre. Eikä kyse ole vain tiedosta, vaan vahvasti omakohtaisesta kokemuksesta. Olen monta kertaa liikuttunut syntisyydestäni ja kokenut armon koskettavan.

Ristiriita

Maailmankuvani luterilaisena oli aukoton tai ainakin melkein. Sitten törmäsin kysymykseen ehkäisyn etiikasta, josta kirjoitin myöhemmin kirjan täällä (tässä myös video). Perehdyin kirkon historiaan eli traditioon ja havaitsin, millaista seksuaalietiikkaa kirkossa oli opetettu aiemmin. Huomasin ristiriidan siinä, mitä esimerkiksi luterilaisissa kirkoissa opetetaan seksuaalietiikasta tänä päivänä. Tätä ristiriitaa en noin vain kyennyt ohittamaan.

Eikä kyse ole vain siitä, onko ehkäisy ok vai ei. Kyse on paljon laajemmasta asiasta, nimittäin siitä, mitä tarkoittaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Kyse on kristillisestä antropologiasta eli siitä, mitä tarkoittaa olla luotu olento, jolla on ruumis, ja jonka päämääränä on pyhitys. Tällä kaikella on mielestäni lisäksi iso merkitys koko kristinuskon tulevaisuuden suhteen. Länsi on menettämässä Jumalan juuri perhe-etiikan suhteellistumisen ja vinoutumisen takia (tässä hyvä esittely erinomaiseen kirjaan aiheesta).

Tradition tuki raamatuntulkinnalle

Havaitsin keskustelun seksuaalietiikan tulkinnasta vaikeaksi protestanttisella maaperällä. Vaikka Raamattu tai ”yksin Raamattu” annetaan tulkinnan ainoaksi mitaksi, on kalibrointi silti vaikeaa, sillä Raamatun ja kristityn välissä on aina yksi asia: tulkinta. Tulkintaa vaikeuttaa lisäksi se, ettei Raamattu ole lakikirja, joka esittäisi eksaktisti täsmällisen vastauksen jokaiseen mahdolliseen asiaan.

Löysin tukea jalkojeni alle traditiosta. Tarkoitan tällä sitä ”miten ennen on uskottu.” Tämä on ollut mielenkiintoinen tutkimusmatka kirkon historiaan, jossa yksi asia tuntuu jo nyt aika selvältä: ennen on uskottu katolisesti. Toki ortodoksit ovat hyvin lähellä, josta henkilökohtaisesti iloitsen. Protestanttina joutuisin kuitenkin rakentamaan ”oikean opin” jatkumon maailmankuvallisesta kontekstista irrotettujen lainausten varaan, kuten minusta Tunnustuskirjoissa tehdään. Jos luterilaisena uskoo, että myös ennen 1500-lukua on ollut oikeaa kristinuskoa on vaikea löytää perusteluja sille, että se olisi ollut luterilaista. Luterilaisuus on nimittäin niiden piirteiden osalta, jotka erottavat sen katolisesta uskosta, syntynyt vasta 1500 vuotta kirkon syntymästä.

Toki katolinen traditio on rosoinen ja elävä. Kyse ei varmasti ole monoliitista, joka läpäisisi staattisesti kirkon historian. Sen sijaan kyse on elävästä tulkinnasta, joka avaa Kristuksen salaisuutta, kuten sipulista aukeaa uusia kerroksia. Raamatun typologinen tulkinta ja mariologia ovat tästä mielestäni kaunis ja rikas osoitus. Ja vaikka käytännöt, uskon ilmaisu ja sanoittaminen rikastuvat, on katolinen oppi silti muuttumaton. Raamattu on kokoajan uskon keskuksena.

Tradition varmuus on jatkumossa alkukirkon kanssa. Varmuus on Kristuksen lupauksessa: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuuna asti” ja Kristuksen sanoissa: ”Kun hän tulee Totuuden henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen.” Tässä jatkumossa katolinen kirkko on yhä, kun taas esimerkiksi luterilainen kirkko on jättänyt tämän yhteyden.

Miten löytää jälleen kristikunnan ykseys?

Surullinen asia protestanttisuudessa on se, että se kulkee jatkuvasti kohti suurempaa hajaannusta, kauemmas Jeesuksen rukouksesta: ”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.” (Joh. 17:11)

Protestanttisuuden henki on: en tarvitse kirkkoa tai opetusvirkaa, sillä voin tulkita Raamattua itse. Se mitä kirkko ja opetusvirka ovat Pyhän Hengen johtamina opettaneet vuosisadat ja jopa -tuhannet, ei merkitse mitään, kun minä voin tulkita Raamattua itse ja päättää, mitä tuo kirja opettaa. Protestanttisuuden henki on siis individualismi, eikä tarvitse siksi ihmetellä, miksi sen hedelmänä on hajaannus.

Mutta voisiko Jeesuksen rukous olla voimaton? Ehkä Jeesus ei perustanutkaan kirkkoa individualismin varaan, vaan opetusviran (magisterium) varaan, kun hän sanoi Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Jos taas seuraamme individualismia, ei ole lammasta eikä paimenta. Tällöin ei tunnusteta opetusviran auktoriteettia. Tällöin minä olen sekä paimen että ainoa auktoriteetti, jota seuraan, ei kirkko. Tällöin minä asetan oman raamatuntulkintani vaikka koko kirkon vuosituhantista opetustraditiota vastaan, ja jos se ei taivu minun tulkintaani, perustan uuden kirkon. Tällaisesta asenteesta syntyi nähdäkseni mm. luterilaisuus.

Ongelma on kuitenkin siinä, että kirkko on Kristuksen ja hän jätti kirkolleen piispanviran luvaten johdattaa koko piispakollegiota yhdessä kaikkeen totuuteen. Lisäksi Raamattu opettaa kunnioittamaan tätä Kristukselta peräisin olevaan virkaa: ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne.” (Hepr. 13:17) Kirkossa on alusta asti ollut hierarkia, mikä on Jumalan suuri viisaus, sillä onhan Hän tarkoittanut perheeseen ja yhteiskuntaankin hierarkian. Hierarkia varjelee ykseyttä mm. itsekkyyden voimilta, jotka ajavat ihmisiä erilleen.

Sitä paitsi Raamattu itse kumoaa individualismin kyvyn tulkita pyhiä kirjoituksia. Sen sijaan kirjoituksia pitää tulkita siinä Hengessä, jossa ne ovat syntyneet. Jeesus jätti apostoliselle opetusviralle Pyhän Hengen ja erityisen armon tulkita pyhiä kirjoituksia. Paavali opetti: ”Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:20-21)

Protestantista lampaaksi

Olen alkanut tajuamaan kuinka rajallinen ja sidonnainen ihminen olen. Minua sitoo tahtomattanikin tämän ajan ideologiat, kuten länsimainen moderni materialistinen maailmankuva. Minua sitoo oma kulttuurini, oma psykologiani ja koko elämäni konteksti. Minua sitoo myös sokea usko omiin kykyihini olla objektiivinen esimerkiksi siinä, miten tulkitsen Raamattua.

Olen todella lammas. Olen vain uskonut itsestäni paljon enemmän.

Tottakai edelleenkin koen tärkeäksi kouluttautumisen. Teologia innostaa minua valtavasti. Pyrin joka päivä lukemaan teologista kirjallisuutta 2-3 tuntia. Lisäksi kuuntelen työmatkoillani apologiaa eli uskon puolustusta jne.

Tarvitsen kuitenkin jonkin itseni ulkopuolisen mittapuun, jonka mukaan kalibroida. ”Yksin Raamattu” ei riitä, koska se ei ole koskaan yksin. ”Yksin Raamattu” -periaate on sokea oman tulkinnan ja kontekstin vaikutukselle. Siksi tarvitsen kirkon, opetusviran ja Pyhän Hengen johtaman tradition, joka läpäisee eri aikojen ideologiat, kulttuurit ja kontekstit. Ilman näitä pylväitä kirkon usko, oppi ja moraali ovat kuin tuuliviiri, joka on pohjaa vailla.

Ymmärsin, että ainoa tapa olla kuuliainen Kristuksen ylimmäispapilliselle rukoukselle on olla kuuliainen sille opetusviralle, jonka Hän perusti, ja johon Hän sitoi itsensä luvaten: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.” (Mark. 16:18-19) Eli toisin sanoen liittyä siihen yhteen, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon, joka ei ole vain tämän ajan ja kulttuurin tuote, vaan universaali, läpäisten koko kirkon historian.

”Raamatunvastaiset opit”

Katolista kirkkoa syytetään lukuisista raamatunvastaisista opeista. Kaikkien syytösten läpikäyminen blogikirjoituksessa olisi mahdotonta, siksi otan yleisemmän näkökulman. Jos tutkimme protestanttisesta näkökulmasta katolisen kirkon ongelmallisia oppeja, ajattelen, että puhumme ennen kaikkea Raamatun tulkinnan ja opinmuodostuksen periaatteista ja laeista.

Ensiksi ajattelen, että opin leimaaminen raamatunvastaiseksi, vaatisi eksplisiittistä raamattunäyttöä. Tällaista protestanteilla ei ole kuitenkaan esittää, sillä katolinen usko ei ole raamatunvastaista. Otetaan esimerkki Marian perisynnittömyydestä. Raamattu yksinään ei ratkaise kiistattomasti kysymystä suuntaan eikä toiseen. Kysymys jää siis auki. Silti protestantit sanovat usein, että tämä katolinen oppi olisi raamatunvastainen. Se ei ole kuitenkaan totta, sillä pikemminkin pitäisi minusta sanoa, että Raamattu yksinään ei ratkaise kysymystä. Tällöin on myös mahdollista, että oppi on totta. Ainakaan se ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä raamatunvastainen.

Tästä päästään kysymykseen: onko jokaiselle opille löydyttävä kiistattomat ja suorat raamatunkohdat, jotta ne voidaan hyväksyä kirkon uskoon? Jos vastaamme kyllä, joudumme perustelemaan myös tämän suorilla ja kiistattomilla raamatunkohdilla. Missä Raamattu siis opettaa, että se olisi kristinuskon ainoa normi? Missä Raamattu opettaa, että kaikki kirkon opinkohdat on pystyttävä perustelemaan kiistattomasti yksin Raamatulla? Jos olemme rehellisiä (ja näin monet protestantitkin myöntävät, ks. esim. tämä) on vastaus: ei missään.

