Kategoria: Yleinen Page 3 of 7

Kohta alkaa taas ekumeeninen rukousviikko (18.-25.1.). Ajattelin nostaa sen myötä esille muutamia positiivisia kokemuksia eri kristillisistä seurakunnista ja yhteisöistä, joihin olen matkan varrella saanut tutustua. Katolisesta näkökulmasta ei ole ongelma tunnustaa, että Pyhän Hengen toimintaa ja todellisia kristittyjä on myös katolisen kirkon ulkopuolella (ja tämän voi helposti myös kokea!). Lisäksi yhden ainoan elävän Jumalan palvelijoita voi olla jopa eri uskonnoissa! Edellä sanotulla en toki tahdo olla suhteellistamassa katolista opetusta kirkosta Kristuksen ruumiina ja pelastuksen ainoana välineenä maailmassa.

Yllä oleva kuva näyttää mielestäni koskettavasti, mikä ekumenian tarkoitus on. Kristittyjen tavoite olisi löytää toisensa saman perheen lapsina, joita sitoo yhteen rakkaus yhteiseen Isään ja veljeys Jeesuksen kanssa. Varsinkin Jumalan perheen näkökulmasta kristittyjen hajaannus on hyvin kipeä asia.

Luterilaisuus

Tunnen itse parhaiten luterilaisen kristillisyyden mm. tunnustuksellisen luterilaisuuden ja eri herätysliikkeiden (OPKO, Kansanlähetys) kautta. Päällimmäisenä tunteena luterilaisuudesta tulee mieleeni turvallisuus, empatia ja hyväksyntä. Luterilaiseen jumalanpalvelukseen on helppoa tulla ja tietää jo etukäteen melko hyvin, mitä on luvassa. Opetus on monesti tasapainoista ja Raamattua arvostetaan hyvin paljon: kaikki opetukset pyritään perustelemaan ainakin jollakin tapaa Raamatulla.

Lisäksi ainakin tunnustuksellisella luterilaisella puolella turvallisuutta luo myös halu pysyä 1500-luvulla kirjoitetuissa Tunnustuskirjoissa ilman, että oppia muutetaan uskoon tai moraaliin liittyvissä kysymyksissä. Halutaan siis pysyä siinä uskonkäsityksessä, kuten on ennen uskottu. ”Myös isämme uskoivat ennen” virressä 178 lauletaan (se on muuten lempivirsiäni).

Kokemukseni mukaan kovin paljoa luterilaisuudessa ei puhuta ennen 1500-lukua eläneistä kristityistä, opettajista ja isistä. Luther, Gerhard ja Chemnitz tunnetaan hyvin, mutta seuraava tunnetumpi nimi lienee 300-luvulla elänyt Augustinus, johon myös Tunnustuskirjoissa viitataan. Ehkäpä ekumeniaa katolisen kirkon suuntaan voisikin auttaa parempi tutustuminen ennen 1500-lukua eläneisiin pyhiin, heidän uskoonsa sekä hartauselämään. Myös he ovat ”isiä, jotka uskoivat ennen.” Ja melko katolilaisia ”isiä” olivatkin..

Vapaakirkollisuus

Olen käynyt jonkin verran myös Vapaakirkon ja Helluntaikirkon tilaisuuksissa. Erityisesti tykkään kyseisissä seurakunnissa ylistyksestä ja henkilökohtaisen ratkaisun, sekä kristillisen elämäntavan painottamisesta. Koen, että vapaakirkollinen ihmiskäsitys tulee monella tapaa melko lähelle katolista ihmiskäsitystä. Molemmissa esimerkiksi ajatellaan, että ihmisen on tärkeää kääntyä elämässään Jumalan puoleen. Jos luterilaisuudessa painottuu melko yksipuolisesti se, että Jumala lähestyy ihmistä, eikä ihminen Jumalaa, niin vapaissa suunnissa nähdään myös tärkeänä se, että ihminen voi ylentää sydämensä kohti Jumalaa.

Tämä näkyy esimerkiksi ylistyslauluissa, joissa ymmärtääkseni juuri haetaan (ja minusta usein myös saavutetaan) harrasta tunnelmaa, jotta ihminen voisi paremmin keskittyä Jumalaan ja esimerkiksi olemaan kiitollinen Jumalan antamista lahjoista. Katolisuudessakin nähdään monet konkreettiset asiat tärkeiksi (kuten esimerkiksi paasto, ristinmerkit, kieltäymykset yms.), jotta sydämemme voisi elää lähempänä Jumalaa ja antautua enemmän Jeesuksen seuraamiseen.

Vapaakirkollisuudessa minua puhuttelee myös uskon käytännöllisyys. Lähimmäistyö ja konkreettinen arjen palvelu nähdään tärkeänä ja seurakunta tarjoaa tässä usein myös monia mahdollisuuksia tuoda omaa kutsumustaan käytäntöön.

Ajattelen itse, että vapaakirkollisuutta voisi auttaa ekumeniassa katoliseen suuntaan sakramenttien arvon näkeminen käytännön kristillisen elämän kannalta. Katolilaisena olen kokenut, että esimerkiksi eukaristian sakramentti ja siihen liittyvä pyhyyden kokeminen sekä ripin sakramentti ovat valtava apu arjen kristillisessä elämässä. Ne ovat kuin yliluonnollista energiaa (jota voisi nimittää myös armoksi), jotta voin kasvaa kristittynä kohti Jeesusta. On vaikeaa ajatella, miten voisi kasvaa pyhyydessä, jos nämä kristinuskon pyhyyden elementit jätettäisiin syrjään. (Enkä nyt halua sanoa, että olisin jotenkin erityisen pyhä. Olen vain kokenut suurta apua siitä, että voin vähintään viikoittain polvistua ja palvoa Kristusta ruumiillisena messussa, sekä ottaa hostiassa vastaan Hänen kaikkein pyhimmän sakramenttinsa – Hänen ruumiinsa.)

Lestadiolaisuus

Lestadiolaisuus on luterilaisen kirkon herätysliike, mutta käsittelen sen oman otsikon alla. Olen käynyt jonkin verran esimerkiksi Rauhanyhdistyksellä seuroissa, sekä myös esikoislestadiolaisissa seuroissa. Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee erityisesti vahva yhteisöllisyys ja perhe-etiikka (en tosin tiedä mitä se tällä hetkellä käytännössä on). Liikkeen piirissä tapaa paljon suuria perheitä ja ehkäisyyn suhtaudutaan yleensä kriittisesti.

Lestadiolaisuudessa minua puhuttelee myös synninpäästön korostus. Olen itsekin ennen katoliseen kirkkoon liittämistä usein pyytänyt synninpäästöä seuroissa ja puhuja on julistanut syntini anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä.”

Lisäksi lestadiolaisuudessa opin sen nähdäkseni hyvin Raamattuun sopivan ajatuksen, että on olemassa vain ”yksi joukko” ja että Jumalan valtakunta ymmärretään konkreettisena, näkyvänä ja löydettävissä olevana rakenteena maan päällä. Olisin varmaan itsekin lestadiolainen, jos olisin voinut uskoa, että: ”Tämä se on. Tämä on Jumalan valtakunta maan päällä, jolla on jatkumo Jeesuksen perustamaan kirkkoon.” Koin kuitenkin, ettei lestadiolaisseuroissa ollut läsnä kaksituhatvuotisen kirkon todellisuus ja tämä esti minua uskomasta, että vain Rauhanyhdistyksellä voisi olla Kristuksen perustama kirkko.

Annan siitä huolimatta vahvan plussan lestadiolaiselle seurakuntaopille, vaikka olenkin kriittinen. Yleensä protestanttisuudessa nimittäin kirkkokäsitys leijuu kuin ilmassa ja Kristuksen ruumis ymmärretään vain abstraktiona tai näkymättömänä ”uskon todellisuutena”, jota on vaikea hahmottaa. Lestadiolaisuutta ja katolilaisuutta yhdistää molempia usko siihen, että: ”Tämä se on. Tämä on Kristuksen perustama näkyvä kirkko (tai lestadiolaisuudessa sanottaisiin seurakunta) maan päällä. Tämä on Kristuksen ruumis, Pyhän Hengen temppeli ja Jumalan kansa, joka yhä kantaa Kristuksen lupausta siitä, etteivät tuonelan portit saa sitä valtaansa.” Toki lestadiolaisuudessa uskotaan, ettei rauhanyhdistyksen ulkopuolelta löydy eläviä uskovia, kun taas katolisuudessa ajatellaan, että jopa pakanauskonnoista voi löytyä niitä, jotka voivat pelastua etsiessään sydämessään totuutta ja Jumalaa.

Lestadiolaisuutta voisi auttaa ekumeniassa katolisen kirkon kanssa sen yhteisen uskon jakaminen, että molempien kirkkojen piirissä kasvaa suuria perheitä ja molemmissa kirkoissa kannatetaan perinteistä seksuaalietiikkaa. Jos muissa kirkoissa onkin vähitellen löysennetty opetusta perhe-etiikasta, on lestadiolaisuus pysynyt vielä hyvin lähellä ”isien uskoa”.

Liberaali kristinusko

Haluan sanoa jotakin positiivista myös liberaaleista kristityistä. Myönnän, että tämä on hiukan keinotekoinen kategoria, sillä ymmärrän sen yhteisön sijaan tarkoittavan tietynlaista ajattelutapaa. Siksi annan muutaman esimerkin, mitä itse tarkoitan termillä. Usein liberaalit kristityt kannattavat monia sellaisia asioita, joita perinteinen kristinusko ei ole kannattanut. Esimerkiksi eronneiden uudelleen vihkimistä, homoliittoja, ehkäisyä tai avoliittojen hyväksymistä jne.

Liberaalissa kristinuskon suuntauksessa minua puhuttelee se, että se on niin innokkaasti ja empaattisesti ihmisen puolella. Ajattelen silti, että tämä ampuu tietyllä tavalla yli ja kääntyy lopulta itseään vastaan, jonka takia näen liberaalissa kristinuskon suuntauksessa myös sellaista, mikä on lopulta vahingollista ihmiselle ja pahimmassa tapauksessa vastustaa ihmisen tietä kohti Jumalaa. Koen, että liberaali kristinuskon suuntaus voi olla tietynlainen vastareaktio jyrkälle konservatismille, joka suhtautuu kylmästi ihmiseen. Ajattelen, että liberaalia kristinuskoa voisi auttaa lähentymään katolisen uskon ja moraalikäsityksen suuntaan sen painottaminen, että ihminen on monesti prosessissa kohti pyhyyttä, jossa voimme nähdä useita erilaisia tasoja. Mutta emme saisi silti tämän verukkeella sekoittaa keskenään pyhää ja pahaa, oikeaa ja väärää, totuutta ja valhetta.

Katolisuus

Lopuksi vielä sana katolisuudesta ekumeenisesta näkökulmasta. Katolisuus tarkoittaa uskon universaaliutta. Kyse ei ole vain siitä, että olemme yhtä tässä ajassa toisten kristittyjen kanssa, vaan siitä, että olemme yhtä myös aiemmin eläneiden kristittyjen kanssa. Kirkko on jo 2000 vuotta vanha! Tämä ykseys tarkoittaa sekä ykseyttä samassa uskossa, että ykseyttä samassa kirkkorakenteessa, jossa on mm. piispan viran jatkumo apostoleihin. Emme voi sulkea kristinuskon ulkopuolelle jotakin sellaista, mihin kristityt ovat 2000 vuotta uskoneet, jos mielimme olla katolisia eli universaaleja kristittyjä.

Protestanttisesta näkökulmasta edellä sanottu on ehkä katolisen kirkon ekumenian suurimpana esteenä. Protestanteille kävisi riisuttu versio katolisuudesta, mutta ei koko kakku (eri protestanttiset seurakunnat riisuisivat pois eri asioita katolisesta uskosta, sen mukaan minkä ymmärtävät raamatulliseksi ja epäraamatulliseksi ainekseksi). Toisaalta hyväkin puoli tässä on. Katolinen usko on lopulta hyvin laaja. Pyhä Josemaria Escriva kirjoittaa, että ”maailmanlaajuinen.” Siksi, jokainen protestanttinen kristitty voisi ehkä löytää oman paikkansa katolisen kirkon yhteydestä, jossa on jo valmiiksi hyvin monenkirjava joukko erilaisia uskon ilmaisutapoja, muotoja ja painotuksia, mutta silti aidosti yksi katolinen usko. Ehkä tämän voisi lopulta tehdä luopumatta siitä, mikä itselle on kristinuskossa puhuttelevaa ja tärkeää.

Katolilaisena uskon, ettei katolinen kirkko ole sen synneistä ja pahuudesta huolimatta muuttunut antikristuksen temppeliksi, kuten monet reformaattorit ajattelivat. Sen sijaan uskon, että se oli silloin ja on yhä Kristuksen morsian ja se kirkko, jonka Jeesus itse perusti, ja jota Hän ei ole hylännyt, ja joka laivan kölin tavoin johtaa kristittyjä kohti pyhyyttä ja Jumalaa.

En näe oikeana tienä lähteä perustamaan uutta kirkkoa pahentuen esimerkiksi kirkossa esiintyvästä lusteesta, josta Jeesuskin ennusti, sillä uusi kirkkorakenne tietää aina uutta auktoriteettia kristikansassa ja uutta repeämää Jumalan perheessä. Sen sijaan ajattelen, että oikea tie on rukoilla ja pysyä sen auktoriteetin yhteydessä, jolle Jeesus jätti taivasten valtakunnan avaimet merkiksi auktoriteetista kirkossa. Siksi ajattelen, että Pietarin ja hänen seuraajansa (paavi) tehtävän tunnustaminen kirkon viimeisenä auktoriteettina ovat ainoa tie lopulliseen ja näkyvään ykseyteen. Tästä uskosta huolimatta empatisoin kovasti niitä kristittyjä, jotka uskovat toisin.

Rukoilkaamme joka tapauksessa ykseyttä Jeesuksen sanoin:

”Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä, vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä, niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että sinä olet minut lähettänyt.”

Entisenä jääkiekkoilijana olen seurannut mielenkiinnolla useiden suomalaisten nousua NHL:ään. Katsomme Youtubesta lähes päivittäin poikieni kanssa NHL:ssä pelaavien suomalaisten tekemät maalit. ”Onko Patrik Laine tehnyt maaleja? Entä Mikko Rantanen?” ovat usein aamun ensimmäisiä kysymyksiä, kun pojat syövät aamupuuroa. Mielenkiintoa lisää entisestään se, että pojat nousivat tänä vuonna itsekin kiekkokoulusta joukkueeseen ja harjoittelevat jääharjoitusten lisäksi päivittäin useita tunteja laukauksia ja kuvioita terassillamme, josta on muotoutunut kiekkostadion.

Yksi mielenkiintoinen ja tuore NHL-nimi on Kaapo Kakko, NHL:n varaustilaisuuden kakkosnimi! Katselin New York Rangersin avausshowta Madison Square Gardenilta ja pelaajien näyttävää sisääntuloa. Aika huikea show! 18 000-päinen yleisö hurraa, hienot valoefektit ja spektaakkelinomainen musiikki. Kun pelasin itse C-nuorten SM-sarjaa, oli katsojia korkeintaan muutama sata. Silti muistan elävästi tuon tunteen, mitä on kyyristyä aloitukseen, kun Final countdown soi ja yleisö kohisee! Kaapo Kakon fiilis New Yorkissa oli varmaan potenssiin kymmenen.

Maalit vs. hyvät teot

Jääkiekossa on kysymys lopulta aika maallisesta asiasta. Jääkiekko-ottelun voittaa se joukkue, joka tekee enemmän maaleja. Jääkiekon merkitys on myös suhteellinen eli se riippuu siitä, minkä merkityksen me sille annamme. Jääkiekolla on merkitystä esimerkiksi pelaajien kunnian ja palkan kannalta, mutta sillä ei ole itsessään tämän näkyvän todellisuuden ylittävää merkitystä: kuollessa ei lasketa, kuinka monta maalia joku teki tai paljonko +/- -sarake jäi pakkaselle.

Maalien sijaan kuollessamme lasketaan, olemmeko tehneet hyvää vai pahaa. ”Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä. Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan.” (Ilm. 20:12.)