Esimerkiksi intellektuelli luterilainen apologeetta Jordan B. Cooper myöntää tämän ja vetoaa Raamatun erityislaatuisuuteen. Mielestäni argumentti ei kuitenkaan toimi yksin Raamattu -periaatteen puolesta, sillä myös katolisessa kirkossa Raamattu on erityislaatuinen. Tästä ei kuitenkaan poissulkevasti seuraa, ettei kirkolla voisi olla Raamatun lisäksi mitään muuta auktoriteettia, kuten opetusviran auktoriteettia.

Ja jos menemme Raamattuun itseensä, opettaa se myös opetusviran auktoriteettia: ”Vaikka toivon pian pääseväni sinun tykösi, kirjoitan sinulle tämän, että, jos viivyn, tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan kirkko, totuuden pylväs ja perustus.” (1. Tim. 3:14-15) On syytä huomata, ettei kyseisen Timoteuksen kirjeen kirjoittamisajankohtana vielä ollut Uutta testamenttia kanonisoituna kirjakokoelmana ja silti Paavali viittaa kirkkoon totuuden perustuksena. Kirjakokoelma nimeltä Uusi testamentti ei siis yksinään ole se perustus, jonka varassa kirkko ainoastaan seisoo.

Kyse katolisen kirkon ”raamatunvastaisissa” opetuksissa onkin mielestäni siitä, etteivät protestantit koe niitä riittävän perustelluiksi yksin Raamatun avulla. Loogisesti tämä ei kuitenkaan tee niistä vielä raamatunvastaisia. Minusta oleellisempaa onkin kysyä: ovatko katoliset opit totta? Kristinusko sitoutuu siihen, mikä on totta. Totuus on oleellisempi kysymys kuin se, ovatko katoliset opit ”raamatullisia” protestanttisessa mielessä, sillä koko reformaation pääperiaate Sola Scriptura ei ole ”raamatullinen” protestanttisessa mielessä. Se on nimittäin ristiriidassa itsensä kanssa, sillä se ei perustu yksin Raamattuun.

Minulla on protestanttinen tausta, joten en ihan noin vain luovuttanut Raamatun tulkitsemisen auktoriteettia opetusviralle eli paavin yhteydessä toimivalle piispakollegiolle. Halusin testata katolisen uskon itse. Niinpä olen käynyt katolisen opin läpi kohta kohdalta (esim. katekismuksen ja informaatiokurssin kautta) ja havaitsin, kuinka kaunis, harmoninen, syvä ja rikas se on. Jotta olisin voinut rehellisesti jatkaa protestanttina, olisi minun pitänyt voida jatkaa katolisen opin protestoimista raamatunvastaiseksi. Tähän en kuitenkaan löytänyt enää syytä.

Lisäksi ajattelen, ettei auktoriteetin tunnustamisen tarvitse johtaa sokeaan auktoriteetin seuraamiseen. Myös katolinen kirkko kannustaa henkilökohtaiseen Raamatun lukemiseen. Usko on siis sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen asia. Ongelmia seuraa, jos se on pelkästään minun henkilökohtainen asiani, joka ei ole missään suhteessa kirkon katolisen uskon kanssa.

Vanhurskauttamisoppi

Kun STLK:n entinen kirkkokunnanjohtaja Mika Bergman ilmoitti julkisesti keväällä 2018 kääntymyksestään ortodoksiksi, kiinnostuin asiasta. Varsinkin Mikan julkisesti antamat perustelut kääntymykselleen olivat vakuuttavia. Huomasin lisäksi, että luterilaiset olivat hieman aseettomia hänen perustelujensa edessä. Kritiikki kohdistuikin enemmän pikkunyansseihin ja persoonaan, mutta kokonaisesitystä ei minusta oikein kohdattu vakuuttavasti. Olin lisäksi tavannut Mikan ja keskustellut hänen kanssaan. Olin huomannut että hän on tinkimätön omantunnon ihminen, jolla on integriteettiä tehdä isojakin ratkaisuja sen velvoittamana, minkä ymmärtää totuudeksi. Tällaiset ihmiset ovat nähdäkseni harvassa.

Mika kirjoitti, etteivät hyvät teot ja henkilökohtainen suhde Jumalaan istu oikein luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin. Syy on siinä, että luterilainen vanhurskauttamisoppi tulkitaan usein hyvin monergistisesti, mikä häivyttää tekojen merkityksen ja ihmisen vastuun suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin. Tajusin, että Mika puki sanoiksi jotain, mitä olin pitkään pohtinut! Esimerkkejä voisi antaa paljonkin (tässä yksi saarna aiheesta: Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen). Tiedän että luterilaiset esittävät vastalauseen, mutta huomaan käytännössä kuitenkin suuren eron, jos vertaan luterilaista spiritualiteettia esimerkiksi katoliseen spiritualiteettiin.

Raamatun perusteella on kuitenkin vaikea tulla siihen johtopäätökseen, ettei teoilla olisi merkitystä pelastuksen kannalta. Esimerkki: ”Puhukaa niin ja tehkää niin kuin ne, jotka vapauden laki on tuomitseva. Sillä tuomio on laupeudeton sille, joka ei ole laupeutta tehnyt; laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi. Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” (Jaak. 2:12-17)

Lisäksi Jeesus opettaa pelastumista tekojen mukaan: ”Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. (Joh. 5:27-29) Voit katsoa tekojen ja uskon suhteesta myös: Matt. 16:27, Matt. 25:34-40, Luuk. 10:25-28, Room. 2:5-10, Piet. 1:16-17, Ilm. 20:12-13 ja Ilm. 22:12.

Uskoa, armoa ja tekoja ei ole minusta Raamatun valossa mielekästä asettaa luterilaisittain samaan kategoriaan, jossa ne kilpailevat keskenään. Ensiksikin kaikki on 100 %:sti armoa. Jumala on luonut meidät. Kaikki mitä meillä on, on lähtöisin Jumalasta. Emme voi sanoa, että mikään olisi varsinaisesti meidän omaamme. Tämä sama pätee siihen hyvään, mitä voimme tehdä. Kaikki hyvä on lähtöisin Jumalasta.

Ihminen ei ole kuitenkaan robotti, vaan Jumala on luonut hänet vapaaksi olennoksi (5. Moos. 30:11-16). Ihmisellä on vapaa tahto, sillä hänet on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Niinpä hänellä on myös vastuu siitä, mitä hän tekee. Niinpä usko, teot ja rakastaminen ovat myös aidosti inhimillistä toimintaa. Ihminen ei ole vain objekti, jota Jumalan armo liikuttaa, vaan hän on omien valintojensa subjekti. Täydellinen rakastaminen on kuitenkin synnin takia mahdollista vain Pyhän Hengen avulla, mutta silloinkin se on aidosti inhimillistä toimintaa. Siksi Raamattu kehottaa meitä niin paljon tekemään hyvää. Emme nimittäin tee hyvää noin vain luonnostamme, vaan tarvitsemme paljon armon apua ja Pyhän Henkeä voimaa. Tekeminen on kuitenkin aidosti vapaan tahtomme toimintaa, eikä pelkkä apu ja voima saa meitä automaattisesti liikkeelle.

Ihmisen vapaa tahto ja yhteistyö Jumalan kanssa esimerkiksi pyhityksessä ja pelastumisessa eivät kuitenkaan vähennä Jumalan kunniaa. Jos näin olisi, ei Jumala olisi voinut alun perinkään luoda ihmistä. Ihmisen luominen, pelastaminen ja pyhittäminen tarkoittavat nimittäin sitä, että Jumala jakaa oman kunniansa ihmisen kanssa.

Lopuksi vielä yksi asia. Entä jos lankeamme? Luterilaisuudessa pelastuminen on tunnetusti yksin armosta, mutta entä katolisuudessa. Jos menet ripittäytymään katoliselle isälle, sanooko hän sinulle: ”Tee tämä ja tuo, niin sitten ansaitset syntiesi anteeksiannon.” Ei tietenkään. Kyllä kaikki synnit saa anteeksi yksin Kristuksen tähden myös katolisessa rippituolissa. Tämän jälkeen otetaan kuitenkin vakavasti hyvät teot, rakastaminen, pyhittyminen ja se, että jokainen tehty synti rikkoo yhteyttämme Jumalaan. Silti Jumala on rakastava Isä, joka odottaa kärsivällisesti, että voisi olla meille laupias.

Ja katolisuudessa Jumala on muuten niin äärettömän rakastava Isä, ettei Hän suutu tai tule mustasukkaiseksi, vaikka lähestyisimme hengellistä äitiämme, Neitsyt Mariaa, ja pyytäisimme hänenkin esirukouksiaan. Onhan hän Jeesuksen äitinä myös meidän äitimme (ks. esim. tämä).

Miksi kääntymys?

Kun katolinen maailmankuva alkoi hahmottua, tuntui se siltä kuin olisin löytänyt tutusta ja turvallisesta huoneesta ikkunan, josta loisti valoa. Tässä valossa huomasin, että olin ollut eräällä tavalla rationalismin vanki. Tämä on toki hieman kärjistystä, mutta siinä on paljon totuutta. Tuossa valossa aloin havaita ongelmia ja ristiriitoja entisessä maailmankuvassani. Tuttu ja turvallinen huone alkoi vaikuttaa ahtaalta ja tunkkaiselta. Aloin kokea, ettei se ollutkaan koko totuus kristinuskosta tai universumista.

Lisäksi olen huomannut, kuinka heikko ja syntinen olen. Tarvitsen Jumalan armoa ihan kaikkeen. Silti ymmärrän, että minun päämääräni on muuttua pyhemmäksi. Tätä varten tarvitsen katolisen kirkon: oman sielunhoitajan, eukaristian, ripin lahjan, ruusukon, kirkon moraaliopetuksen ja kaiken sen viisauden, kokemuksen ja rikkauden, mitä 2000 vuotta vanhassa kirkossa on ihmisyydestä ja tiestä Isän tykö. Siksi haluan sydämestäni kääntyä katoliseen uskoon ja palata protestanttina Kotiin.