Russell Crowen tähdittämässä elokuvassa Gladiator sanottiin: ”Mitä teemme ajassa, kaikuu ikuisuuteen.” Kun katsoin elokuvaa ensimmäisen kerran, minuun teki vaikutuksen se, kuinka syvä hengellinen sanoma tähän kätkeytyy: Ihminen ei ole maallinen olento, jonka teot ovat vain ”pölyä ja tuhkaa.” Sen sijaan hän on ikuisuusolento. Hänen tekonsa kaikuvat ikuisuuteen eli niillä on merkitystä ikuisuuden kannalta.

Jääkiekossa tehdyillä maaleilla on maallinen ja ohikiitävä merkitys pelaajien, joukkueen ja yleisön kannalta, mutta ajattele hyvän teon tai vastaavasti pahan teon eli synnin merkitystä. Tuo merkitys ei ole vain ohikiitävä, vaan iankaikkinen! Hyvän ja pahan teon merkitykset ylittävät tämän näkyvän todellisuuden. Siksi niitä ei voi verratakaan jääkiekossa tehdyn maalin merkitykseen.

Täysille vai tyhjille lehtereille?

Ajattele, kuinka paljon voimaa hurraava yleisö antaa jääkiekkopelaajille! Yleisö on todella kuin kuudes kenttäpelaaja! Vaikka jalat olisivat maitohapoilla, nostattaa yleisö taistelutahtoa ja voittamisen halua. On ihan eri asia pelata tyhjille lehtereille kuin täydelle stadionille! Tämä johtuu siitä, että ihminen on luotu sosiaaliseksi olennoksi.

Tuntuu kuitenkin hieman absurdilta, kun jääkiekkostadionilla tuhannet tai jopa kymmenet tuhannet ihmiset tsemppaavat ja hurraavat maaleille, joiden merkitys on suhteellinen ja pelkästään maallinen. Vielä absurdimmalta tuntuu se, että teemme usein ilman yleisöä ne maalejakin paljon tärkeämmät tekomme ja valintamme, joilla on merkitystä ikuisuuden kannalta. Vai teemmekö sittenkään?

Pyhien yleisö

Jokainen meistä elää keskellä jääkiekkopeliä tai pikemminkin sotaa: ”Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet. Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa.” (Ef. 6:11-12).

Ja mikä parasta, tässä sodassa ei olla yksin! Ihminen on luonnostaan joukkuepelaaja. Siksi myöskään hengellistä sotaa pahuutta vastaan ei käydä yksin. Pelaamme nimittäin täysille lehtereille! Pyhien yhteys kantaa meitä! ”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa.” (Hepr. 12:1).

Mutta keitä tuohon todistajien pilveen (tai hurraavaan yleisöön) kuuluu? Heprealaiskirje luettelee edellä vanhan liiton pyhiä: Aabelin, Eenokin, Noan, Abrahamin, Saaran, Jaakobin, Joosefin jne. Kaikki nämä pyhät ovat uskon kautta taistelleet hyvän puolesta ennen meitä. Ja nyt siirryttyään taivaan lehtereihin, he kannustavat meitä kilvoituksessamme! He rukoilevat puolestamme! Jos Madison Square Gardenin hurraahuudot ovat jotakin, niin kuinka paljon enemmän ympärillämme olevien pyhien rukoukset!

Pyhien rukoukset

Kun olin ensimmäisessä katolisen kirkon pääsiäisyön vigiliassa lauloimme rukouksen Litaniae Sancotrum. Tuossa alun perin 500-luvulta peräisin olevassa kirkon liturgisessa rukouksessa luetellaan suuri määrä vanhan ja uuden liiton pyhiä, sekä pyydetään heidän esirukouksiaan. Pyhä Maria, rukoile puolestamme. Pyhä Abraham, rukoile puolestamme. Pyhät Pietari ja Paavali, rukoilkaa puolestamme. Pyhä Justinus, rukoile puolestamme jne. Pääsiäisyön vigiliassa tajusin konkreettisesti, että pyhät ovat läsnä, koska he ovat Kristuksessa ja Kristus on läsnä pyhässä eukaristiassa!

Madison Square Gardenille mahtuu noin 18 000 katsojaa. Taivaallisilla lehtereillä kannustaa kuitenkin vielä monin verroin suurempi pyhien kansanjoukko, niin suuri, ettei sitä kukaan kykene laskemaan. Siinä on nimittäin ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista.

Ja mitä he kannustavat (tai rukoilevat)? Eivät varmasti maallisten, vaan taivaallisten maalien puolesta. He rukoilevat, että sinä et lankeaisi kiusaukseen. He rukoilevat, että sinä pitäisit itsesi puhtaana. He rukoilevat, että sinä et antaisi ruumistasi synnin orjaksi iankaikkiseksi kuolemaksi, vaan vanhurskauden palvelijaksi pyhitykseen. He rukoilevat, että sinä olisit Jeesuksen uskollinen todistaja ja pitäisit Jumalan käskyt. He rukoilevat, että Jumalasta virtaisi sinuun Kristuksen ansioiden tähden armoa ja voimaa rakastaa, kuten Kristus rakasti.

He siis rukoilevat, että keräisit aarteita taivaalliseen pistepörssiin tekemällä sitä, mikä on hyvää ja oikein.

Jos Jumala suo, minut liitetään pyhän katolisen kirkon täyteen yhteyteen 11.9. Kyseinen päivä tulee olemaan yksi oman elämäni tärkeimmistä päivistä kastepäivän ja hääpäivän ohella. Myös lasteni syntymäpäivät kuuluvat – tottakai – tärkeimpiin päiviin. Mietin pitkään, kirjoitanko kääntymykseni syistä julkisesti. Koko prosessin avaaminen blogissa olisi nimittäin mahdotonta. Olen kuitenkin päätynyt kirjoittamaan jotakin. Tähän minua ovat rohkaisseet useat kääntymyskertomukset (kirjoitin yhdestä esim. täällä). Niinpä, minäkin haluan todistaa Jumalan suurista töistä omassa elämässäni.

Oma tausta

Moni tuntee minut melko ehdottomana ja mustavalkoisena tyyppinä. Nämä ovat ominaisuuksia, joita yritän jatkuvasti hioa, mutta uskoakseni ehdottomuus – mikäli se ilmenee tinkimättömyytenä tai periksiantamattomuutena – voi olla myös vahvuus tai hyve. Luterilaisena olin melko ehdoton. En suhtautunut luterilaisuuteen vain yhtenä vaihtoehtoisena tunnustuskuntana, vaan ainoana oikea- ja puhdasoppisena tunnustuskuntana. Havaintoni mukaan tällainen suhtautuminen on melko yleistä niissä piireissä, josta olen tullut.

Vaikka ”oikeaoppisuus” määritti pitkälti hengellistä elämääni luterilaisena, olin myös kokenut luterilaisen ”armon evankeliumin” koskettavuuden. Olen kokenut Jeesuksen ristintyön ja ”veren evankeliumin” lohdullisuuden luterilaisuudessa. Koen siis, että tiedän, mikä on luterilaisuuden aarre. Eikä kyse ole vain tiedosta, vaan vahvasti omakohtaisesta kokemuksesta. Olen monta kertaa liikuttunut syntisyydestäni ja kokenut armon koskettavan.

Ristiriita

Maailmankuvani luterilaisena oli aukoton tai ainakin melkein. Sitten törmäsin kysymykseen ehkäisyn etiikasta, josta kirjoitin myöhemmin kirjan täällä (tässä myös video). Perehdyin kirkon historiaan eli traditioon ja havaitsin, millaista seksuaalietiikkaa kirkossa oli opetettu aiemmin. Huomasin ristiriidan siinä, mitä esimerkiksi luterilaisissa kirkoissa opetetaan seksuaalietiikasta tänä päivänä. Tätä ristiriitaa en noin vain kyennyt ohittamaan.

Eikä kyse ole vain siitä, onko ehkäisy ok vai ei. Kyse on paljon laajemmasta asiasta, nimittäin siitä, mitä tarkoittaa, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Kyse on kristillisestä antropologiasta eli siitä, mitä tarkoittaa olla luotu olento, jolla on ruumis, ja jonka päämääränä on pyhitys. Tällä kaikella on mielestäni lisäksi iso merkitys koko kristinuskon tulevaisuuden suhteen. Länsi on menettämässä Jumalan juuri perhe-etiikan suhteellistumisen ja vinoutumisen takia (tässä hyvä esittely erinomaiseen kirjaan aiheesta).