Pitkä matka Roomaan

By miikkanummenpaa

On 1.7.2019

In Blogeja katolilaisena, Kirjaesittelyt, Yleinen

Luin kesälomalla klassikkokirjan Rome Sweet Home, jonka kirjoittajat ovat Scott ja Kimberly Hahn. Kirja on kahden entisen protestantin matkakertomus katoliseen kirkkoon 80-luvun lopulla. Kirja oli minulle yksi niistä kirjoista, jota en voinut laskea käsistäni, ja luin sen melkein yhdeltä istumalta loppuun. Ja vaikka kirja on englanninkielinen, oli se sangen helppolukuinen heikommallakin englannin taidolla. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kristityille, varsinkin niille protestanteille, jotka eivät etsi vain parasta tunnustuskuntaa, vaan jotakin enemmän – Jumalan perhettä!

Kirjoittajat

Scott ja Kimberly Hahn olivat evankelikaaleja, jotka olivat innostuneita teologiasta ja ulospäin suuntautuvasta evankelioinnista. He opiskelivat teologiaa Gordon-Conwellin teologisessa seminaarissa. Valmistuttuaan Scotista tuli pastori presbyteerikirkkoon. Hän vastusti alkuun innokkaasti katolista kirkkoa ja katolisia oppeja. Hän esimerkiksi uskoi, että paavi on antikristus ja katolisia tulisi evankelioida, jotta he voisivat tulla uskoon. Kimberly suhtautui neutraalimmin katoliseen kirkkoon, mutta hänen taustansa presbyteerikodin tyttärenä oli vahva side protestanttisuuteen. Katolinen kirkko oli viimeinen kristillisistä kirkoista, joihin hän ja hänen perheensä olisivat hänen halunneet kuuluvan.

Ehkäisy ja liittoteologia

Avioiduttuaan Scotin kanssa vuonna 1979 Kimberly törmäsi teologian opinnoissaan sattumalta raskaudenehkäisyn etiikkaan. Hän alkoi tutkia opettiko Raamattu mitään tästä kysymyksestä. Scott piti tätä alkuun vain katolilaisten ongelmana ja tutkimusta ajanhukkana. Kun Kimberly tutki aihetta, hänelle kuitenkin selvisi, että koko kristikunta – kaikki sen eri tunnustuskunnat – olivat vastustaneet ehkäisyä 1930 luvulle saakka. Hän tutustui myös kirjaan Birth Control and the Marriage Covenant (suom. Ehkäisy ja aviollinen liitto), jonka on kirjoittanut John Kippley. Kun Kimberly mainitsi kirjasta Scotille, vasta silloin Scott kiinnostui: Mitä yhteyttä seksuaalisuudella ja avioliitolla olisi liittoteologian näkökulmasta?

Scott oli ollut jo aiemmin erityisen kiinnostunut liittoteologiasta. Siispä hän tarttui Kippleyn kirjaan, vaikka tämä olikin katolilainen, ja luki kirjan. Kippley argumentoi kirjassaan, että avioliitto on liitto, eikä sopimus. Raamatussa liitto koskettaa kokonaisia persoonia, sopimus asioita ja esineitä. Avioliitossa on kysymys oman persoonan jakamisesta kokonaan toiselle, ei vain asioiden ja palvelusten jakamisesta.

Kippley argumentoi lisäksi, että jokaisessa liitossa on jokin teko, jossa liitto kommunikoidaan näkyväksi ja uudistetaan. Uudessa testamentissa eli uudessa liitossa Kristuksen ja seurakunnan välinen liitto uudistetaan eukaristiassa, jossa Jumala antaa itsensä elämän leiväksi, jotta tämän uhrin kautta kristitty voisi antaa itsensä ja elämänsä uhrina Jumalalle. Avioliitossa liitto uudistetaan taas aviollisessa yhdynnässä, joka kommunikoi todeksi aviolupauksen jakaa itsensä kokonaisena lahjana toisen kanssa. Seksillä ja ehtoollisella on siis typologinen yhteys! Molemmat synnyttävät uutta elämää! Tällöin ehkäisyn, kuten esimerkiksi kondomin käyttö vertautuu siihen, että ehtoollisen jälkeen sylkisi siunatun öylätin lattialle.

Uusi liitto ja Jumalan perhe

Scott oli vaikuttunut Kippleyn argumentoinnista ja katolisen kirkon opetuksesta ehkäisyyn liittyen, mutta ajatteli alkuun: kyllä sokea koirakin löytää joskus luun. Teologisella oivalluksella oli kuitenkin vaikutus käytännön elämään, ehkäisystä luovuttiin ja lapsia syntyi kuusi.

Scotin pohdinta liittoteologian parissa jatkui. Hän alkoi katsoa koko Raamattua ja Jumalan pelastussuunnitelmaa liiton näkökulmasta. Protestanttisuudessa Lutherin ja Calvinin perintöä seuraten vanhurskauttamista katsotaan pitkälti sopimuksen ja oikeudellisen vaihtokaupan – ei siis liiton – näkökulmasta, jossa taivaallisessa oikeussalissa synti otetaan pois ja lahjavanhurskaus annetaan tilalle. Scott kuitenkin oivalsi, että liitossa on kysymys paljon enemmästä ja tällöin evankeliumikin on paljon enemmän kuin mitä protestanttisuudessa korostetaan. VT:ssä jumalallinen liitto tarkoitti, että Jumala oli israelilaisten Isä ja Israelin kansa Hänen perheensä. UT:ssa jumalallinen liitto tarkoittaa, että Jeesus jakaa itsensä meidän kanssamme, jotta meistä tulisi Hänessä Jumalan lapsia. Armo ei ole vain Jumalan suosiota, vaan lahja, joka tekee meidät Jumalan pojiksi ja tyttäriksi. Painopiste siirtyy taivaallisesta oikeusistuimesta taivaalliseen perheeseen – taivaallisesta tuomarista taivaalliseen Isään.

Lopputulemana Scott hylkäsi protestanttisen Sola fiden. Hän tajusi, että Sola fide on ristiriidassa Raamatun kanssa, jossa sanotaan: ”Ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta.” (Jaak. 2:24). Ainoa kohta, joka Raamatussa opetti ”yksin uskoa” puhui protestanttien sisältöprinsiippiä vastaan. Scott tulkitsi, että reformaattoreiden lempikappaleet, Roomalais- ja Galatalaiskirjeet, opettavat, että vanhurskauttaminen ei ole vain oikeudellinen status, vaan pääsy Jumalan lapseksi yksin armosta – siis liitto! Ja jumalallisen liiton kautta, Jumalan lapseus on paljon suurempi asia kuin pelkkä ”autuas vaihtokauppa” tai edes biologinen lapseus.

Lisäksi Paavali – jota Scott oli pitänyt ensimmäisenä Lutherina – kirjoittaa: ”Vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin vuoria siirtää, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.” (1. Kor. 13:2) Protestanttisuus erottaa toisistaan vanhurskauttavan uskon ja rakkauden, mutta Paavali opettaa Jaakobin kanssa sopusoinnussa, että usko ilman rakkautta on hyödytön. Scott alkoi uskoa, ettei Paavali, opettanutkaan pelastumista Sola fide, yksin uskosta, siis ilman tekoja ja rakkautta, sillä vanhurskauttamisen ympäristö on perhe, ei niinkään oikeusistuin: teot, rakkaus, vuorovaikutus, vastuu, velvollisuudet ja aikuistumisen prosessi kuuluvat Isän ja lapsen väliseen suhteeseen, mutta oikeusistuimessa korostuu pelkkä ansaitsematon ja monergistinen suosio. Näin ollen suurin syy, joka jakoi kirkon 1500-luvulla, alkoi osoittautua Scotin mielessä historian suurimmaksi erehdykseksi.

Yksi Isä, yksi perhe, yksi kirkko

Entä miksi sanotaan isää, jolla on monta perhettä? – Roistoksi, Scott vastaa. Protestanttisuudessa kirkko-oppia katsotaan usein kriteerien näkökulmasta: kun tämä ja tuo kriteeri täyttyvät, kyseessä on elävä kristitty ja elävä kirkko (ks. esim tämä artikkeli). Kriteerien näkökulman puute on kuitenkin siinä, ettei se ole perheen näkökulma. Ja uudessa liitossa oli Scotin havainnon mukaan keskeistä juuri Jumalan perheeseen kuuluminen Jeesukseen liittymisen kautta. Scott ymmärsi, että katolisuudessa kirkkoa katsotaan juuri perheen näkökulmasta. Perhe ei ole näkymätön ja hengellinen, koska Paavali puhui Kristuksen kirkosta ruumiina. Ruumis on näkyvä ja konkreettinen. Jumalan perheellä on lisäksi jatkumo (suksessio), kuten maallisellakin perheellä on sukulaisuussuhde, eikä perhe toteudu siellä täällä kriteerien mukaan, vaan Jumalalla on vain yksi perhe, jonka Jeesus perusti. Perheen näkökulmasta jakautuneisuus on lisäksi sietämätön asia, sillä lasten riitely ei tuo kunniaa perheen Isälle.

Protestanttina Scott oli tottunut ajattelemaan, että Raamattu on totuuden pylväs ja perustus, mutta hämmästyksekseen hän löysikin Raamatusta toisen vastauksen: totuuden perustus on ekklesia, siis seurakunta, kirkko! (1. Tim. 3:15). Siis Jeesuksen perustama kirkko-instituutio, jolla on Raamattu, sakramentit ja apostolinen virka. Mutta missä tuo kirkko on? Minkä varaan Jeesus rakensi kirkkonsa? ”Ja minä sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18). Viime kädessä vain katolinen kirkko seisoo Pietarin, siis sen kallion varassa, jolle Kristus rakensi kirkkonsa, joka ei ole näkymätön, vaan näkyvä instituutio – Jumalan perhe, uusi Israel. Muut ovat lähteneet tästä perheestä.

Protestanttisuus rakentaa perustuksensa Sola scripturan (yksin Raamattu) varaan, ei Jumalan perheen, siis katolisen kirkko-instituution varaan, jolla on pyhän Raamatun lisäksi Pietarin virka, historiallinen traditio ja Pyhän Hengen johdatus. Kun Scott oli kerran luennoimassa (vielä protestanttina), eräs oppilas kysyi häneltä: mihin Sola scriptura perustuu Raamatussa? Scotin ensireaktio oli: olipa tyhmä kysymys. Tähän oppilas totesi: anna siis tyhmä vastaus. Vastauksen antaminen ei ollut kuitenkaan helppoa, sillä Raamattu ei missään kohdin opeta, että sen tulisi olla kirkon ainoa auktoriteetti. Raamattu ei edes rajaa, mitkä kirjat kuuluvat Raamattuun, vaan kirkko, Jumalan perhe, on kanonisoinut Raamatun. Näin ollen Scott havaitsi, että Sola scriptura on ristiriidassa itsensä kanssa.