Tradition tuki raamatuntulkinnalle

Havaitsin keskustelun seksuaalietiikan tulkinnasta vaikeaksi protestanttisella maaperällä. Vaikka Raamattu tai ”yksin Raamattu” annetaan tulkinnan ainoaksi mitaksi, on kalibrointi silti vaikeaa, sillä Raamatun ja kristityn välissä on aina yksi asia: tulkinta. Tulkintaa vaikeuttaa lisäksi se, ettei Raamattu ole lakikirja, joka esittäisi eksaktisti täsmällisen vastauksen jokaiseen mahdolliseen asiaan.

Löysin tukea jalkojeni alle traditiosta. Tarkoitan tällä sitä ”miten ennen on uskottu.” Tämä on ollut mielenkiintoinen tutkimusmatka kirkon historiaan, jossa yksi asia tuntuu jo nyt aika selvältä: ennen on uskottu katolisesti. Toki ortodoksit ovat hyvin lähellä, josta henkilökohtaisesti iloitsen. Protestanttina joutuisin kuitenkin rakentamaan ”oikean opin” jatkumon maailmankuvallisesta kontekstista irrotettujen lainausten varaan, kuten minusta Tunnustuskirjoissa tehdään. Jos luterilaisena uskoo, että myös ennen 1500-lukua on ollut oikeaa kristinuskoa on vaikea löytää perusteluja sille, että se olisi ollut luterilaista. Luterilaisuus on nimittäin niiden piirteiden osalta, jotka erottavat sen katolisesta uskosta, syntynyt vasta 1500 vuotta kirkon syntymästä.

Toki katolinen traditio on rosoinen ja elävä. Kyse ei varmasti ole monoliitista, joka läpäisisi staattisesti kirkon historian. Sen sijaan kyse on elävästä tulkinnasta, joka avaa Kristuksen salaisuutta, kuten sipulista aukeaa uusia kerroksia. Raamatun typologinen tulkinta ja mariologia ovat tästä mielestäni kaunis ja rikas osoitus. Ja vaikka käytännöt, uskon ilmaisu ja sanoittaminen rikastuvat, on katolinen oppi silti muuttumaton. Raamattu on kokoajan uskon keskuksena.

Tradition varmuus on jatkumossa alkukirkon kanssa. Varmuus on Kristuksen lupauksessa: ”Minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuuna asti” ja Kristuksen sanoissa: ”Kun hän tulee Totuuden henki, johdattaa hän teidät kaikkeen totuuteen.” Tässä jatkumossa katolinen kirkko on yhä, kun taas esimerkiksi luterilainen kirkko on jättänyt tämän yhteyden.

Miten löytää jälleen kristikunnan ykseys?

Surullinen asia protestanttisuudessa on se, että se kulkee jatkuvasti kohti suurempaa hajaannusta, kauemmas Jeesuksen rukouksesta: ”Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.” (Joh. 17:11)

Protestanttisuuden henki on: en tarvitse kirkkoa tai opetusvirkaa, sillä voin tulkita Raamattua itse. Se mitä kirkko ja opetusvirka ovat Pyhän Hengen johtamina opettaneet vuosisadat ja jopa -tuhannet, ei merkitse mitään, kun minä voin tulkita Raamattua itse ja päättää, mitä tuo kirja opettaa. Protestanttisuuden henki on siis individualismi, eikä tarvitse siksi ihmetellä, miksi sen hedelmänä on hajaannus.

Mutta voisiko Jeesuksen rukous olla voimaton? Ehkä Jeesus ei perustanutkaan kirkkoa individualismin varaan, vaan opetusviran (magisterium) varaan, kun hän sanoi Pietarille: ”Kaitse minun lampaitani.” Jos taas seuraamme individualismia, ei ole lammasta eikä paimenta. Tällöin ei tunnusteta opetusviran auktoriteettia. Tällöin minä olen sekä paimen että ainoa auktoriteetti, jota seuraan, ei kirkko. Tällöin minä asetan oman raamatuntulkintani vaikka koko kirkon vuosituhantista opetustraditiota vastaan, ja jos se ei taivu minun tulkintaani, perustan uuden kirkon. Tällaisesta asenteesta syntyi nähdäkseni mm. luterilaisuus.

Ongelma on kuitenkin siinä, että kirkko on Kristuksen ja hän jätti kirkolleen piispanviran luvaten johdattaa koko piispakollegiota yhdessä kaikkeen totuuteen. Lisäksi Raamattu opettaa kunnioittamaan tätä Kristukselta peräisin olevaan virkaa: ”Olkaa kuuliaiset johtajillenne ja tottelevaiset, sillä he valvovat teidän sielujanne.” (Hepr. 13:17) Kirkossa on alusta asti ollut hierarkia, mikä on Jumalan suuri viisaus, sillä onhan Hän tarkoittanut perheeseen ja yhteiskuntaankin hierarkian. Hierarkia varjelee ykseyttä mm. itsekkyyden voimilta, jotka ajavat ihmisiä erilleen.

Sitä paitsi Raamattu itse kumoaa individualismin kyvyn tulkita pyhiä kirjoituksia. Sen sijaan kirjoituksia pitää tulkita siinä Hengessä, jossa ne ovat syntyneet. Jeesus jätti apostoliselle opetusviralle Pyhän Hengen ja erityisen armon tulkita pyhiä kirjoituksia. Paavali opetti: ”Ja tietäkää ennen kaikkea se, ettei yksikään Raamatun profetia ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä; sillä ei koskaan ole mitään profetiaa tuotu esiin ihmisen tahdosta, vaan Pyhän Hengen johtamina ihmiset ovat puhuneet sen, minkä saivat Jumalalta.” (2. Piet. 1:20-21)

Protestantista lampaaksi

Olen alkanut tajuamaan kuinka rajallinen ja sidonnainen ihminen olen. Minua sitoo tahtomattanikin tämän ajan ideologiat, kuten länsimainen moderni materialistinen maailmankuva. Minua sitoo oma kulttuurini, oma psykologiani ja koko elämäni konteksti. Minua sitoo myös sokea usko omiin kykyihini olla objektiivinen esimerkiksi siinä, miten tulkitsen Raamattua.

Olen todella lammas. Olen vain uskonut itsestäni paljon enemmän.

Tottakai edelleenkin koen tärkeäksi kouluttautumisen. Teologia innostaa minua valtavasti. Pyrin joka päivä lukemaan teologista kirjallisuutta 2-3 tuntia. Lisäksi kuuntelen työmatkoillani apologiaa eli uskon puolustusta jne.

Tarvitsen kuitenkin jonkin itseni ulkopuolisen mittapuun, jonka mukaan kalibroida. ”Yksin Raamattu” ei riitä, koska se ei ole koskaan yksin. ”Yksin Raamattu” -periaate on sokea oman tulkinnan ja kontekstin vaikutukselle. Siksi tarvitsen kirkon, opetusviran ja Pyhän Hengen johtaman tradition, joka läpäisee eri aikojen ideologiat, kulttuurit ja kontekstit. Ilman näitä pylväitä kirkon usko, oppi ja moraali ovat kuin tuuliviiri, joka on pohjaa vailla.

Ymmärsin, että ainoa tapa olla kuuliainen Kristuksen ylimmäispapilliselle rukoukselle on olla kuuliainen sille opetusviralle, jonka Hän perusti, ja johon Hän sitoi itsensä luvaten: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani, ja tuonelan portit eivät sitä voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet, ja minkä sinä sidot maan päällä, se on oleva sidottu taivaissa, ja minkä sinä päästät maan päällä, se on oleva päästetty taivaissa.” (Mark. 16:18-19)  Eli toisin sanoen liittyä siihen yhteen, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon, joka ei ole vain tämän ajan ja kulttuurin tuote, vaan universaali, läpäisten koko kirkon historian.

”Raamatunvastaiset opit”

Katolista kirkkoa syytetään lukuisista raamatunvastaisista opeista. Kaikkien syytösten läpikäyminen blogikirjoituksessa olisi mahdotonta, siksi otan yleisemmän näkökulman. Jos tutkimme protestanttisesta näkökulmasta katolisen kirkon ongelmallisia oppeja, ajattelen, että puhumme ennen kaikkea Raamatun tulkinnan ja opinmuodostuksen periaatteista ja laeista.

Ensiksi ajattelen, että opin leimaaminen raamatunvastaiseksi, vaatisi eksplisiittistä raamattunäyttöä. Tällaista protestanteilla ei ole kuitenkaan esittää, sillä katolinen usko ei ole raamatunvastaista. Otetaan esimerkki Marian perisynnittömyydestä. Raamattu yksinään ei ratkaise kiistattomasti kysymystä suuntaan eikä toiseen. Kysymys jää siis auki. Silti protestantit sanovat usein, että tämä katolinen oppi olisi raamatunvastainen. Se ei ole kuitenkaan totta, sillä pikemminkin pitäisi minusta sanoa, että Raamattu yksinään ei ratkaise kysymystä. Tällöin on myös mahdollista, että oppi on totta. Ainakaan se ei ole sanan varsinaisessa merkityksessä raamatunvastainen.

Tästä päästään kysymykseen: onko jokaiselle opille löydyttävä kiistattomat ja suorat raamatunkohdat, jotta ne voidaan hyväksyä kirkon uskoon? Jos vastaamme kyllä, joudumme perustelemaan myös tämän suorilla ja kiistattomilla raamatunkohdilla. Missä Raamattu siis opettaa, että se olisi kristinuskon ainoa normi? Missä Raamattu opettaa, että kaikki kirkon opinkohdat on pystyttävä perustelemaan kiistattomasti yksin Raamatulla? Jos olemme rehellisiä (ja näin monet protestantitkin myöntävät, ks. esim. tämä) on vastaus: ei missään.

Esimerkiksi intellektuelli luterilainen apologeetta Jordan B. Cooper myöntää tämän ja vetoaa Raamatun erityislaatuisuuteen. Mielestäni argumentti ei kuitenkaan toimi yksin Raamattu -periaatteen puolesta, sillä myös katolisessa kirkossa Raamattu on erityislaatuinen. Tästä ei kuitenkaan poissulkevasti seuraa, ettei kirkolla voisi olla Raamatun lisäksi mitään muuta auktoriteettia, kuten opetusviran auktoriteettia.

Ja jos menemme Raamattuun itseensä, opettaa se myös opetusviran auktoriteettia: ”Vaikka toivon pian pääseväni sinun tykösi, kirjoitan sinulle tämän, että, jos viivyn, tietäisit, miten tulee olla Jumalan huoneessa, joka on elävän Jumalan kirkko, totuuden pylväs ja perustus.” (1. Tim. 3:14-15) On syytä huomata, ettei kyseisen Timoteuksen kirjeen kirjoittamisajankohtana vielä ollut Uutta testamenttia kanonisoituna kirjakokoelmana ja silti Paavali viittaa kirkkoon totuuden perustuksena. Kirjakokoelma nimeltä Uusi testamentti ei siis yksinään ole se perustus, jonka varassa kirkko ainoastaan seisoo.

Kyse katolisen kirkon ”raamatunvastaisissa” opetuksissa onkin mielestäni siitä, etteivät protestantit koe niitä riittävän perustelluiksi yksin Raamatun avulla. Loogisesti tämä ei kuitenkaan tee niistä vielä raamatunvastaisia. Minusta oleellisempaa onkin kysyä: ovatko katoliset opit totta? Kristinusko sitoutuu siihen, mikä on totta. Totuus on oleellisempi kysymys kuin se, ovatko katoliset opit ”raamatullisia” protestanttisessa mielessä, sillä koko reformaation pääperiaate Sola Scriptura ei ole ”raamatullinen” protestanttisessa mielessä. Se on nimittäin ristiriidassa itsensä kanssa, sillä se ei perustu yksin Raamattuun.

Minulla on protestanttinen tausta, joten en ihan noin vain luovuttanut Raamatun tulkitsemisen auktoriteettia opetusviralle eli paavin yhteydessä toimivalle piispakollegiolle. Halusin testata katolisen uskon itse. Niinpä olen käynyt katolisen opin läpi kohta kohdalta (esim. katekismuksen ja informaatiokurssin kautta) ja havaitsin, kuinka kaunis, harmoninen, syvä ja rikas se on. Jotta olisin voinut rehellisesti jatkaa protestanttina, olisi minun pitänyt voida jatkaa katolisen opin protestoimista raamatunvastaiseksi. Tähän en kuitenkaan löytänyt enää syytä.

Lisäksi ajattelen, ettei auktoriteetin tunnustamisen tarvitse johtaa sokeaan auktoriteetin seuraamiseen. Myös katolinen kirkko kannustaa henkilökohtaiseen Raamatun lukemiseen. Usko on siis sekä henkilökohtainen että yhteisöllinen asia. Ongelmia seuraa, jos se on pelkästään minun henkilökohtainen asiani, joka ei ole missään suhteessa kirkon katolisen uskon kanssa.

Vanhurskauttamisoppi

Kun STLK:n entinen kirkkokunnanjohtaja Mika Bergman ilmoitti julkisesti keväällä 2018 kääntymyksestään ortodoksiksi, kiinnostuin asiasta. Varsinkin Mikan julkisesti antamat perustelut kääntymykselleen olivat vakuuttavia. Huomasin lisäksi, että luterilaiset olivat hieman aseettomia hänen perustelujensa edessä. Kritiikki kohdistuikin enemmän pikkunyansseihin ja persoonaan, mutta kokonaisesitystä ei minusta oikein kohdattu vakuuttavasti. Olin lisäksi tavannut Mikan ja keskustellut hänen kanssaan. Olin huomannut että hän on tinkimätön omantunnon ihminen, jolla on integriteettiä tehdä isojakin ratkaisuja sen velvoittamana, minkä ymmärtää totuudeksi. Tällaiset ihmiset ovat nähdäkseni harvassa.

Mika kirjoitti, etteivät hyvät teot ja henkilökohtainen suhde Jumalaan istu oikein luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin. Syy on siinä, että luterilainen vanhurskauttamisoppi tulkitaan usein hyvin monergistisesti, mikä häivyttää tekojen merkityksen ja ihmisen vastuun suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin. Tajusin, että Mika puki sanoiksi jotain, mitä olin pitkään pohtinut! Esimerkkejä voisi antaa paljonkin (tässä yksi saarna aiheesta: Usko ei ole henkilökohtainen suhde Jeesukseen). Tiedän että luterilaiset esittävät vastalauseen, mutta huomaan käytännössä kuitenkin suuren eron, jos vertaan luterilaista spiritualiteettia esimerkiksi katoliseen spiritualiteettiin.

Raamatun perusteella on kuitenkin vaikea tulla siihen johtopäätökseen, ettei teoilla olisi merkitystä pelastuksen kannalta. Esimerkki: ”Puhukaa niin ja tehkää niin kuin ne, jotka vapauden laki on tuomitseva. Sillä tuomio on laupeudeton sille, joka ei ole laupeutta tehnyt; laupeudelle tuomio koituu kerskaukseksi. Mitä hyötyä, veljeni, siitä on, jos joku sanoo itsellään olevan uskon, mutta hänellä ei ole tekoja? Ei kaiketi usko voi häntä pelastaa? Jos veli tai sisar on alaston ja jokapäiväistä ravintoa vailla ja joku teistä sanoo heille: ”Menkää rauhassa, lämmitelkää ja ravitkaa itsenne”, mutta ette anna heille ruumiin tarpeita, niin mitä hyötyä siitä on? Samoin uskokin, jos sillä ei ole tekoja, on itsessään kuollut.” (Jaak. 2:12-17)

Lisäksi Jeesus opettaa pelastumista tekojen mukaan: ”Ja hän on antanut hänelle vallan tuomita, koska hän on Ihmisen Poika. Älkää ihmetelkö tätä, sillä hetki tulee, jolloin kaikki, jotka haudoissa ovat, kuulevat hänen äänensä ja tulevat esiin, ne, jotka ovat hyvää tehneet, elämän ylösnousemukseen, mutta ne, jotka ovat pahaa tehneet, tuomion ylösnousemukseen. (Joh. 5:27-29) Voit katsoa tekojen ja uskon suhteesta myös: Matt. 16:27, Matt. 25:34-40, Luuk. 10:25-28, Room. 2:5-10, Piet. 1:16-17, Ilm. 20:12-13 ja Ilm. 22:12.

Uskoa, armoa ja tekoja ei ole minusta Raamatun valossa mielekästä asettaa luterilaisittain samaan kategoriaan, jossa ne kilpailevat keskenään. Ensiksikin kaikki on 100 %:sti armoa. Jumala on luonut meidät. Kaikki mitä meillä on, on lähtöisin Jumalasta. Emme voi sanoa, että mikään olisi varsinaisesti meidän omaamme. Tämä sama pätee siihen hyvään, mitä voimme tehdä. Kaikki hyvä on lähtöisin Jumalasta.

Ihminen ei ole kuitenkaan robotti, vaan Jumala on luonut hänet vapaaksi olennoksi (5. Moos. 30:11-16). Ihmisellä on vapaa tahto, sillä hänet on luotu Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Niinpä hänellä on myös vastuu siitä, mitä hän tekee. Niinpä usko, teot ja rakastaminen ovat myös aidosti inhimillistä toimintaa. Ihminen ei ole vain objekti, jota Jumalan armo liikuttaa, vaan hän on omien valintojensa subjekti. Täydellinen rakastaminen on kuitenkin synnin takia mahdollista vain Pyhän Hengen avulla, mutta silloinkin se on aidosti inhimillistä toimintaa. Siksi Raamattu kehottaa meitä niin paljon tekemään hyvää. Emme nimittäin tee hyvää noin vain luonnostamme, vaan tarvitsemme paljon armon apua ja Pyhän Henkeä voimaa. Tekeminen on kuitenkin aidosti vapaan tahtomme toimintaa, eikä pelkkä apu ja voima saa meitä automaattisesti liikkeelle.

Ihmisen vapaa tahto ja yhteistyö Jumalan kanssa esimerkiksi pyhityksessä ja pelastumisessa eivät kuitenkaan vähennä Jumalan kunniaa. Jos näin olisi, ei Jumala olisi voinut alun perinkään luoda ihmistä. Ihmisen luominen, pelastaminen ja pyhittäminen tarkoittavat nimittäin sitä, että Jumala jakaa oman kunniansa ihmisen kanssa.

Lopuksi vielä yksi asia. Entä jos lankeamme? Luterilaisuudessa pelastuminen on tunnetusti yksin armosta, mutta entä katolisuudessa. Jos menet ripittäytymään katoliselle isälle, sanooko hän sinulle: ”Tee tämä ja tuo, niin sitten ansaitset syntiesi anteeksiannon.” Ei tietenkään. Kyllä kaikki synnit saa anteeksi yksin Kristuksen tähden myös katolisessa rippituolissa. Tämän jälkeen otetaan kuitenkin vakavasti hyvät teot, rakastaminen, pyhittyminen ja se, että jokainen tehty synti rikkoo yhteyttämme Jumalaan. Silti Jumala on rakastava Isä, joka odottaa kärsivällisesti, että voisi olla meille laupias.

Ja katolisuudessa Jumala on muuten niin äärettömän rakastava Isä, ettei Hän suutu tai tule mustasukkaiseksi, vaikka lähestyisimme hengellistä äitiämme, Neitsyt Mariaa, ja pyytäisimme hänenkin esirukouksiaan. Onhan hän Jeesuksen äitinä myös meidän äitimme (ks. esim. tämä).

Miksi kääntymys?

Kun katolinen maailmankuva alkoi hahmottua, tuntui se siltä kuin olisin löytänyt tutusta ja turvallisesta huoneesta ikkunan, josta loisti valoa. Tässä valossa huomasin, että olin ollut eräällä tavalla rationalismin vanki. Tämä on toki hieman kärjistystä, mutta siinä on paljon totuutta. Tuossa valossa aloin havaita ongelmia ja ristiriitoja entisessä maailmankuvassani. Tuttu ja turvallinen huone alkoi vaikuttaa ahtaalta ja tunkkaiselta. Aloin kokea, ettei se ollutkaan koko totuus kristinuskosta tai universumista.

Lisäksi olen huomannut, kuinka heikko ja syntinen olen. Tarvitsen Jumalan armoa ihan kaikkeen. Silti ymmärrän, että minun päämääräni on muuttua pyhemmäksi. Tätä varten tarvitsen katolisen kirkon: oman sielunhoitajan, eukaristian, ripin lahjan, ruusukon, kirkon moraaliopetuksen ja kaiken sen viisauden, kokemuksen ja rikkauden, mitä 2000 vuotta vanhassa kirkossa on ihmisyydestä ja tiestä Isän tykö. Siksi haluan sydämestäni kääntyä katoliseen uskoon ja palata protestanttina Kotiin.

Katolisessa kirkossa toukokuu on perinteisesti Neitsyt Marian kuukausi. Erityisesti tässä kuukaudessa Mariaa kunnioitetaan ja muistetaan. Ruusukko on myös perinteinen rukous, jossa katolisen sanonnan mukaan muistetaan Jeesuksen elämän keskeisiä tapahtumia Neitsyt Marian seurassa. Tässä kirjoituksessa kuvaan, miltä tunnustuksellisesta luterilaisesta taustasta tulevalle on tuntunut alkaa rukoilla ruusukkoa, ja mihin Marian kunnioitus Raamatussa perustuu. Olen rukoillut ruusukon läpi päivittäin noin kahden kuukauden ajan ja luulen – mikäli se minusta riippuu – että aion rukoilla tätä rukousta päivittäin loppuelämäni ajan. Olen kokenut rukouksen siis hyvin positiivisesti.

Mitä ruusukossa rukoillaan?

Ruusukko on rukousnauha, jossa jokaiseen helmeen liittyy rukous. Helmet helpottavat rukoukseen keskittymistä, kun saa konkreettisesti siirtyä rukouksesta toiseen helmi kerrallaan. On totta, että varmasti pakanauskonnoissakin käytetään rukousnauhoja, mutta minusta oleellista on, mitä rukoillaan. Ajattelen, että rukousnauhaa ei tulisi vieroksua sen takia, että muissakin uskonnoissa esiintyy sellaisia. Emmehän me vieroksu esimerkiksi polvirukoustakaan siitä syystä, että hindut tai muslimitkin voivat rukoilla polvillaan. Oleellisempaa on siis rukouksen sisältö.

Ruusukossa rukoillaan Apostolinen uskontunnustus kerran, Isä meidän kuusi kertaa, Kunnia isälle kuusi kertaa ja Terve Maria 53 kertaa. Lisäksi rukoillaan omien esirukousaiheiden puolesta, voidaan lausua Fatiman rukous ja lopuksi luetaan Salve Regina ja Loreton litania. Lisäksi ruusukossa mietiskellään Jeesuksen elämän keskeisiä tapahtumia ja jokaiselle päivälle on omat viisi salaisuutta, joita mietiskellään. (Rukousten sisällöt löydä täältä.)

Terve Maria

Luterilaiselle ruusukko olisi varmasti täysin luonteva tapa rukoilla, jos siinä ei puhuteltaisi Neitsyt Mariaa ja pyydettäisi häneltä esirukousta. Ehkä joku luterilainen voisi pitää tarpeettomana myös rukousten useaa toistamista, mutta en usko, että tätä pidettäisiin välttämättä opillisena esteenä ruusukon rukoilemiselle. Sen sijaan luterilaisesta taustastani ja herkästä omastatunnosta johtuen minun oli ensin tarkkaan mietittävä, voiko Mariaa puhutella ja voiko häneltä pyytää esirukousta ennen kuin aloin rukoilla ruusukkoa. Ajattelen, että jos luterilainen voi vastata näihin molempiin myöntävästi, voi hän turvallisella mielellä rikastuttaa rukouselämäänsä ruusukon avulla.

Saako Mariaa puhutella?

Terve Maria rukouksessa asetutaan enkeli Gabrielin ja Elisabetin asemaan ja Mariaa puhutellaan niillä sanoilla, joilla enkeli Gabriel ja Elisabet Raamatussa Mariaa puhuttelivat: ”Terve Maria, armoitettu, Herra sinun kanssasi. (Gabriel) Siunattu sinä naisten joukossa ja siunattu kohtusi hedelmä Jeesus. (Elisabet)” Tuskin Raamatun sanan toistaminen, varsinkin näin keskeisen pelastushistoriallisen tapahtuman, siis Jeesuksen inkarnaation, toistaminen olisi väärin. Sen sijaan kysymys on, voiko rukouksessa intentio eli päämäärä olla puhutella nyt Mariaa näillä Raamatusta lainatuilla sanoilla. Kysymys siis on: saako Marialle puhua, vaikka hän on taivaassa?

Tähän voimme löytää vastauksen ainakin Lutherilta ja suomen kirjakielen isältä Mikael Agricolalta. Luther on nimittäin sanonut: ”Se, jolla on hyvä (vahva) usko, rukoilee Terve Marian ilman vaaraa!” ja ”Voimme käyttää Terve Mariaa mietiskelynä, jossa lausumme, millaisen armon Jumala on antanut Marialle. Toiseksi, meidän tulee lisätä toive, että jokainen tulisi tuntemaan hänet ja kunnioittamaan häntä.” (lähde) Lisäksi Mikael Agricola otti Terve Maria rukouksen osaksi luterilaista katekismustaan. Lutherille ja Agricolalle ei siis vaikuttaisi olevan ongelma, vaikka Mariaa puhutellaan. Enkeli Gabrielin ja Elisabetin sanoja saa siis uskonpuhdistajan mukaan rukoilla ja mietiskellä.

Ehkä kysymys Marian puhuttelemisesta kuuluu laajemmin siihen, saako poismenneitä kristittyjä puhutella. Saako heiltä pyytää esirukousta tai rukoilla heidän puolestaan? Käsittääkseni pyhien esirukousten pyytäminen on melko varhaista kristinuskoa ja peräisin noin 100-200 -luvulta. Myös juutalaisuudessa on rukoiltu poismenneiden puolesta ja uskottu, että poismenneet rukoilevat juutalaisten puolesta (ks. 2. Makk. 15:12-14, Baruk 3:4 ja 2. Makk. 12:43). En mene tämän käytännön teologisiin perusteluihin tässä tarkemmin, mutta suosittelen tätä ja tätä artikkelia kiinnostuneille. Sen sijaan haluaisin pohtia, mitä tällainen käytäntö kertoo kristinuskosta.

Minulle poisnukkuneen seurakunnan todellisuus on ollut aiemmin hyvin etäinen ennen kuin olen perehtynyt vanhojen kirkkojen opetukseen poisnukkuneiden puolesta rukoilemiseen sekä heidän esirukoustensa pyytämiseen liittyen. Toki luterilaisuudessa on opetettu, että ehtoollisella olemme yhtä poisnukkuneiden kanssa, ja että ehtoolliskaaren voi mielessään kuvitella kokoympyräksi sekä toiselle puolelle polvistuneena Kristuksessa tuonpuoleiseen siirtyneet pyhät. En ole kuitenkaan koskaan luterilaisena oikein hahmottanut sitä, että seurakuntaan kuuluvat todellisesti sekä elävät että poisnukkuneet kristityt.

Luulen että tämä on johtunut siitä, että rukouksen kommunikaatio on ollut poikki poisnukkuneiden kanssa. Koemme yhteyttä eri ihmisten kanssa nimittäin juuri kommunikoimalla heidän kanssaan, ja jos puhuminen olisi kiellettyä, kokisimme yksinäisyyttä siitäkin huolimatta, että tietäisimme toisten ihmisten olevan olemassa. Kun nyt olen puhutellut rukouksessa esimerkiksi Mariaa ja pyytänyt esirukousta eräältä pyhältä, olen kokenut, että olen konkreettisemmin yhtä koko sen Kristuksen kirkon kanssa, johon kuuluvat kaikki kristityt, niin elävät kuin poismenneet. Koen siis, etten lähesty Jumalaa enää yksin, vaan osana Kristuksen ruumista, yhdessä kaikkien pyhien kanssa. ”Pyhäin yhteydestä” on tullut konkreettisempi asia.

Toinen tärkeä näkökulma on minusta voitto kuolemasta. Kristus on nimenomaan kuoleman voittaja. Lisäksi Hän lupaa, että joka elää ja uskoo Häneen, ei ikinä kuole: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut.” (Joh. 11:25). Ajallinen kuolema onkin vain ruumiin ja sielun erkaantumista toisistaan, ja uskovien sielut ovat Kristuksen luona elossa. Kuolema ei amputoi heitä siitä Kristus-ruumiista, johon kaste on heidät liittänyt. Tästä näkökulmasta Kristuksen ruumis on yhä yksi, jossa ovat yhtä niin elävät kuin poismenneet pyhät. Tietyllä tavalla tämä tekee ymmärrettäväksi sen, miksi eri ruumiin jäsenet toimivat toistensa puolesta ja tarvitsevat toisiaan. He ovat saman ruumiin jäseniä! Eri jäsenet eivät välttämättä voi enää nähdä toisiaan, mutta heitä sitoo yhteen rakkaus ja rukous. Tämä on pelastumisen ja uskon kollektiivinen puoli: pelastumme Kristuksen ruumiin jäseninä, jossa kaikki auttavat toinen toisiaan rakkaudessa ja esirukouksessa.

Maria – esirukoilija

Terve Maria rukouksen Trenton konsiilissa lisätty loppuosa kuuluu: ”Pyhä Maria Jumalanäiti, rukoile meidän syntisten puolesta nyt ja kuolemamme hetkenä. Aamen” Ajattelen, että tämä on luonteva lisäys rukoukseen, jos ajattelemme, että Mariaa saa ylipäätään puhutella. Lisäksi ajattelen, että jos ei ole paha asia pyytää tässä ajassa esirukousta toiselta kristityltä, ei se varmasti muutu pahaksi, jos rukousta pyytää poisnukkuneelta kristityltä, joka Raamatun mukaan ei ole kuollut, vaan elää Kristuksessa. Ensiksi mainittu esirukouspyyntö perustuu toki siihen, että toinen varmasti kuulee esirukouspyynnön, mutta jälkimmäinen perustuu toivoon siitä, että Maria (tai kuka tahansa pyhä) kuulee meidän esirukouspyyntömme, ja voi rukoilla puolestamme Jumalaa, kuten Ilmestyskirja kuvaa: ”Ja suitsukkeiden savu nousi pyhien rukousten kanssa enkelin kädestä Jumalan eteen.” (Ilm. 8:4).

On myös hyvä muistaa, että Marian rooli on olla (vain) kirkon esirukoilija, eikä hän ole Jumala. Katolisuudessa pyhiä kunnioitetaan ja Jumalaa palvotaan. Jumala on kaiken hyvyyden lähde ja Hän on yksin Kaikkivaltias. Maria on luotu olento – tosin erityinen, sillä Jumala on ottanut hänet puolisokseen – mutta hänen rukouksensa ovat vaikuttavia vain siinä määrin kuin Jumala sallii. Esirukoilijan ja kaikkivaltiuden välillä on valtava ero. Tämä pätee tietysti kaikkiin esirukoilijoihin. Toisaalta, kuten Paavali on opettanut, Kristuksen ruumiissa on erilaisia jäseniä, erilaisia tehtäviä ja erilaisia armolahjoja. Yhdelle ei ole annettu kaikkia lahjoja ehkä siksi, että hän tarvitsisi muita. Kaanaan häissä Marialla oli tärkeä rooli siinä, kun hän sai Jeesuksen tekemään ensimmäisen tunnustekonsa. Ehkä samalla tavalla voisi olla vielä tänäänkin, sillä Maria ei ole kuollut, vaan elää Kristuksen luona.

Maria – Jumalan puoliso

Maailmanhistorian yksi radikaalimmista asioista on varmaan se, että Jumala on ottanut Marian puolisokseen. Jumala on yhtynyt Mariaan, kun Pyhä Henki verhosi Marian ja hän tuli raskaaksi. Jeesus on Jumalan ja Marian yhteinen lapsi, ja Joosef on Jeesuksen kasvatti-isä. Tässä riittää kyllä sulateltavaa.

Luterilaisuudessa olen harvoin kuullut opetusta siitä, että Maria on Jumalan puoliso. Ehkä Mariaa on pidetty vain pakollisena pahana – ikään kuin vuokrakohtuna – jonka kautta Jeesus sai inhimillisen luontonsa. Tällainen käsitys kertoisi kuitenkin enemmän siitä, millainen Jumala on kuin siitä, millainen Maria on. Jos Jumala on täydellinen rakkaus ja täydellisen oikeamielinen taivaan Isä, niin ei sopisi kuvaan, että Hänen suhteensa ainoan Poikansa äitiin olisi yhtä kylmä ja etäinen kuin kohdunvuokraajan suhde voi olla siihen pariskuntaan, joka vuokraa toisen kohtua saadakseen lasta.

Sen sijaan minusta paremman ja oikeamman kuvan Jumalasta antaa katolinen ymmärrys (lyhyt tiivistelmä tässä, tässä ja tässä), jossa Maria on puhdistettu Kristuksen ansioiden avulla kaikesta synnin tahrasta jo sikiämisensä hetkellä ja kuollessaan nostettu ruumiineen sieluineen taivaaseen. Ajattelen, että juuri näin täydellisen hyvä, rakastava ja oikeamielinen Jumala toimisi puolisoaan kohtaan. Jos jo ihminen osaa antaa puolisolleen kaikkea hyvää, kuinka paljon enemmän ja paremmin kaikkivaltias Jumala.

Lisäksi se, että Maria on Jumalan ikuinen puoliso ja samalla Jumalanäiti, se puhdistettu neitsyt, Israelin kansan henkilöitymä, tytär Siion, uusi Eeva, joka luvattiin syntyväksi jo protoevankeliumin yhteydessä (1. Moos. 3:15), tuo mieleen myös toisen morsiamen, nimittäin seurakunnan. Seurakuntakin on Kristuksen morsian, aivan kuten Mariakin on, sillä Kristus on todella Jumala. Näin Maria on kirkon eli Kristuksen morsiamen esikuva tai henkilöitymä. Mariassa yhdistyvät tietyllä tavalla vanha ja uusi Israel. Hän on sekä uskollinen tytär Siion että Kristuksen morsian. Ero Marian ja seurakunnan välillä on kuitenkin nähdäkseni se, että Maria on jo nyt Jumalan puoliso, seurakunta ei vielä.

Maria on jo nyt Jumalan puoliso, koska hän on liittynyt yhteen Jumalan kanssa. Jeesus on tästä todiste. Hääyö oli silloin, kun Pyhä Henki verhosi Marian! Marian täytyy tämän vuoksi olla täysin pyhä, puhdas ja synnitön! Me Kristuksen seurakunta-morsiamena olemme vasta odottamassa Ylkää ja hääyötä. Häät ovat vasta tulossa! Me olemme vielä matkalla häihin! Meidän pyhittymisemme on vielä kesken, ja tätä Paavali kuvaa sanoessaan: ”Sillä minä kiivailen teidän puolestanne Jumalan kiivaudella; minähän olen kihlannut teidät miehelle, yhdelle ainoalle, asettaakseni Kristuksen eteen puhtaan neitsyen.” (2. Kor. 11:2). Tässäkin yhtymäkohta Marian ja seurakunta-morsiamen välillä on ilmeinen. Molempia kutsutaan neitsyiksi. Maria tosin on jo neitsyt, koskematon ja puhdas, kun taas seurakunta on portto, josta Jumala puhdistaa itselleen neitsyen, viedäkseen tämän hääjuhliinsa ja hääyöhön, aivan kuten Hän on jo vienyt Marian. Paavali opettaa:

”Miehet, rakastakaa vaimojanne, niinkuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä alttiiksi sen edestä, että hän sen pyhittäisi, puhdistaen sen, vedellä pesten, sanan kautta, saadakseen asetetuksi eteensä kirkastettuna seurakunnan, jossa ei olisi tahraa eikä ryppyä eikä mitään muuta sellaista, vaan joka olisi pyhä ja nuhteeton.” (Ef. 5:25-27)

Maria – kaikkien kristittyjen äiti

Maria oli selvästi Jeesuksen äiti ja samalla Jumalanäiti, mutta miten Maria on myös meidän äitimme. Yksinkertainen vastaus on, että kasteessa meidät on adoptoitu Jumalan taivaalliseen perheeseen. Jumala on isämme ja Jeesus on veljemme. Olemme kasteessa uudestisyntyneet Jumalan lapsiksi. Tämä on Jumalan puhdasta armoa. Yhtä puhdasta armoa on se, että Maria, enkeli Gabrielin sanoin ”armoitettu”, on otettu Jumalan puolisoksi, Jeesuksen äidiksi ja siis taivaallisen perheen, johon meidät on kasteessa adoptoitu, äidiksi.

Myös Luther opetti: ”Maria on Jeesuksen äiti ja kaikkien meidän äitimme… Jos hän [Kristus] on meidän, meidän tulisi olla hänen asemassaan; missä hän on, meidän tulisi olla, ja kaiken, mitä hänellä on, tulisi olla myös meidän, ja hänen äitinsä on myös meidän äitimme.” (lähde). Eikä tämä ole erikoista, jos ymmärrämme, että Maria on uusi Eeva.

Jeesus kutsui Mariaa usein vaimoksi, eikä äidiksi (Joh. 2:4, Joh. 19:26). Tästä voidaan tulkita, että Jeesus uutena Aadamina piti äitiään uutena Eevana, aivan kuten Aadam kerran tunnisti Eevan paratiisissa vaimokseen. Jos Eeva oli ”kaikkien elävien äiti” (1. Moos. 3:20), niin Maria on kaikkien ”uudestisyntyneiden äiti.” Näin voimme sanoa, että olemme kaikki ihmisinä Eevan lapsia, mutta uudestisyntyneinä Marian lapsia. Tottakai olemme ihmisinä myös Aadamin lapsia, kuten olemme uudestisyntyneinä Jumalan lapsia. Kummassakin syntymässämme on sekä isä että äiti. Ei ole nimittäin olemassa äiditöntä tai isätöntä perhettä.

Myös minun äitini

Kun olen rukoillut ruusukkoa, olen kokenut yhteyttä taivaalliseen perheeseen, jossa on Isä Jumala ja äiti Maria. Kaikki on lähtöisin Jumalasta ja siitä, että minut on kasteessa liitetty Kristukseen. Näin ollen olen tajunnut, että olen Kristuksessa, joka syntyi Mariasta (siispä minäkin synnyin kasteessa Mariasta!), kuoli ristillä (siispä minäkin kuolin kasteessa ristillä!) ja nousi ylös kuolleista (siispä minkäkin nousin kasteessa kuolleista!). Tähän Jeesuksen uhriin liitettynä voin saada syntini anteeksi ja pelastua. Mutta on tärkeää, että Kristuksella on äiti, Maria. Ilman äitiä ei olisi Kristusta, ilman Kristusta ei olisi uhria ja ilman uhria ei olisi toivoa ikuisesta elämästä Jumalan luona. Marian rooli pelastushistoriassa on kriittinen, sillä voidaan kysyä: entä jos hän olisi kieltäytynyt synnyttämästä Jeesusta? Onneksi hänen sekä kaikkien maailman ihmisten kannalta hän vastasi: ”Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle sanasi mukaan.”

”Kun Jeesus näki äitinsä ja sen opetuslapsen, jota hän rakasti, seisovan siinä vieressä, sanoi hän äidillensä: ”Vaimo, katso, poikasi!” Sitten hän sanoi opetuslapselle: ”Katso, äitisi!” Ja siitä hetkestä opetuslapsi otti hänet kotiinsa.” (Joh. 19:26-27)

Myös me voimme ajatella, että olemme ”se opetuslapsi, jota Jeesus rakastaa.” Näin ollen myös me saamme ottaa Marian hengelliseksi äidiksemme ja muistaa, että hän rukoilee lastensa puolesta lakkaamatta Isää Jumalaa.

Lopuksi vielä kysymys: miksi Maria on katolilaisille taivaan kuningatar? Vastauksen taidamme löytää Jeesukselta, sillä eikö Jeesus ole kuningasten kuningas Daavidin suvusta (mm. 1. Tim. 6:15). Tällöin Jeesuksen äiti on kuningatar, sillä jo Daavidin valtakunnassa kuninkaan äiti oli kuningatar (1. Kun 2:19). Maria on ihmisenä jo nyt siinä asemassa (Ilm. 12:1), johon meidät kaikki Jeesuksen armon tähden tullaan kerran nostamaan, kun Ylkä tulee noutamaan omansa taivaalliseen hääjuhlaan ja saamme olla täysin pyhiä ja puhtaita kaikesta synnistä.