Sola Scripturan sijaan Jeesus asetti kirkolle, siis Jumalan perheelle, auktoriteetiksi apostolisen opetusviran Pietarin virkaan yhteydessä. Lisäksi Jeesus lupasi tälle kirkolle Totuuden Hengen, joka johdattaisi kirkon kaikkeen totuuteen.

Kääntymys

Tämän Jeesuksen perheen, jolla on isä Jumala, äiti Maria ja kaikkien pyhien yhteys, Scott löysi täyteydessään katolisesta kirkosta vuonna 1986 ja Kimberly 4 vuotta myöhemmin. Molemmat kokivat lopulta Jeesuksen kutsuvan heitä tulemaan kotiin, perheeseensä. Kirjasta voisi nostaa esille paljon muutakin mielenkiintoista, mutta ehkäpä vaikuttavin asia molempien kääntymyksessä oli se, että he löysivät Jeesuksen ruumiillisen läsnäolon katolisesta kirkosta. Jeesus ei ole nimittäin katolisessa kirkossa läsnä vain hengellisesti, vaan ruumiillisesti! Jeesuksen ruumis lepää katolisen kirkon tabernaakkelissa! Ja eukaristiassa Jeesus tulee ruumiillisesti asumaan sydämeemme, tehden meistä eläviä tabernaakkeleitaan. Tästä Johanneksen evankeliumin kuudes luku opettaa.

LHPK, kiitos ja anteeksi!

By miikkanummenpaa

On 14.6.2019

In Yleinen

Olen kirjoittanut julkisesti muutaman kriittisen kirjoituksen LHPK:sta (Lähetyshiippakunta). Siksi haluan kirjoittaa vielä yhden – tällä kertaa myönteisen – kirjoituksen. Samalla pyydän anteeksi yksipuolisen negatiivisen ja näin ollen myös väärän todistuksen antamista LHPK:sta. Tässä kirjoituksessa en halua enää kritisoida. Sen sijaan haluan rohkaista ja kannustaa. Lupaan että tämä on samalla viimeinen kirjoitukseni, jossa käsittelen LHPK:aa.

Kuuluin LHPK:aan aktiivisesti 10/2005 – 5/2018. Tässä ajassa olen ehtinyt saada jonkinlaisen kuvan tämän ”kirkoksi kasvavan kirkon” asioista. Ensiksikin haluaisin kiinnittää huomiota, että Luthersäätiö ja siitä seurannut LHPK on viimeisen 20 vuoden ajan kenties merkittävimpiä hengellisiä ilmiöitä Suomen kristillisessä kentässä. Toki isossa kuvassa kysymys on pienestä repeämästä Suomen ev.-lut. kansankirkossa, jossa pieni osa konservatiiveja on siirtynyt viettämään omaa jumalanpalvelustaan LHPK:aan. Silti LHPK:n ajoitus näyttää sopivalta: moni on joutunut hämilleen ev.-lut. kirkon muuttuessa liberaalimmaksi mm. virka- ja avioliittokysymysten suhteen, ja LHPK on tarjonnut matalan kynnyksen vaihtoehdon.

Eikä LHPK:n vaihtoehto ole mitenkään huono, jos katsotaan asioita luterilaisesta näkökulmasta. LHPK tarjoaa monessa mielessä rukiisen luterilaista ja yhteisöllistä seurakuntaelämää. Lisäksi LHPK tarjoaa konservatiivista vakautta suhteessa luterilaisen kirkon traditioon ja Tunnustuskirjoihin. Tämä taas luo turvallisuuden tunnetta, varsinkin kun ev.-lut. kirkon jatkuvat muutokset aiheuttavat hämmennystä ja kysymysmerkkejä erityisesti konservatiivien keskuudessa.

LHPK:ssa erinomainen asia on myös lapsi- sekä nuorisotyö. Lapsissa on tulevaisuus ja tämä on erityisen hyvin ymmärretty LHPK:ssa. Pyhäkoulutoimintaan on panostettu ja moni maallikko tekee antaumuksellista työtä palkatta ja uhrautuvasti. Muutenkin on syytä nostaa esille, että LHPK:ssa lähes kaikki seurakuntaelämän toiminnot pyörivät täysin vapaaehtoisten voimin. Joku on joskus (varsinkin minä itse) kritisoinut LHPK:n pappiskeskeisyyttä. Voin kuitenkin hyvällä syyllä sanoa, että LHPK on reagoinut erinomaisesti kasvavaan maallikkointoon aktivoimalla maallikkoja myös hengellisissä vastuissa. Tästä hyvä esimerkki on SUPI-kurssi, jossa nuoria innokkaita miehiä koulutetaan toimimaan OTO-pastoreina (eli oman toimen ohella) LHPK:ssa. Pappiskeskeisyydestä purnaaminen on siis varmasti menneen talven lumia.

Katolisesta näkökulmasta LHPK:ssa on myös monia katolisia piirteitä, joita arvostan. LHPK:ssa on kiinnitetty huomiota vanhojen kristillisten tapojen opettamiseen, jotka pietistisessä perinnössä on haluttu unohtaa ”tapakristillisyytenä.” Tällaisia esimerkkejä ovat mm. ristisaatto, ristinmerkin opettaminen, liturgian laulaminen, hetkipalvelukset ja jopa suitsuttaminen erityisissä juhlapyhissä. Myös rukousnauhan käyttöön on jopa kannustettu. LHPK:ssa on myös pyritty tekemään jumalanpalveluksista koristeellisia ja juhlallisia. Esimerkiksi papin messukasukan käyttö on tästä yksi esimerkki. Jos jotakin saa ehdottaa lisää, niin en pitäisi luterilaisen teologian näkökulmasta mahdottomana ajatuksena omaksua katolisesta kirkosta mm. seurakunnan polvistumista ehtoollisen konsekraation ajaksi ja kellon soittamista konsekroinnin jälkeen. Onhan LHPK:aa kritisoitu jopa luterilaisten kristittyjen toimesta siitä, että ”siellä uskotaan ehtoollisaineiden olevan ihan oikeasti Jeesuksen ruumis ja veri.”

Haluan vielä muistella aikaa, jolloin tapanani oli kuunnella lähes joka ilta 1-3 LHPK:n saarnaa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Pastori Anssi Simojoki (jota juuri hieman leikkimielisesti haastoin täällä) oli muuten suosikkini. On hieno ja tervetullut asia, että LHPK julkaisee esimerkkinä muille kristillisille kirkoille kenties eniten hengellistä materiaalia internettiin (ks. saarnat ja luterilainen.net). Internet on nykyajan keino tavoittaa ihmisiä. LHPK on omaksunut tämän erityisen hyvin.

Jos sanoisin kolme asiaa, jotka olen LHPK:ssa oppinut, nämä ovat kaste, ehtoollinen ja isien usko. LHPK on kirjoittanut selkäytimeeni katolisen uskon mukaisesti sen, että synnymme kasteessa Jumalan lapsiksi, mistä olen hyvin kiitollinen. Olen myös saanut oppia, että ehtoollinen on luovuttamaton osa kristityn elämää. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvää protestanttisissa kirkoissa. Kolmanneksi olen oppinut LHPK:ssa, että ”isien uskossa” pysyminen on hyvin tärkeä arvo. Olen oppinut kunnioittamaan kirkon perintöä – joku voisi ehkä sanoa, että liikaakin. Dekaani Juhana Pohjola viittasi kerran Tunnustuskirjoihin sanoen jotenkin näin: ”mikä oikeus meillä on muuttaa aiempaa tunnustusta.” Niinpä, ei varmasti mikään.

Näillä sanoilla, LHPK, kiitos ja anteeksi! Olen varmasti jatkossakin tekemisissä teidän kanssanne. Ja onhan LHPK:ssa todettu monessa yhteydessä, että siellä ollaan itsekin ”prosessissa.” Toivon ja rukoilenkin, että tämä prosessi voisi johtaa yhdessä ev.-lut. kirkon kanssa kohti äitikirkkoa eli Roomaa ja universaalin kirkon ykseyttä. Positiivisia merkkejä on olemassa erityisesti nuorten ja minun näkökulmastani ennakkoluulottomien sekä avoimesti asioihin suhtautuvien ihmisten keskuudessa. Viimeisiksi sanoiksi haluan lainata Jeesuksen rukousta:

”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin. — Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:11,22,23)

Kristuksen rauhaa teille kaikille LHPK:ssa!

Ruusukko

By miikkanummenpaa

On 10.5.2019

In Blogeja katolilaisena, Yleinen

Katolisessa kirkossa toukokuu on perinteisesti Neitsyt Marian kuukausi. Erityisesti tässä kuukaudessa Mariaa kunnioitetaan ja muistetaan. Ruusukko on myös perinteinen rukous, jossa katolisen sanonnan mukaan muistetaan Jeesuksen elämän keskeisiä tapahtumia Neitsyt Marian seurassa. Tässä kirjoituksessa kuvaan, miltä tunnustuksellisesta luterilaisesta taustasta tulevalle on tuntunut alkaa rukoilla ruusukkoa, ja mihin Marian kunnioitus Raamatussa perustuu. Olen rukoillut ruusukon läpi päivittäin noin kahden kuukauden ajan ja luulen – mikäli se minusta riippuu – että aion rukoilla tätä rukousta päivittäin loppuelämäni ajan. Olen kokenut rukouksen siis hyvin positiivisesti.

Mitä ruusukossa rukoillaan?

Ruusukko on rukousnauha, jossa jokaiseen helmeen liittyy rukous. Helmet helpottavat rukoukseen keskittymistä, kun saa konkreettisesti siirtyä rukouksesta toiseen helmi kerrallaan. On totta, että varmasti pakanauskonnoissakin käytetään rukousnauhoja, mutta minusta oleellista on, mitä rukoillaan. Ajattelen, että rukousnauhaa ei tulisi vieroksua sen takia, että muissakin uskonnoissa esiintyy sellaisia. Emmehän me vieroksu esimerkiksi polvirukoustakaan siitä syystä, että hindut tai muslimitkin voivat rukoilla polvillaan. Oleellisempaa on siis rukouksen sisältö.

Ruusukossa rukoillaan Apostolinen uskontunnustus kerran, Isä meidän kuusi kertaa, Kunnia isälle kuusi kertaa ja Terve Maria 53 kertaa. Lisäksi rukoillaan omien esirukousaiheiden puolesta, voidaan lausua Fatiman rukous ja lopuksi luetaan Salve Regina ja Loreton litania. Lisäksi ruusukossa mietiskellään Jeesuksen elämän keskeisiä tapahtumia ja jokaiselle päivälle on omat viisi salaisuutta, joita mietiskellään. (Rukousten sisällöt löydä täältä.)

Terve Maria

Luterilaiselle ruusukko olisi varmasti täysin luonteva tapa rukoilla, jos siinä ei puhuteltaisi Neitsyt Mariaa ja pyydettäisi häneltä esirukousta. Ehkä joku luterilainen voisi pitää tarpeettomana myös rukousten useaa toistamista, mutta en usko, että tätä pidettäisiin välttämättä opillisena esteenä ruusukon rukoilemiselle. Sen sijaan luterilaisesta taustastani ja herkästä omastatunnosta johtuen minun oli ensin tarkkaan mietittävä, voiko Mariaa puhutella ja voiko häneltä pyytää esirukousta ennen kuin aloin rukoilla ruusukkoa. Ajattelen, että jos luterilainen voi vastata näihin molempiin myöntävästi, voi hän turvallisella mielellä rikastuttaa rukouselämäänsä ruusukon avulla.

Saako Mariaa puhutella?

Terve Maria rukouksessa asetutaan enkeli Gabrielin ja Elisabetin asemaan ja Mariaa puhutellaan niillä sanoilla, joilla enkeli Gabriel ja Elisabet Raamatussa Mariaa puhuttelivat: ”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. (Gabriel) Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus. (Elisabet)” Tuskin Raamatun sanan toistaminen, varsinkin näin keskeisen pelastushistoriallisen tapahtuman, siis Jeesuksen inkarnaation, toistaminen olisi väärin. Sen sijaan kysymys on, voiko rukouksessa intentio eli päämäärä olla puhutella nyt Mariaa näillä Raamatusta lainatuilla sanoilla. Kysymys siis on: saako Marialle puhua, vaikka hän on taivaassa?

Tähän voimme löytää vastauksen ainakin Lutherilta ja suomen kirjakielen isältä Mikael Agricolalta. Luther on nimittäin sanonut: ”Se, jolla on hyvä (vahva) usko, rukoilee Terve Marian ilman vaaraa!” ja ”Voimme käyttää Terve Mariaa mietiskelynä, jossa lausumme, millaisen armon Jumala on antanut Marialle. Toiseksi, meidän tulee lisätä toive, että jokainen tulisi tuntemaan hänet ja kunnioittamaan häntä.” (lähde) Lisäksi Mikael Agricola otti Terve Maria rukouksen osaksi luterilaista katekismustaan. Lutherille ja Agricolalle ei siis vaikuttaisi olevan ongelma, vaikka Mariaa puhutellaan. Enkeli Gabrielin ja Elisabetin sanoja saa siis uskonpuhdistajan mukaan rukoilla ja mietiskellä.

Ehkä kysymys Marian puhuttelemisesta kuuluu laajemmin siihen, saako poismenneitä kristittyjä puhutella. Saako heiltä pyytää esirukousta tai rukoilla heidän puolestaan? Käsittääkseni pyhien esirukousten pyytäminen on melko varhaista kristinuskoa ja peräisin noin 100-200 -luvulta. Myös juutalaisuudessa on rukoiltu poismenneiden puolesta ja uskottu, että poismenneet rukoilevat juutalaisten puolesta (ks. 2. Makk. 15:12-14, Baruk 3:4 ja 2. Makk. 12:43). En mene tämän käytännön teologisiin perusteluihin tässä tarkemmin, mutta suosittelen tätä ja tätä artikkelia kiinnostuneille. Sen sijaan haluaisin pohtia, mitä tällainen käytäntö kertoo kristinuskosta.

Minulle poisnukkuneen seurakunnan todellisuus on ollut aiemmin hyvin etäinen ennen kuin olen perehtynyt vanhojen kirkkojen opetukseen poisnukkuneiden puolesta rukoilemiseen sekä heidän esirukoustensa pyytämiseen liittyen. Toki luterilaisuudessa on opetettu, että ehtoollisella olemme yhtä poisnukkuneiden kanssa, ja että ehtoolliskaaren voi mielessään kuvitella kokoympyräksi sekä toiselle puolelle polvistuneena Kristuksessa tuonpuoleiseen siirtyneet pyhät. En ole kuitenkaan koskaan luterilaisena oikein hahmottanut sitä, että seurakuntaan kuuluvat todellisesti sekä elävät että poisnukkuneet kristityt.

Luulen että tämä on johtunut siitä, että rukouksen kommunikaatio on ollut poikki poisnukkuneiden kanssa. Koemme yhteyttä eri ihmisten kanssa nimittäin juuri kommunikoimalla heidän kanssaan, ja jos puhuminen olisi kiellettyä, kokisimme yksinäisyyttä siitäkin huolimatta, että tietäisimme toisten ihmisten olevan olemassa. Kun nyt olen puhutellut rukouksessa esimerkiksi Mariaa ja pyytänyt esirukousta eräältä pyhältä, olen kokenut, että olen konkreettisemmin yhtä koko sen Kristuksen kirkon kanssa, johon kuuluvat kaikki kristityt, niin elävät kuin poismenneet. Koen siis, etten lähesty Jumalaa enää yksin, vaan osana Kristuksen ruumista, yhdessä kaikkien pyhien kanssa. ”Pyhäin yhteydestä” on tullut konkreettisempi asia.

Toinen tärkeä näkökulma on minusta voitto kuolemasta. Kristus on nimenomaan kuoleman voittaja. Lisäksi Hän lupaa, että joka elää ja uskoo Häneen, ei ikinä kuole: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.” (Joh. 11:25). Ajallinen kuolema onkin vain ruumiin ja sielun erkaantumista toisistaan, ja uskovien sielut ovat Kristuksen luona elossa. Kuolema ei amputoi heitä siitä Kristus-ruumiista, johon kaste on heidät liittänyt. Tästä näkökulmasta Kristuksen ruumis on yhä yksi, jossa ovat yhtä niin elävät kuin poismenneet pyhät. Tietyllä tavalla tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi eri ruumiin jäsenet toimivat toistensa puolesta ja tarvitsevat toisiaan. He ovat saman ruumiin jäseniä! Eri jäsenet eivät välttämättä voi enää nähdä toisiaan, mutta heitä sitoo yhteen rakkaus ja rukous. Tämä on pelastumisen ja uskon kollektiivinen puoli: pelastumme Kristuksen ruumiin jäseninä, jossa kaikki auttavat toinen toisiaan rakkaudessa ja esirukouksessa.

Maria – esirukoilija

Terve Maria rukouksen Trenton konsiilissa lisätty loppuosa kuuluu: ”Pyhä Maria Jumalanäiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä. Aamen” Ajattelen, että tämä on luonteva lisäys rukoukseen, jos ajattelemme, että Mariaa saa ylipäätään puhutella. Lisäksi ajattelen, että jos ei ole paha asia pyytää tässä ajassa esirukousta toiselta kristityltä, ei se varmasti muutu pahaksi, jos rukousta pyytää poisnukkuneelta kristityltä, joka Raamatun mukaan ei ole kuollut, vaan elää Kristuksessa. Ensiksi mainittu esirukouspyyntö perustuu toki siihen, että toinen varmasti kuulee esirukouspyynnön, mutta jälkimmäinen perustuu toivoon siitä, että Maria (tai kuka tahansa pyhä) kuulee meidän esirukouspyyntömme, ja voi rukoilla puolestamme Jumalaa, kuten Ilmestyskirja kuvaa: ”Ja suitsukkeiden savu nousi pyhien rukousten kanssa enkelin kädestä Jumalan eteen.” (Ilm. 8:4).

On myös hyvä muistaa, että Marian rooli on olla (vain) kirkon esirukoilija, eikä hän ole Jumala. Katolisuudessa pyhiä kunnioitetaan ja Jumalaa palvotaan. Jumala on kaiken hyvyyden lähde ja Hän on yksin Kaikkivaltias. Maria on luotu olento – tosin erityinen, sillä Jumala on ottanut hänet puolisokseen – mutta hänen rukouksensa ovat vaikuttavia vain siinä määrin kuin Jumala sallii. Esirukoilijan ja kaikkivaltiuden välillä on valtava ero. Tämä pätee tietysti kaikkiin esirukoilijoihin. Toisaalta, kuten Paavali on opettanut, Kristuksen ruumiissa on erilaisia jäseniä, erilaisia tehtäviä ja erilaisia armolahjoja. Yhdelle ei ole annettu kaikkia lahjoja ehkä siksi, että hän tarvitsisi muita. Kaanaan häissä Marialla oli tärkeä rooli siinä, kun hän sai Jeesuksen tekemään ensimmäisen tunnustekonsa. Ehkä samalla tavalla voisi olla vielä tänäänkin, sillä Maria ei ole kuollut, vaan elää Kristuksen luona.

Maria – Jumalan puoliso

Maailmanhistorian yksi radikaalimmista asioista on varmaan se, että Jumala on ottanut Marian puolisokseen. Jumala on yhtynyt Mariaan, kun Pyhä Henki verhosi Marian ja hän tuli raskaaksi. Jeesus on Jumalan ja Marian yhteinen lapsi, ja Joosef on Jeesuksen kasvatti-isä. Tässä riittää kyllä sulateltavaa.

Luterilaisuudessa olen harvoin kuullut opetusta siitä, että Maria on Jumalan puoliso. Ehkä Mariaa on pidetty vain pakollisena pahana – ikään kuin vuokrakohtuna – jonka kautta Jeesus sai inhimillisen luontonsa. Tällainen käsitys kertoisi kuitenkin enemmän siitä, millainen Jumala on kuin siitä, millainen Maria on. Jos Jumala on täydellinen rakkaus ja täydellisen oikeamielinen taivaan Isä, niin ei sopisi kuvaan, että Hänen suhteensa ainoan Poikansa äitiin olisi yhtä kylmä ja etäinen kuin kohdunvuokraajan suhde voi olla siihen pariskuntaan, joka vuokraa toisen kohtua saadakseen lasta.

Sen sijaan minusta paremman ja oikeamman kuvan Jumalasta antaa katolinen ymmärrys (lyhyt tiivistelmä tässä, tässä ja tässä), jossa Maria on puhdistettu Kristuksen ansioiden avulla kaikesta synnin tahrasta jo sikiämisensä hetkellä ja kuollessaan nostettu ruumiineen sieluineen taivaaseen. Ajattelen, että juuri näin täydellisen hyvä, rakastava ja oikeamielinen Jumala toimisi puolisoaan kohtaan. Jos jo ihminen osaa antaa puolisolleen kaikkea hyvää, kuinka paljon enemmän ja paremmin kaikkivaltias Jumala.

Lisäksi se, että Maria on Jumalan ikuinen puoliso ja samalla Jumalanäiti, se puhdistettu neitsyt, Israelin kansan henkilöitymä, tytär Siion, uusi Eeva, joka luvattiin syntyväksi jo protoevankeliumin yhteydessä (1. Moos. 3:15), tuo mieleen myös toisen morsiamen, nimittäin seurakunnan. Seurakuntakin on Kristuksen morsian, aivan kuten Mariakin on, sillä Kristus on todella Jumala. Näin Maria on kirkon eli Kristuksen morsiamen esikuva tai henkilöitymä. Mariassa yhdistyvät tietyllä tavalla vanha ja uusi Israel. Hän on sekä uskollinen tytär Siion että Kristuksen morsian. Ero Marian ja seurakunnan välillä on kuitenkin nähdäkseni se, että Maria on jo nyt Jumalan puoliso, seurakunta ei vielä.

Maria on jo nyt Jumalan puoliso, koska hän on liittynyt yhteen Jumalan kanssa. Jeesus on tästä todiste. Hääyö oli silloin, kun Pyhä Henki verhosi Marian! Marian täytyy tämän vuoksi olla täysin pyhä, puhdas ja synnitön! Me Kristuksen seurakunta-morsiamena olemme vasta odottamassa Ylkää ja hääyötä. Häät ovat vasta tulossa! Me olemme vielä matkalla häihin! Meidän pyhittymisemme on vielä kesken, ja tätä Paavali kuvaa sanoessaan: ”Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella; minähän olen kihlannut teidät miehelle, yhdelle ainoalle, asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen.” (2. Kor. 11:2). Tässäkin yhtymäkohta Marian ja seurakunta-morsiamen välillä on ilmeinen. Molempia kutsutaan neitsyiksi. Maria tosin on jo neitsyt, koskematon ja puhdas, kun taas seurakunta on portto, josta Jumala puhdistaa itselleen neitsyen, viedäkseen tämän hääjuhliinsa ja hääyöhön, aivan kuten Hän on jo vienyt Marian. Paavali opettaa:

”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton.” (Ef. 5:25-27)

Maria – kaikkien kristittyjen äiti

Maria oli selvästi Jeesuksen äiti ja samalla Jumalanäiti, mutta miten Maria on myös meidän äitimme. Yksinkertainen vastaus on, että kasteessa meidät on adoptoitu Jumalan taivaalliseen perheeseen. Jumala on isämme ja Jeesus on veljemme. Olemme kasteessa uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi. Tämä on Jumalan puhdasta armoa. Yhtä puhdasta armoa on se, että Maria, enkeli Gabrielin sanoin ”armoitettu”, on otettu Jumalan puolisoksi, Jeesuksen äidiksi ja siis taivaallisen perheen, johon meidät on kasteessa adoptoitu, äidiksi.

Myös Luther opetti: ”Maria on Jeesuksen äiti ja kaikkien meidän äitimme… Jos hän [Kristus] on meidän, meidän tulisi olla hänen asemassaan; missä hän on, meidän tulisi olla, ja kaiken, mitä hänellä on, tulisi olla myös meidän, ja hänen äitinsä on myös meidän äitimme.” (lähde). Eikä tämä ole erikoista, jos ymmärrämme, että Maria on uusi Eeva.

Jeesus kutsui Mariaa usein vaimoksi, eikä äidiksi (Joh. 2:4, Joh. 19:26). Tästä voidaan tulkita, että Jeesus uutena Aadamina piti äitiään uutena Eevana, aivan kuten Aadam kerran tunnisti Eevan paratiisissa vaimokseen. Jos Eeva oli ”kaikkien elävien äiti” (1. Moos. 3:20), niin Maria on kaikkien ”uudestisyntyneiden äiti.” Näin voimme sanoa, että olemme kaikki ihmisinä Eevan lapsia, mutta uudestisyntyneinä Marian lapsia. Tottakai olemme ihmisinä myös Aadamin lapsia, kuten olemme uudestisyntyneinä Jumalan lapsia. Kummassakin syntymässämme on sekä isä että äiti. Ei ole nimittäin olemassa äiditöntä tai isätöntä perhettä.

Myös minun äitini

Kun olen rukoillut ruusukkoa, olen kokenut yhteyttä taivaalliseen perheeseen, jossa on Isä Jumala ja äiti Maria. Kaikki on lähtöisin Jumalasta ja siitä, että minut on kasteessa liitetty Kristukseen. Näin ollen olen tajunnut, että olen Kristuksessa, joka syntyi Mariasta (siispä minäkin synnyin kasteessa Mariasta!), kuoli ristillä (siispä minäkin kuolin kasteessa ristillä!) ja nousi ylös kuolleista (siispä minkäkin nousin kasteessa kuolleista!). Tähän Jeesuksen uhriin liitettynä voin saada syntini anteeksi ja pelastua. Mutta on tärkeää, että Kristuksella on äiti, Maria. Ilman äitiä ei olisi Kristusta, ilman Kristusta ei olisi uhria ja ilman uhria ei olisi toivoa ikuisesta elämästä Jumalan luona. Marian rooli pelastushistoriassa on kriittinen, sillä voidaan kysyä: entä jos hän olisi kieltäytynyt synnyttämästä Jeesusta? Onneksi hänen sekä kaikkien maailman ihmisten kannalta hän vastasi: ”Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sanasi mukaan.”

”Kun Jeesus näki äitinsä ja sen opetuslapsen, jota hän rakasti, seisovan siinä vieressä, sanoi hän äidillensä: ”Vaimo, katso, poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Katso, äitisi!” Ja siitä hetkestä opetuslapsi otti hänet kotiinsa.” (Joh. 19:26-27)

Myös me voimme ajatella, että olemme ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakastaa.” Näin ollen myös me saamme ottaa Marian hengelliseksi äidiksemme ja muistaa, että hän rukoilee lastensa puolesta lakkaamatta Isää Jumalaa.

Lopuksi vielä kysymys: miksi Maria on katolilaisille taivaan kuningatar? Vastauksen taidamme löytää Jeesukselta, sillä eikö Jeesus ole kuningasten kuningas Daavidin suvusta (mm. 1. Tim. 6:15). Tällöin Jeesuksen äiti on kuningatar, sillä jo Daavidin valtakunnassa kuninkaan äiti oli kuningatar (1. Kun 2:19). Maria on ihmisenä jo nyt siinä asemassa (Ilm. 12:1), johon meidät kaikki Jeesuksen armon tähden tullaan kerran nostamaan, kun Ylkä tulee noutamaan omansa taivaalliseen hääjuhlaan ja saamme olla täysin pyhiä ja puhtaita kaikesta synnistä.

Keinotekoisen ehkäisyn ja sukupuolen vaihdoksen yhteys

By miikkanummenpaa

On 29.3.2019

In Yleinen

Mitä yhteistä on keinotekoisella ehkäisyllä ja sukupuolen vaihdoshoidoilla? Äkkiseltään voisi ajatella, ettei mitään, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että yhteyttä voidaan nähdä paljonkin. Tällä kirjoituksellani pyrin lyhyesti osoittamaan, ettei ole johdonmukaista vastustaa sukupuolen vaihdoshoitoja, mutta kannattaa keinotekoista ehkäisyä. Sen sijaan, mikäli keinotekoisen ehkäisyn ajatellaan olevan sallittua ihmisruumiin käyttöä, pitäisi sukupuolen vaihtaminenkin nähdä sallittuna.

Keinotekoisen ehkäisyn ja sukupuolen vaihtamisen yhteys on siinä, että molemmissa ihminen muokkaa oman ruumiinsa funktioita eli toimintoja toiveitaan vastaaviksi. Sukupuolen vaihdoshoidoissa ihminen manipuloi ja muokkaa ruumiinsa toimintoja alkuperäisestä luomisjärjestyksestä kohti jotakin muuta. Häntä motivoi tähän omat toiveensa siitä, mitä hänen ruumiinsa tulisi olla. Hän siis valitsee itse mitä funktioita hänen ruumiillaan tulisi olla ja tämän jälkeen hän työstää omaa ruumistaan kohti omaa ajatustaan ruumiinsa ihannekuvasta muun muassa hormonien ja leikkaushoitojen avulla.

Entä miten tämä liittyy keinotekoiseen ehkäisyyn? Siten, että myös keinotekoisessa ehkäisyssä ihmisellä on jokin käsitys siitä, miten hänen ruumiinsa tulisi toimia. Kun tähän käsitykseen ei kuulu lisääntyminen, niin erilaisten hormonihoitojen ja leikkaushoitojen (miehen ja naisen sterilisaatio) avulla hän alkaa muokata omaa ruumiistaan – ja sen biologisia toimintoja – kohti omaa käsitystään ruumiinsa ihannekuvasta. Tähän häntä motivoi omat toiveensa siitä, miten hänen ruumiinsa tulisi toimia. Keinotekoisessa ehkäisyssäkin on kysymys siitä, että ihmisruumiin toimintoja manipuloidaan alkuperäisestä luomisjärjestyksestä kohti jotakin muuta.

Tärkeä kysymys on, onko luomisjärjestys pyhä vai saako sitä manipuloida? Onko ihmisruumis pyhä vai saako sen funktioita muokata tahtomallaan tavalla? Jos vastaamme, että ihmisen tulee kunnioittaa luomisjärjestystä eli sitä, että mies on luotu mieheksi miehuuteen liittyvine ominaisuuksineen ja nainen naiseksi naiseuteen liittyvine ominaisuuksineen, ei ole johdonmukaista hyväksyä keinotekoista ehkäisyä, mutta vastustaa sukupuolen vaihtamista. Miehuuteen liittyy olennaisesti luomisessa annettu kyky lisääntyä naisen kanssa. Samoin naiseuteen liittyy olennaisesti kyky lisääntyä miehen kanssa. Jos miehuuteen ja naiseuteen liittyviä luomisjärjestyksen mukaisia ominaisuuksia ei ole lupa manipuloida joksikin muuksi, on ehkäisy tästä näkökulmasta yhtä väärin kuin sukupuolen vaihtaminen, mikäli siis ajattelemme, että sukupuolen vaihtaminen on väärin.

Monesti ehkäisykeskustelussa vedotaan siihen, ettei Raamattu kiellä riittävän selvästi ehkäisyä, ja siksi se olisi ehdonvallan asia. Tähän liittyen voidaan yhtä hyvin sanoa, ettei Raamattu kiellä myöskään sukupuolen vaihtamista miehestä naiseksi tai toisin päin. Jumala luo kyllä ihmisen mieheksi ja naiseksi, sekä kehottaa heitä lisääntymään, mutta jos olemme jo hyväksyneet, että lisääntymiskäsky on pelkkä optio, ja että miehuutta sekä naiseutta saa muokata omien toiveidensa mukaan muun muassa lisääntymiskyvyttömiksi, on meidän mahdotonta perustella, miksi pitäisimme sukupuolen vaihtamista enää vääränä. Samalla tavalla se on ihmisruumiin manipuloimista hormonein ja leikkauksin, kuten keinotekoinen ehkäisy. Lisäksi tuo manipuloiminen liittyy samalla tavalla ihmisen seksuaalisiin ja sukupuolisiin funktioihin.

Ehkäisyyn ja sukupuolen vaihdokseen liittyvät eettiset kysymykset liittyvät oleellisesti Jumalan luomiin päämääriin luomakunnassa eli luomisjärjestykseen. Pyhityksen sanotaan olevan sitä, että ihminen tulee todella itsekseen Jumalan kuvana sellaiseksi kuin Jumala on hänet luonut ja tarkoittanut. Jos pidämme lisääntymistä miehen ja naisen seksuaalisuuden luonnollisena funktiona, on meidän vaikea yhdistää ehkäisyä ja pyhitystä ruumiin teologian näkökulmasta. Jos ihmisruumis on tarkoitettu kirkastamaan Jumalan tarkoittamia päämääriä ja funktioita luomakunnassa, on meidän vaikeaa yhdistää tähän kokonaiskuvaan ihmisruumiin toimintojen manipuloimista ei-alkuperäisiksi keinotekoisen ehkäisyn tai sukupuolen vaihtamishoitojen kautta.

Mielestäni vastaus oikeaan ihmiskuvaan piilee siinä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Näin ollen hänen pyhityksellään voi olla vain yksi suunta – Jumala. Pyhitys on Jumalan kuvan enenemistä ihmisessä eli Paavalin sanoin Kristuksen elämistä ihmisessä. Kristus on täydellinen Jumalan kuva, sillä hän on itse Jumala. Näin ollen kysymys pyhityksen näkökulmasta on, voiko Kristus kasvaa ehkäisyn tai sukupuolen vaihdoshoitojen kautta ihmisessä? Voiko ihminen kirkastaa näiden luomisjärjestystä muokkaavien tekojen kautta omaa ruumiillisuuttaan Jumalan kuvana, kuten on Jumala on tarkoittanut ja on pyhityksen päämäärä? Mitä sinä vastaisit?

Haava Kristuksen ruumiissa

By miikkanummenpaa

On 21.1.2019

In Yleinen

Olen muutamaan kertaan katsellut vuosi sitten pidettyä STI:n paneelikeskustelua aiheesta Hajoaako kirkko. Paneelista on jäänyt mieleen ev.-lut. kirkon kirkkoherra Jouni Turtiaisen väite, jossa hän sanoo, että uskonpuhdistuksessa kirkko on jo hajonnut ja paneelin jokainen protestanttisen ryhmän edustaja on osoitus haavasta Kristuksen ruumiissa. Intuitiivisesti hänen kommenttiaan on helppoa sympatisoida. LHPK:n dekaani Juhana Pohjola vastasi Jounille paneelissa, ettei kirkko ole suinkaan hajonnut, vaan että Kristuksen ruumis on yhä yksi, koska se on uskon todellisuus. Nähdäkseni Juhanan vastaus ei oikein kohtaa Jounin esittämää ongelmaa, ellei sitten haluta ajatella, ettei näkyvän kirkon tarvitse olla yhtä, kunhan se vain on yhteydessä näkymättömään kirkkoon, joka on yksi.

Onko Kristuksen ruumiissa siis haava? Kun vastaamme tähän kysymykseen, tulee meidän ensin vastata siihen: mikä on Kristuksen ruumis? Paavali kirjoittaa seurakunnalle: ”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä.” (1. Kor. 12:27). Nähdäkseni Jouni viittaa Kristuksen ruumiilla juuri pyhiin ihmisiin, jotka uskon ja pyhien sakramenttien kautta tulevat Kristuksen ruumiiksi, Hänen jäsenikseen. Näin ollen ihmisten väliset sosiaaliset ongelmat, kiistat ja hajaannukset voidaan nähdä haavoiksi Kristuksen ruumiissa, jonka tulisi näiden sijaan puhaltaa yhteen hiileen rakkaudessa ja olla yksi, kuten ruumis on yksi toimiva kokonaisuus.

Juuri ykseyteen, rauhaan ja sopuun Paavalikin kehottaa Kristuksen seurakuntaa: ”Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” (Ef. 4:1-6).

Myös Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan kirkkonsa ykseyden puolesta: ”Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:22-23).

Jeesuksen sydämellä näytti olevan syvä huoli kirkon hajaannuksista ja riidoista, mitkä ovat ongelma juuri sen todistuksen kannalta, minkä kirkon tulisi antaa maailman silmissä Jumalasta. Jeesuksen mukaan kirkon tulisi olla yhtä rakkaudessa samalla tavalla kuin Jumala on yksi, jotta maailma voisi ymmärtää evankeliumin. Kirkko – siis ne pyhät ihmiset, joissa Kristus asuu – edustaa maailmassa Kristusta. Jokainen kirkon jäsen on Kristuksen jäsen ja siis kutsuttu olemaan Kristus läheisilleen. On siksi elintärkeää, että kirkko eläisi rakkaudessa ja totuudessa kuten Kristus eli, sillä Jumalan rakkaus paljastui Kristuksessa. Riidat ja epäsopu eivät kuulu rakkauteen ja antavat siksi maailman silmissä väärän todistuksen Jumalasta ja koko evankeliumista. Maailma voi oppia tuntemaan evankeliumin juuri kirkon todistuksen kautta, ja siksi kirkon antama todistus, niin sanoissa kuin teoissa, on hyvin tärkeä: jos kirkko on keskenään kiistelevä ja riitelevä, sen antama todistus rauhan evankeliumista ja rakkauden Jumalasta on sangen ristiriitainen.

Kun tarkastelemme maailmanlaajaa kristikuntaa, voimme todeta että kirkko on kovin hajallaan. Kirkko on täynnä ryhmittymiä, jotka eivät jaa ehtoollisyhteyttä ja joilla on käynnissä jatkuvat oppikiistat, joissa veli tai sisko julistetaan harhaoppiseksi, jos hän ei jaa samaa uskonymmärrystä. Lisäksi maailmanlaajan kirkon sisällä on myös sosiaalisia riitoja, joissa kiistojen kärki ei ole opissa, vaan henkilöissä. Lisäksi kun sukset ovat lähteneet eri suuntiin, löytyy tämän jälkeen aina myös oppiperustelut sille, miksi toinen on harhaoppinen ja häntä tulee karttaa. Kristuksen ruumiissa, kun se ymmärretään maailmanlaajaksi pyhien yhteisöksi, on siis todella kipeä haava ja hajaannus, eikä kirkko ole maailman silmissä yksi, kuten Jeesus rukoili.

Mikä ratkaisuksi? Monesti on ehdotettu, ja protestanttisuudessa myös käytännössä sovellettukin ratkaisua, jossa yksinkertaisesti vain puretaan raja-aidat ja aletaan viettää yhteistä ehtoollista. Ymmärrän tämä ratkaisun vilpittömyyttä, mutta minusta se on älyllisesti hieman epärehellinen. Kirkko ei muutu todellisesti yhdeksi niin yksinkertaisella ratkaisulla, että oppikiistat vain lakaistaan maton alle. Toinen vaihtoehto, jota myös paljon esiintyy, on pitää omaa uskonyhteisöä eksklusiivisesti puhdasoppisena tai jopa ainoana pelastuvien yhteisönä maailmassa. Tällöin maailma rajataan jyrkästi meihin ja muihin, ja ainoaa ekumeniaa on se, että muut liittyisivät meihin. Tätäkin ratkaisua on usein älyllisesti hyvin vaikeaa perustella varsinkaan niiden kirkkojen osalta, jotka eivät edusta kirkon historian läpäisevää jatkumoa alkukirkkoon, ja usein tärkein peruste onkin vain oma kokemus, jolla jakoa tehdään.

Näiden vaihtoehtojen sijaan pitäisi löytää kestävämpi ja tyydyttävämpi ratkaisu ykseydelle. Minusta kestävä ekumenia voisi lähteä avautumaan laajentamalla näkökulmaa siten, että katsoisimme nykyhetken sijaan kirkon 2000 vuotista historiaa, ja pohtisimme ekumeniaa sen avaamien näkökulmien valossa.

Ensimmäinen isompi haava Kristuksen maanpäälliseen kirkkoruumiiseen syntyi vuonna 1054, kun idän ja lännen kirkko julistivat toisensa kirkonkiroukseen ns. filioque-kiistassa. Hajaannus oli toisaalta myös poliittinen ja henkilöihin liittyvä, eikä pelkästään teologinen. Itäinen ja läntinen kristikunta olivat kasvaneet erilleen jo pidemmän aikaa. Toisaalta katoliset ja ortodoksit ovat ilahduttavasti lähentyneet toisiaan ja kirkot ovatkin purkaneet kirkonkiroukset vuonna 1965. Lisäksi katolinen ja ortodoksinen kirkko tunnustavat molemmin puolin toistensa pappeuden ja esimerkiksi ehtoollisen pätevyyden, ja ehtoollisyhteys näiden vanhojen kirkkojen kesken onkin luvanvaraisesti mahdollista (näin kommentoi mm. Suomen katolisen kirkon piispa Teemu Sippo täällä).

Kristikunnan voisi siis jakaa karkeasti vanhoihin kirkkoihin (ortodoksinen ja katolinen kirkko) ja uusiin kirkkoihin (protestanttiset kirkot). Vanhat kirkot ovat periaatteessa yhtä, joskin erojakin löytyy. Suurin haava Kristuksen maanpäällisessä kirkkoruumiissa onkin protestanttien keskuudessa ja varsinkin protestanttien ja näiden äitikirkon eli katolisen kirkon välillä, mistä protestanttiset kirkot ovat eriytyneet omiksi kirkoikseen. Tämä haava katolisten ja protestanttien välillä on nähdäkseni merkittävin jo siitäkin syystä, että se koskettaa niin isoa joukkoa kristittyjä. Katolisia on maailmassa noin miljardi ja protestantteja yhteen laskettuna noin puoli miljardia (lähde). Esimerkiksi ortodokseja on noin 250 miljoonaa, joten läntisen kristikunnan repeämä koskettaa suhteessa suurempaa osaa kristikuntaa.

On kuitenkin ilahduttavaa, että jatkuvan pirstaloitumisen ohella kristikunnassa esiintyy myös ekumeenisia yhdistymisen pyrkimyksiä. Moni kristitty on ymmärtänyt Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen sisällön ja pyrkii toimimaan kristittyjen ykseyden puolesta. Nämä pyrkimykset ovat aina hyviä ja jaloja. Ne ovat pyrkimystä palata aikaan, jolloin kirkko oli todella ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen” kirkko, jolla oli yksi yhteinen ehtoollispöytä, eikä Kristuksen ruumis ollut jaettu. Nykyisissä protestanttisten kirkkojen ekumeenisissa pyrkimyksissä on kuitenkin mielestäni usein eräs ongelma, minkä takia ne eivät ole (ainakaan vielä) kyenneet tarjoamaan ratkaisua kristikunnan hajaannukseen. Hahmotan tätä ongelmaa seuraavalla esimerkillä:

Olipa kerran tiivis ystäväporukka. Kuten yleensä, tälläkin porukalla oli muutama johtaja ja muut käyttivät vähemmän valtaa siinä, mitä porukalla kulloinkin tehtiin. Eräänä päivänä johtajien välille syntyi kiistaa ja ystäväporukka jakautui puoliksi ryhmiin A ja B. Toinen puoli asettui toisen johtajan taakse, toinen puoli toisen. Näiden kahden ryhmän välit kylmenivät ja ryhmät etääntyivät toisistaan. Lisäksi tapahtui, että toisen ryhmän (B) sisällä syntyi vielä kiistaa, ja tästä ryhmästä erosi pieni osaryhmä c. Tämä osaryhmä osoittautui melko riitaisaksi ja jakaantui vielä lukuisiin pienempiin ryhmittymiin: e, f, g jne.

Alkuperäisen ryhmän kaksi johtajaa saivat kuitenkin pitkän ajan päästä sovittua riitansa ja nämä kaksi alkuperäistä ryhmää A ja B lähentyivät toisiaan, joskaan eivät enää vuosien erossa olon jälkeen palanneet täysin yhteen. Koossa – tai ainakin melkein koossa – oli siis jälleen alkuperäinen ystäväporukka (A+B). Tästä ystäväporukasta kuitenkin puuttui se osaryhmä c, joka oli erkaantunut toisen johtajan alaisesta ryhmästä, ja oli tämänkin jälkeen jakaantunut vielä monta kertaa.

Tämän hajallaan olevan osaryhmän c sisällä syntyi kuitenkin ajatus yhdistymisestä. Ystävyyttä syntyikin osaryhmien hajallaan olevien ryhmien (e, f, g jne.) kesken, mutta alkuperäiseen ystäväporukkaan nämä eivät palanneet, eikä moni enää edes hahmottanut, että kerran oli ollut olemassa vain yksi yhteinen ystäväporukka, ja tämä ystäväporukka oli tietyllä tapaa yhä olemassa (A+B). Sen sijaan nämä ryhmät (e, f, g jne.) pyrkivät elämään kuin mitään yhteistä ystäväporukkaa ei olisi alun perin ollutkaan.

Mikä tämän esimerkin tarkoitus oli? Ajattelen, että niin pitkään kun protestanttisuuden ekumeeniset pyrkimykset eivät tähtää alkuperäisen katolisen kirkon yhteyteen palaamiseen, eivät nämä ponnistelut riitä korjaamaan niitä haavoja, joita hajaannukset ovat synnyttäneet Kristus-ruumiiseen. Jos haluamme aidosti olla jälleen ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen” kirkko, tulisi meidän aidosti pyrkiä palaamaan sen äitikirkon helmaan, josta on lähdetty. Katolisen ja ortodoksisen kirkon sovinto vuonna 1965 osoittaa, että kirkkojen lähentyminen on mahdollista.

Kristuksen kirkkoruumiin kipeä haava (vai jopa amputaatio?) tulee esille varsinkin ehtoollisyhteyden puuttumisessa. Ehtoollinen ei ole koskaan pelkkä yksilöateria, vaan sillä on aina myös kirkollinen ulottuvuus. Siksi jokainen protestanttinen ehtoollinen, joka vietetään erossa katolisesta kirkosta, lausuu julki sen tunnustuksen, että on järjestettävä oma ehtoollinen, koska ”alkuperäisen ystäväporukan” ateriayhteyteen ei voi palata. Jaettu ehtoollispöytä piirtää esiin kipeän haavan Kristuksen kirkkoruumiissa ja lausuu: emme ole yhtä. Lisäksi tämä haava ei parane sillä, jos protestantit löytävät ekumeenista yhteyttä keskenään (mikä toki sekin on arvokasta), vaan ratkaisu olisi pikemminkin se, että löydettäisiin omat juuret katolisesta kirkosta, ja voitaisiin pohtia aidosti paluuta äitikirkon yhteyteen.

Mikä siis estää palaamisen katolisen kirkon yhteyteen? Eikö tämän pitäisi olla jokaisen ekumeniaan sydämen asiana suhtautuvan protestanttisen kristityn ensisijainen pyrkimys: koota taas yhteen ”alkuperäinen ystäväporukka” ja yksi jakamaton ehtoollispöytä? Tärkeimpiä esteitä yhdistymiselle ovat nähdäkseni protestanttiset ennakkoluulot ja mustamaalaavat stereotypiat katolisesta kirkosta: siellähän palvotaan Mariaa, ansaitaan pelastumista tekojen avulla ja pidetään paavia Jumalana. Jo pienikin tutustuminen katoliseen kirkkoon osoittaa tällaiset ennakkoluulot kuitenkin kovin epärehellisiksi (lue esimerkiksi katoliseksi kääntyneen Tuomas Nyyssölän blogia, josta saa nopeasti käsitystä katolisesta uskosta).

Toki ymmärrän, että protestanttisuudessa katolisesta kirkosta halutaan maalata jatkuvasti harhaoppinen ja huono kuva, sillä eikö esimerkiksi luterilaisen kirkon olemassaolon oikeutus ja identiteetti perustu pitkälti sille, että katolinen kirkko olisi harhaoppinen kirkko, jonka yhteydessä ei olisi siksi sallittua olla (”harhaoppista ihmistä karta” jne.). On kuitenkin hyvin epäkristillistä ylläpitää jatkuvasti vääristynyttä ja valheellista kuvaa toisesta kirkosta ja toisista kristityistä. Tämä on väärän todistuksen antamista toisesta eli syntiä. Oikean todistuksen antamisen tulisi sen sijaan perustua totuuteen, eikä toisen kirkon jatkuvaan esittämiseen epäobjektiivisessa ja kielteisessä valossa.

Kannustaisin tällä kirjoituksellani ekumeenisen rukousviikon kunniaksi jokaista protestanttista kristittyä pohtimaan: Mikä on katolinen kirkko? Mitä siellä oikeasti opetetaan? Millaista oli kristinusko ennen uskonpuhdistusta? Miksi minä olen protestantti, enkä kuulu siihen alkukirkkoon, jonka juuret ovat syvällä kirkon historiassa ulottuen aina apostolien aikoihin asti? Miksi edustan protestia kristikunnassa ja mikä on tuon protestin sisältö? Olenko varma siitä, että minulla on oikeus tuomita katolinen kirkko harhaoppiseksi kirkoksi? Ja jos en tuomitse, niin enkö kuitenkin tunnusta näin ottaessani vastaan protestanttisen ehtoollisen, joka on järjestetty, koska ei voida olla yhtä katolisen kirkon kanssa? Voinko pitää paavia Tunnustuskirjojen mukaisesti antikristuksena ja katolista kirkkoa antikristuksen valtakuntana? (linkki) Ja jos en voi, niin kuinka voin olla rehellisesti esimerkiksi tunnustuksellinen luterilainen, joka allekirjoittaa Tunnustuskirjat joka kohdassa?

Tutustuminen katoliseen kirkkoon voisi lähteä liikkeelle vaikka siitä havainnosta, että pelastumien perustuu sielläkin ”yksin uskoon, yksin armoon ja yksin Kristukseen”, eivätkä aneet ja kiirastuli ole evankeliumin vastaisia oppeja, vaan puhdasta armoa. Protestanttinen ns. evankelinen usko ei siis eroa tästä näkökulmasta katolisesta uskosta. Sen sijaan protestanttisessa perinteessä edellä mainitulle sloganille annetaan hieman toisenlainen merkityssisältö kuin katolisessa perinteessä. Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että katolisuudessakin pelastus perustuu yksin Kristuksen ja armon varaan.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi