uskovantie

Olen kirjoittanut julkisesti muutaman kriittisen kirjoituksen LHPK:sta (Lähetyshiippakunta). Siksi haluan kirjoittaa vielä yhden – tällä kertaa myönteisen – kirjoituksen. Samalla pyydän anteeksi yksipuolisen negatiivisen ja näin ollen myös väärän todistuksen antamista LHPK:sta. Tässä kirjoituksessa en halua enää kritisoida. Sen sijaan haluan rohkaista ja kannustaa. Lupaan että tämä on samalla viimeinen kirjoitukseni, jossa käsittelen LHPK:aa.

Kuuluin LHPK:aan aktiivisesti 10/2005 – 5/2018. Tässä ajassa olen ehtinyt saada jonkinlaisen kuvan tämän ”kirkoksi kasvavan kirkon” asioista. Ensiksikin haluaisin kiinnittää huomiota, että Luthersäätiö ja siitä seurannut LHPK on viimeisen 20 vuoden ajan kenties merkittävimpiä hengellisiä ilmiöitä Suomen kristillisessä kentässä. Toki isossa kuvassa kysymys on pienestä repeämästä Suomen ev.-lut. kansankirkossa, jossa pieni osa konservatiiveja on siirtynyt viettämään omaa jumalanpalvelustaan LHPK:aan. Silti LHPK:n ajoitus näyttää sopivalta: moni on joutunut hämilleen ev.-lut. kirkon muuttuessa liberaalimmaksi mm. virka- ja avioliittokysymysten suhteen, ja LHPK on tarjonnut matalan kynnyksen vaihtoehdon.

Eikä LHPK:n vaihtoehto ole mitenkään huono, jos katsotaan asioita luterilaisesta näkökulmasta. LHPK tarjoaa monessa mielessä rukiisen luterilaista ja yhteisöllistä seurakuntaelämää. Lisäksi LHPK tarjoaa konservatiivista vakautta suhteessa luterilaisen kirkon traditioon ja Tunnustuskirjoihin. Tämä taas luo turvallisuuden tunnetta, varsinkin kun ev.-lut. kirkon jatkuvat muutokset aiheuttavat hämmennystä ja kysymysmerkkejä erityisesti konservatiivien keskuudessa.

LHPK:ssa erinomainen asia on myös lapsi- sekä nuorisotyö. Lapsissa on tulevaisuus ja tämä on erityisen hyvin ymmärretty LHPK:ssa. Pyhäkoulutoimintaan on panostettu ja moni maallikko tekee antaumuksellista työtä palkatta ja uhrautuvasti. Muutenkin on syytä nostaa esille, että LHPK:ssa lähes kaikki seurakuntaelämän toiminnot pyörivät täysin vapaaehtoisten voimin. Joku on joskus (varsinkin minä itse) kritisoinut LHPK:n pappiskeskeisyyttä. Voin kuitenkin hyvällä syyllä sanoa, että LHPK on reagoinut erinomaisesti kasvavaan maallikkointoon aktivoimalla maallikkoja myös hengellisissä vastuissa. Tästä hyvä esimerkki on SUPI-kurssi, jossa nuoria innokkaita miehiä koulutetaan toimimaan OTO-pastoreina (eli oman toimen ohella) LHPK:ssa. Pappiskeskeisyydestä purnaaminen on siis varmasti menneen talven lumia.

Katolisesta näkökulmasta LHPK:ssa on myös monia katolisia piirteitä, joita arvostan. LHPK:ssa on kiinnitetty huomiota vanhojen kristillisten tapojen opettamiseen, jotka pietistisessä perinnössä on haluttu unohtaa ”tapakristillisyytenä.” Tällaisia esimerkkejä ovat mm. ristisaatto, ristinmerkin opettaminen, liturgian laulaminen, hetkipalvelukset ja jopa suitsuttaminen erityisissä juhlapyhissä. Myös rukousnauhan käyttöön on jopa kannustettu. LHPK:ssa on myös pyritty tekemään jumalanpalveluksista koristeellisia ja juhlallisia. Esimerkiksi papin messukasukan käyttö on tästä yksi esimerkki. Jos jotakin saa ehdottaa lisää, niin en pitäisi luterilaisen teologian näkökulmasta mahdottomana ajatuksena omaksua katolisesta kirkosta mm. seurakunnan polvistumista ehtoollisen konsekraation ajaksi ja kellon soittamista konsekroinnin jälkeen. Onhan LHPK:aa kritisoitu jopa luterilaisten kristittyjen toimesta siitä, että ”siellä uskotaan ehtoollisaineiden olevan ihan oikeasti Jeesuksen ruumis ja veri.”

Haluan vielä muistella aikaa, jolloin tapanani oli kuunnella lähes joka ilta 1-3 LHPK:n saarnaa iltaisin ennen nukkumaan menoa. Pastori Anssi Simojoki (jota juuri hieman leikkimielisesti haastoin täällä) oli muuten suosikkini. On hieno ja tervetullut asia, että LHPK julkaisee esimerkkinä muille kristillisille kirkoille kenties eniten hengellistä materiaalia internettiin (ks. saarnat ja luterilainen.net). Internet on nykyajan keino tavoittaa ihmisiä. LHPK on omaksunut tämän erityisen hyvin.

Jos sanoisin kolme asiaa, jotka olen LHPK:ssa oppinut, nämä ovat kaste, ehtoollinen ja isien usko. LHPK on kirjoittanut selkäytimeeni katolisen uskon mukaisesti sen, että synnymme kasteessa Jumalan lapsiksi, mistä olen hyvin kiitollinen. Olen myös saanut oppia, että ehtoollinen on luovuttamaton osa kristityn elämää. Tämä ei ole mitenkään itsestään selvää protestanttisissa kirkoissa. Kolmanneksi olen oppinut LHPK:ssa, että ”isien uskossa” pysyminen on hyvin tärkeä arvo. Olen oppinut kunnioittamaan kirkon perintöä – joku voisi ehkä sanoa, että liikaakin. Dekaani Juhana Pohjola viittasi kerran Tunnustuskirjoihin sanoen jotenkin näin: ”mikä oikeus meillä on muuttaa aiempaa tunnustusta.” Niinpä, ei varmasti mikään.

Näillä sanoilla, LHPK, kiitos ja anteeksi! Olen varmasti jatkossakin tekemisissä teidän kanssanne. Ja onhan LHPK:ssa todettu monessa yhteydessä, että siellä ollaan itsekin ”prosessissa.” Toivon ja rukoilenkin, että tämä prosessi voisi johtaa yhdessä ev.-lut. kirkon kanssa kohti äitikirkkoa eli Roomaa ja universaalin kirkon ykseyttä. Positiivisia merkkejä on olemassa erityisesti nuorten ja minun näkökulmastani ennakkoluulottomien sekä avoimesti asioihin suhtautuvien ihmisten keskuudessa. Viimeisiksi sanoiksi haluan lainata Jeesuksen rukousta:

”Pyhä Isä, varjele heidät nimessäsi, jonka sinä olet minulle antanut, että he olisivat yhtä niinkuin mekin. — Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:11,22,23)

Kristuksen rauhaa teille kaikille LHPK:ssa!

Mitä yhteistä on keinotekoisella ehkäisyllä ja sukupuolen vaihdoshoidoilla? Äkkiseltään voisi ajatella, ettei mitään, mutta lähempi tarkastelu osoittaa, että yhteyttä voidaan nähdä paljonkin. Tällä kirjoituksellani pyrin lyhyesti osoittamaan, ettei ole johdonmukaista vastustaa sukupuolen vaihdoshoitoja, mutta kannattaa keinotekoista ehkäisyä. Sen sijaan, mikäli keinotekoisen ehkäisyn ajatellaan olevan sallittua ihmisruumiin käyttöä, pitäisi sukupuolen vaihtaminenkin nähdä sallittuna.

Keinotekoisen ehkäisyn ja sukupuolen vaihtamisen yhteys on siinä, että molemmissa ihminen muokkaa oman ruumiinsa funktioita eli toimintoja toiveitaan vastaaviksi. Sukupuolen vaihdoshoidoissa ihminen manipuloi ja muokkaa ruumiinsa toimintoja alkuperäisestä luomisjärjestyksestä kohti jotakin muuta. Häntä motivoi tähän omat toiveensa siitä, mitä hänen ruumiinsa tulisi olla. Hän siis valitsee itse mitä funktioita hänen ruumiillaan tulisi olla ja tämän jälkeen hän työstää omaa ruumistaan kohti omaa ajatustaan ruumiinsa ihannekuvasta muun muassa hormonien ja leikkaushoitojen avulla.

Entä miten tämä liittyy keinotekoiseen ehkäisyyn? Siten, että myös keinotekoisessa ehkäisyssä ihmisellä on jokin käsitys siitä, miten hänen ruumiinsa tulisi toimia. Kun tähän käsitykseen ei kuulu lisääntyminen, niin erilaisten hormonihoitojen ja leikkaushoitojen (miehen ja naisen sterilisaatio) avulla hän alkaa muokata omaa ruumiistaan – ja sen biologisia toimintoja – kohti omaa käsitystään ruumiinsa ihannekuvasta. Tähän häntä motivoi omat toiveensa siitä, miten hänen ruumiinsa tulisi toimia. Keinotekoisessa ehkäisyssäkin on kysymys siitä, että ihmisruumiin toimintoja manipuloidaan alkuperäisestä luomisjärjestyksestä kohti jotakin muuta.

Tärkeä kysymys on, onko luomisjärjestys pyhä vai saako sitä manipuloida? Onko ihmisruumis pyhä vai saako sen funktioita muokata tahtomallaan tavalla? Jos vastaamme, että ihmisen tulee kunnioittaa luomisjärjestystä eli sitä, että mies on luotu mieheksi miehuuteen liittyvine ominaisuuksineen ja nainen naiseksi naiseuteen liittyvine ominaisuuksineen, ei ole johdonmukaista hyväksyä keinotekoista ehkäisyä, mutta vastustaa sukupuolen vaihtamista. Miehuuteen liittyy olennaisesti luomisessa annettu kyky lisääntyä naisen kanssa. Samoin naiseuteen liittyy olennaisesti kyky lisääntyä miehen kanssa. Jos miehuuteen ja naiseuteen liittyviä luomisjärjestyksen mukaisia ominaisuuksia ei ole lupa manipuloida joksikin muuksi, on ehkäisy tästä näkökulmasta yhtä väärin kuin sukupuolen vaihtaminen, mikäli siis ajattelemme, että sukupuolen vaihtaminen on väärin.

Monesti ehkäisykeskustelussa vedotaan siihen, ettei Raamattu kiellä riittävän selvästi ehkäisyä, ja siksi se olisi ehdonvallan asia. Tähän liittyen voidaan yhtä hyvin sanoa, ettei Raamattu kiellä myöskään sukupuolen vaihtamista miehestä naiseksi tai toisin päin. Jumala luo kyllä ihmisen mieheksi ja naiseksi, sekä kehottaa heitä lisääntymään, mutta jos olemme jo hyväksyneet, että lisääntymiskäsky on pelkkä optio, ja että miehuutta sekä naiseutta saa muokata omien toiveidensa mukaan muun muassa lisääntymiskyvyttömiksi, on meidän mahdotonta perustella, miksi pitäisimme sukupuolen vaihtamista enää vääränä. Samalla tavalla se on ihmisruumiin manipuloimista hormonein ja leikkauksin, kuten keinotekoinen ehkäisy. Lisäksi tuo manipuloiminen liittyy samalla tavalla ihmisen seksuaalisiin ja sukupuolisiin funktioihin.

Ehkäisyyn ja sukupuolen vaihdokseen liittyvät eettiset kysymykset liittyvät oleellisesti Jumalan luomiin päämääriin luomakunnassa eli luomisjärjestykseen. Pyhityksen sanotaan olevan sitä, että ihminen tulee todella itsekseen Jumalan kuvana sellaiseksi kuin Jumala on hänet luonut ja tarkoittanut. Jos pidämme lisääntymistä miehen ja naisen seksuaalisuuden luonnollisena funktiona, on meidän vaikea yhdistää ehkäisyä ja pyhitystä ruumiin teologian näkökulmasta. Jos ihmisruumis on tarkoitettu kirkastamaan Jumalan tarkoittamia päämääriä ja funktioita luomakunnassa, on meidän vaikeaa yhdistää tähän kokonaiskuvaan ihmisruumiin toimintojen manipuloimista ei-alkuperäisiksi keinotekoisen ehkäisyn tai sukupuolen vaihtamishoitojen kautta.

Mielestäni vastaus oikeaan ihmiskuvaan piilee siinä, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi. Näin ollen hänen pyhityksellään voi olla vain yksi suunta – Jumala. Pyhitys on Jumalan kuvan enenemistä ihmisessä eli Paavalin sanoin Kristuksen elämistä ihmisessä. Kristus on täydellinen Jumalan kuva, sillä hän on itse Jumala. Näin ollen kysymys pyhityksen näkökulmasta on, voiko Kristus kasvaa ehkäisyn tai sukupuolen vaihdoshoitojen kautta ihmisessä? Voiko ihminen kirkastaa näiden luomisjärjestystä muokkaavien tekojen kautta omaa ruumiillisuuttaan Jumalan kuvana, kuten on Jumala on tarkoittanut ja on pyhityksen päämäärä? Mitä sinä vastaisit?

Olen muutamaan kertaan katsellut vuosi sitten pidettyä STI:n paneelikeskustelua aiheesta Hajoaako kirkko. Paneelista on jäänyt mieleen ev.-lut. kirkon kirkkoherra Jouni Turtiaisen väite, jossa hän sanoo, että uskonpuhdistuksessa kirkko on jo hajonnut ja paneelin jokainen protestanttisen ryhmän edustaja on osoitus haavasta Kristuksen ruumiissa. Intuitiivisesti hänen kommenttiaan on helppoa sympatisoida. LHPK:n dekaani Juhana Pohjola vastasi Jounille paneelissa, ettei kirkko ole suinkaan hajonnut, vaan että Kristuksen ruumis on yhä yksi, koska se on uskon todellisuus. Nähdäkseni Juhanan vastaus ei oikein kohtaa Jounin esittämää ongelmaa, ellei sitten haluta ajatella, ettei näkyvän kirkon tarvitse olla yhtä, kunhan se vain on yhteydessä näkymättömään kirkkoon, joka on yksi.

Onko Kristuksen ruumiissa siis haava? Kun vastaamme tähän kysymykseen, tulee meidän ensin vastata siihen: mikä on Kristuksen ruumis? Paavali kirjoittaa seurakunnalle: ”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä.” (1. Kor. 12:27). Nähdäkseni Jouni viittaa Kristuksen ruumiilla juuri pyhiin ihmisiin, jotka uskon ja pyhien sakramenttien kautta tulevat Kristuksen ruumiiksi, Hänen jäsenikseen. Näin ollen ihmisten väliset sosiaaliset ongelmat, kiistat ja hajaannukset voidaan nähdä haavoiksi Kristuksen ruumiissa, jonka tulisi näiden sijaan puhaltaa yhteen hiileen rakkaudessa ja olla yksi, kuten ruumis on yksi toimiva kokonaisuus.

Juuri ykseyteen, rauhaan ja sopuun Paavalikin kehottaa Kristuksen seurakuntaa: ”Niin kehoitan siis minä, joka olen vankina Herrassa, teitä vaeltamaan, niinkuin saamanne kutsumuksen arvo vaatii, kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa ja pitkämielisyydessä kärsien toinen toistanne rakkaudessa ja pyrkien säilyttämään hengen yhteyden rauhan yhdyssiteellä: yksi ruumis ja yksi henki, niinkuin te olette kutsututkin yhteen ja samaan toivoon, jonka te kutsumuksessanne saitte; yksi Herra, yksi usko, yksi kaste; yksi Jumala ja kaikkien Isä, joka on yli kaikkien ja kaikkien kautta ja kaikissa.” (Ef. 4:1-6).

Myös Jeesus rukoili ylimmäispapillisessa rukouksessaan kirkkonsa ykseyden puolesta: ”Ja sen kirkkauden, jonka sinä minulle annoit, minä olen antanut heille, että he olisivat yhtä, niinkuin me olemme yhtä – minä heissä, ja sinä minussa – että he olisivat täydellisesti yhtä, niin että maailma ymmärtäisi, että sinä olet minut lähettänyt ja rakastanut heitä, niinkuin sinä olet minua rakastanut.” (Joh. 17:22-23).

Jeesuksen sydämellä näytti olevan syvä huoli kirkon hajaannuksista ja riidoista, mitkä ovat ongelma juuri sen todistuksen kannalta, minkä kirkon tulisi antaa maailman silmissä Jumalasta. Jeesuksen mukaan kirkon tulisi olla yhtä rakkaudessa samalla tavalla kuin Jumala on yksi, jotta maailma voisi ymmärtää evankeliumin. Kirkko – siis ne pyhät ihmiset, joissa Kristus asuu – edustaa maailmassa Kristusta. Jokainen kirkon jäsen on Kristuksen jäsen ja siis kutsuttu olemaan Kristus läheisilleen. On siksi elintärkeää, että kirkko eläisi rakkaudessa ja totuudessa kuten Kristus eli, sillä Jumalan rakkaus paljastui Kristuksessa. Riidat ja epäsopu eivät kuulu rakkauteen ja antavat siksi maailman silmissä väärän todistuksen Jumalasta ja koko evankeliumista. Maailma voi oppia tuntemaan evankeliumin juuri kirkon todistuksen kautta, ja siksi kirkon antama todistus, niin sanoissa kuin teoissa, on hyvin tärkeä: jos kirkko on keskenään kiistelevä ja riitelevä, sen antama todistus rauhan evankeliumista ja rakkauden Jumalasta on sangen ristiriitainen.

Kun tarkastelemme maailmanlaajaa kristikuntaa, voimme todeta että kirkko on kovin hajallaan. Kirkko on täynnä ryhmittymiä, jotka eivät jaa ehtoollisyhteyttä ja joilla on käynnissä jatkuvat oppikiistat, joissa veli tai sisko julistetaan harhaoppiseksi, jos hän ei jaa samaa uskonymmärrystä. Lisäksi maailmanlaajan kirkon sisällä on myös sosiaalisia riitoja, joissa kiistojen kärki ei ole opissa, vaan henkilöissä. Lisäksi kun sukset ovat lähteneet eri suuntiin, löytyy tämän jälkeen aina myös oppiperustelut sille, miksi toinen on harhaoppinen ja häntä tulee karttaa. Kristuksen ruumiissa, kun se ymmärretään maailmanlaajaksi pyhien yhteisöksi, on siis todella kipeä haava ja hajaannus, eikä kirkko ole maailman silmissä yksi, kuten Jeesus rukoili.

Mikä ratkaisuksi? Monesti on ehdotettu, ja protestanttisuudessa myös käytännössä sovellettukin ratkaisua, jossa yksinkertaisesti vain puretaan raja-aidat ja aletaan viettää yhteistä ehtoollista. Ymmärrän tämä ratkaisun vilpittömyyttä, mutta minusta se on älyllisesti hieman epärehellinen. Kirkko ei muutu todellisesti yhdeksi niin yksinkertaisella ratkaisulla, että oppikiistat vain lakaistaan maton alle.  Toinen vaihtoehto, jota myös paljon esiintyy, on pitää omaa uskonyhteisöä eksklusiivisesti puhdasoppisena tai jopa ainoana pelastuvien yhteisönä maailmassa. Tällöin maailma rajataan jyrkästi meihin ja muihin, ja ainoaa ekumeniaa on se, että muut liittyisivät meihin. Tätäkin ratkaisua on usein älyllisesti hyvin vaikeaa perustella varsinkaan niiden kirkkojen osalta, jotka eivät edusta kirkon historian läpäisevää jatkumoa alkukirkkoon, ja usein tärkein peruste onkin vain oma kokemus, jolla jakoa tehdään.

Näiden vaihtoehtojen sijaan pitäisi löytää kestävämpi ja tyydyttävämpi ratkaisu ykseydelle. Minusta kestävä ekumenia voisi lähteä avautumaan laajentamalla näkökulmaa siten, että katsoisimme nykyhetken sijaan kirkon 2000 vuotista historiaa, ja pohtisimme ekumeniaa sen avaamien näkökulmien valossa.

Ensimmäinen isompi haava Kristuksen maanpäälliseen kirkkoruumiiseen syntyi vuonna 1054, kun idän ja lännen kirkko julistivat toisensa kirkonkiroukseen ns. filioque-kiistassa. Hajaannus oli  toisaalta myös poliittinen ja henkilöihin liittyvä, eikä pelkästään teologinen. Itäinen ja läntinen kristikunta olivat kasvaneet erilleen jo pidemmän aikaa. Toisaalta katoliset ja ortodoksit ovat ilahduttavasti lähentyneet toisiaan ja kirkot ovatkin purkaneet kirkonkiroukset vuonna 1965. Lisäksi katolinen ja ortodoksinen kirkko tunnustavat molemmin puolin toistensa pappeuden ja esimerkiksi ehtoollisen pätevyyden, ja ehtoollisyhteys näiden vanhojen kirkkojen kesken onkin luvanvaraisesti mahdollista (näin kommentoi mm. Suomen katolisen kirkon piispa Teemu Sippo täällä).

Kristikunnan voisi siis jakaa karkeasti vanhoihin kirkkoihin (ortodoksinen ja katolinen kirkko) ja uusiin kirkkoihin (protestanttiset kirkot). Vanhat kirkot ovat periaatteessa yhtä, joskin erojakin löytyy. Suurin haava Kristuksen maanpäällisessä kirkkoruumiissa onkin protestanttien keskuudessa ja varsinkin protestanttien ja näiden äitikirkon eli katolisen kirkon välillä, mistä protestanttiset kirkot ovat eriytyneet omiksi kirkoikseen. Tämä haava katolisten ja protestanttien välillä on nähdäkseni merkittävin jo siitäkin syystä, että se koskettaa niin isoa joukkoa kristittyjä. Katolisia on maailmassa noin miljardi ja protestantteja yhteen laskettuna noin puoli miljardia (lähde). Esimerkiksi ortodokseja on noin 250 miljoonaa, joten läntisen kristikunnan repeämä koskettaa suhteessa suurempaa osaa kristikuntaa.

On kuitenkin ilahduttavaa, että jatkuvan pirstaloitumisen ohella kristikunnassa esiintyy myös ekumeenisia yhdistymisen pyrkimyksiä. Moni kristitty on ymmärtänyt Jeesuksen ylimmäispapillisen rukouksen sisällön ja pyrkii toimimaan kristittyjen ykseyden puolesta. Nämä pyrkimykset ovat aina hyviä ja jaloja. Ne ovat pyrkimystä palata aikaan, jolloin kirkko oli todella ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen” kirkko, jolla oli yksi yhteinen ehtoollispöytä, eikä Kristuksen ruumis ollut jaettu. Nykyisissä protestanttisten kirkkojen ekumeenisissa pyrkimyksissä on kuitenkin mielestäni usein eräs ongelma, minkä takia ne eivät ole (ainakaan vielä) kyenneet tarjoamaan ratkaisua kristikunnan hajaannukseen. Hahmotan tätä ongelmaa seuraavalla esimerkillä:

Olipa kerran tiivis ystäväporukka. Kuten yleensä, tälläkin porukalla oli muutama johtaja ja muut käyttivät vähemmän valtaa siinä, mitä porukalla kulloinkin tehtiin. Eräänä päivänä johtajien välille syntyi kiistaa ja ystäväporukka jakautui puoliksi ryhmiin A ja B. Toinen puoli asettui toisen johtajan taakse, toinen puoli toisen. Näiden kahden ryhmän välit kylmenivät ja ryhmät etääntyivät toisistaan. Lisäksi tapahtui, että toisen ryhmän (B) sisällä syntyi vielä kiistaa, ja tästä ryhmästä erosi pieni osaryhmä c. Tämä osaryhmä osoittautui melko riitaisaksi ja jakaantui vielä lukuisiin pienempiin ryhmittymiin: e, f, g jne.

Alkuperäisen ryhmän kaksi johtajaa saivat kuitenkin pitkän ajan päästä sovittua riitansa ja nämä kaksi alkuperäistä ryhmää A ja B lähentyivät toisiaan, joskaan eivät enää vuosien erossa olon jälkeen palanneet täysin yhteen. Koossa – tai ainakin melkein koossa – oli siis jälleen alkuperäinen ystäväporukka (A+B). Tästä ystäväporukasta kuitenkin puuttui se osaryhmä c, joka oli erkaantunut toisen johtajan alaisesta ryhmästä, ja oli tämänkin jälkeen jakaantunut vielä monta kertaa.

Tämän hajallaan olevan osaryhmän c sisällä syntyi kuitenkin ajatus yhdistymisestä. Ystävyyttä syntyikin osaryhmien hajallaan olevien ryhmien (e, f, g jne.) kesken, mutta alkuperäiseen ystäväporukkaan nämä eivät palanneet, eikä moni enää edes hahmottanut, että kerran oli ollut olemassa vain yksi yhteinen ystäväporukka, ja tämä ystäväporukka oli tietyllä tapaa yhä olemassa (A+B). Sen sijaan nämä ryhmät (e, f, g jne.) pyrkivät elämään kuin mitään yhteistä ystäväporukkaa ei olisi alun perin ollutkaan.

Mikä tämän esimerkin tarkoitus oli? Ajattelen, että niin pitkään kun protestanttisuuden ekumeeniset pyrkimykset eivät tähtää alkuperäisen katolisen kirkon yhteyteen palaamiseen, eivät nämä ponnistelut riitä korjaamaan niitä haavoja, joita hajaannukset ovat synnyttäneet Kristus-ruumiiseen. Jos haluamme aidosti olla jälleen ”yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen” kirkko, tulisi meidän aidosti pyrkiä palaamaan sen äitikirkon helmaan, josta on lähdetty. Katolisen ja ortodoksisen kirkon sovinto vuonna 1965 osoittaa, että kirkkojen lähentyminen on mahdollista.

Kristuksen kirkkoruumiin kipeä haava (vai jopa amputaatio?) tulee esille varsinkin ehtoollisyhteyden puuttumisessa. Ehtoollinen ei ole koskaan pelkkä yksilöateria, vaan sillä on aina myös kirkollinen ulottuvuus. Siksi jokainen protestanttinen ehtoollinen, joka vietetään erossa katolisesta kirkosta, lausuu julki sen tunnustuksen, että on järjestettävä oma ehtoollinen, koska ”alkuperäisen ystäväporukan” ateriayhteyteen ei voi palata. Jaettu ehtoollispöytä piirtää esiin kipeän haavan Kristuksen kirkkoruumiissa ja lausuu: emme ole yhtä. Lisäksi tämä haava ei parane sillä, jos protestantit löytävät ekumeenista yhteyttä keskenään (mikä toki sekin on arvokasta), vaan ratkaisu olisi pikemminkin se, että löydettäisiin omat juuret katolisesta kirkosta, ja voitaisiin pohtia aidosti paluuta äitikirkon yhteyteen.

Mikä siis estää palaamisen katolisen kirkon yhteyteen? Eikö tämän pitäisi olla jokaisen ekumeniaan sydämen asiana suhtautuvan protestanttisen kristityn ensisijainen pyrkimys: koota taas yhteen ”alkuperäinen ystäväporukka” ja yksi jakamaton ehtoollispöytä? Tärkeimpiä esteitä yhdistymiselle ovat nähdäkseni protestanttiset ennakkoluulot ja mustamaalaavat stereotypiat katolisesta kirkosta: siellähän palvotaan Mariaa, ansaitaan pelastumista tekojen avulla ja pidetään paavia Jumalana. Jo pienikin tutustuminen katoliseen kirkkoon osoittaa tällaiset ennakkoluulot kuitenkin kovin epärehellisiksi (lue esimerkiksi katoliseksi kääntyneen Tuomas Nyyssölän blogia, josta saa nopeasti käsitystä katolisesta uskosta).

Toki ymmärrän, että protestanttisuudessa katolisesta kirkosta halutaan maalata jatkuvasti harhaoppinen ja huono kuva, sillä eikö esimerkiksi luterilaisen kirkon olemassaolon oikeutus ja identiteetti perustu pitkälti sille, että katolinen kirkko olisi harhaoppinen kirkko, jonka yhteydessä ei olisi siksi sallittua olla (”harhaoppista ihmistä karta” jne.). On kuitenkin hyvin epäkristillistä ylläpitää jatkuvasti vääristynyttä ja valheellista kuvaa toisesta kirkosta ja toisista kristityistä. Tämä on väärän todistuksen antamista toisesta eli syntiä. Oikean todistuksen antamisen tulisi sen sijaan perustua totuuteen, eikä toisen kirkon jatkuvaan esittämiseen epäobjektiivisessa ja kielteisessä valossa.

Kannustaisin tällä kirjoituksellani ekumeenisen rukousviikon kunniaksi jokaista protestanttista kristittyä pohtimaan: Mikä on katolinen kirkko? Mitä siellä oikeasti opetetaan? Millaista oli kristinusko ennen uskonpuhdistusta? Miksi minä olen protestantti, enkä kuulu siihen alkukirkkoon, jonka juuret ovat syvällä kirkon historiassa ulottuen aina apostolien aikoihin asti? Miksi edustan protestia kristikunnassa ja mikä on tuon protestin sisältö? Olenko varma siitä, että minulla on oikeus tuomita katolinen kirkko harhaoppiseksi kirkoksi? Ja jos en tuomitse, niin enkö kuitenkin tunnusta näin ottaessani vastaan protestanttisen ehtoollisen, joka on järjestetty, koska ei voida olla yhtä katolisen kirkon kanssa? Voinko pitää paavia Tunnustuskirjojen mukaisesti antikristuksena ja katolista kirkkoa antikristuksen valtakuntana? (linkki) Ja jos en voi, niin kuinka voin olla rehellisesti esimerkiksi tunnustuksellinen luterilainen, joka allekirjoittaa Tunnustuskirjat joka kohdassa?

Tutustuminen katoliseen kirkkoon voisi lähteä liikkeelle vaikka siitä havainnosta, että pelastumien perustuu sielläkin ”yksin uskoon, yksin armoon ja yksin Kristukseen”, eivätkä aneet ja kiirastuli ole evankeliumin vastaisia oppeja, vaan puhdasta armoa. Protestanttinen ns. evankelinen usko ei siis eroa tästä näkökulmasta katolisesta uskosta. Sen sijaan protestanttisessa perinteessä edellä mainitulle sloganille annetaan hieman toisenlainen merkityssisältö kuin katolisessa perinteessä. Tämä ei kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että katolisuudessakin pelastus perustuu yksin Kristuksen ja armon varaan.

Uskoni luterilaiseen uskonpuhdistusperiaatteeseen Sola Scriptura on ollut viime aikoina koetuksella. Luterilainen usko ja raamatuntulkinta taas lepäävät tämän periaatteen varassa. Näin ollen koko uskoni luterilaisuuteen on horjunut. Tässä kirjoituksessa yritän avata: miksi? En tee sitä missään nimessä luterilaisten Jeesusta seuraavien kristittyjen takia, joilta olen oppinut ja voin yhä oppia paljon Jeesuksen seuraamisesta. Kritisoin luterilaisuuden perustuksia ennemmin opillisten periaatteiden tasolla, ja eiköhän luterilaisuus voi tämän ottaa vastaan, sillä takuulla luterilaisuuden piirissä on esitetty paljon voimakastakin kritiikkiä muiden kirkkokuntien perustuksiin liittyen. Samalla haluan tällä kirjoituksellani etsiä avoimesti tietä eteenpäin, siksi heitänkin pallon sinulle: jos voit auttaa minua, kuulen siitä enemmän kuin mielelläni siitä.

Mitä tarkoittaa Sola Scriptura? Se tarkoittaa ns. yksin Raamattu -periaatetta eli sitä, että uskon, opin ja kristillisen elämän tulee perustua yksin Raamatun sanaan. Toisin sanoen kaikki oppi pitää pystyä perustelemaan Raamatulla, sen selkeillä opin sijaintipaikoilla. Raamattu on siis Sola Scripturassa opin ainoa normi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella ihmisellä on oikeus tutkia ja lukea Raamattua sekä tulkita sitä: kukaan ei ole kenenkään auktoriteetin alainen raamatuntulkinnassa. Lisäksi Sola Scripturassa ajatellaan, että Raamattu on riittävän selkeä, jotta yksi ainoa totuus voidaan täsmällisesti löytää ja perustella Raamatun sanalla.

Uskonpuhdistuksessa katolisesta kirkosta irtaantuikin luterilaisuus (ja muut uskonpuhdistuskirkot) juuri siksi, että uskonpuhdistajien näkemyksen mukaan katolisen kirkon oppi ja elämä eivät perustuneet yksin Raamatulle. Raamatun sijaan katolisessa kirkossa vaikutti uskonpuhdistajien näkökulmasta tradition myötä kirkkoon tulleita uutuuksia/”ihmisoppeja”, kuten pyhimysten rukoileminen, Marian dogmit, paavin asema, anekauppa, tekojen ”sotkeminen” pelastumiseen jne. Näiden syiden takia uskonpuhdistajat katsoivat Rooman kirkon olevan itsensä antikristuksen kirkon (näin Luther todella sanoi), jota hallitsee paavina antikristus eli perkele, suuri lopun aikojen maanpäällinen eksyttäjä. Tietääkseni näin moni luterilainen yhä ajattelee.

Sola Scriptura -periaate vaikuttaa kaikin puolin oikealta ja hurskaalta. Toisaalta herää kysymys: mikäpä kristillinen kirkko ei opettaisi tai pyrkisi noudattamaan sitä? Minkä kristillisen kirkon ylin ohje ei olisi Raamattu? Myös uskonpuhdistajien tuomitsema Rooman kirkko opettaa, että Jeesus oli Jumalan viimeinen ilmoitussana, eikä mitään uutta ilmoitusta tule (1), ja että paavin auktoriteetti on alisteinen Raamatun auktoriteetille (2). Paavilla ei ole oikeutta opettaa ristiriidassa Raamatun kanssa tai antaa mitään uutta ilmoitusta, joka olisi ristiriidassa tai kumoaisi vanhaa jo Raamatussa annettua ilmoitusta. Tämä ei silti tarkoita, etteikö Rooman kirkon ja luterilaisen kirkon raamatuntulkinnassa traditiolla olisi erilaista asemaa, sillä Rooman kirkko pitää kiinni siitä, että Pyhä Henki on johtanut kirkon traditiota ja tulkintaa, kuten Jeesus lupasi (3), siinä missä protestanttiset kirkot voivat allekirjoittaa suurenkin kirkon rappioteorian eli sen, että ”yhden, pyhän, yhteisen” ja apostolisen kirkon sisällä on voinut vaikuttaa laajojakin vääriä oppeja, ja näitä saa myöhemmin oikaista.

Minusta on kuitenkin naiivia ajatella, että löytäisimme kristillisen kirkon, jossa raamatuntulkintaa hallitsisi yksin Raamattu. Jokaisessa kirkkokunnassa on nimittäin omat paavinsa, jotka sanovat viimeisen sanan siitä, miten Raamattua tulee tulkita, ja mikä on kirkon lopullinen raamatuntulkinta. Itse huomasin tämän, kun LHPK:ssa yritin SUPI-kurssin kynnyksellä yksin Raamattua, luterilaisia Tunnustuskirjoja ja Lutherin yksiselitteisiä kirjoituksia käyttäen perustella kirkon vanhaa kantaa seksuaalietiikkaan. Nämä eivät kuitenkaan auttaneet, sillä törmäsin paaviin, magisteriumiin, joka sanoi viimeisen sanan siitä, mikä on kirkon, tässä tapauksessa LHPK:n, oikea oppi. Eikä tässä mitään, kyllähän kirkossa täytyykin olla johtajat, jotka sanovat, mikä on kirkon oppi. Soisin kuitenkin, että tämä myönnettäisiin avoimesti ja tämä olisi yhtä läpinäkyvää kuin esimerkiksi Rooman kirkossa, joka tunnustaa Raamatun selittämisessä viimeiseksi auktoriteetikseen paavin, siinä missä moni protestanttinen kirkko väittää seuraavansa yksin Raamatun auktoriteettia.

Jokaisella kirkolla siis täytyy olla Raamatun lisäksi jokin auktoriteetti, joka tulkitsee Raamattua sekä vetää Raamatusta yhteen kirkon opin, joka sitoo kirkkoon kuuluvia ihmisiä. Luterilaisessa kirkossa näitä auktoriteetteja ovat Tunnustuskirjat sekä niitä ja Raamattua tulkitseva kirkon johto. On täysin selvää, että Raamattu ja Tunnustuskirjat eivät ole vielä yhdessäkään riittävä auktoriteetti vaalimaan kirkon yhtenäisyyttä, vaan tarvitaan lisäksi vielä näitä tulkitseva auktoriteetti, kirkon johto. Tämä havainnollistuu esimerkiksi siinä, että toisistaan irrallisia tunnustuksellisia luterilaisia kirkkoja, jotka siis ottavat luterilaisen Tunnustuksen hyvin vakavasti, on sangen monia Suomessa ja varsinkin maailmalla. Nämä ovat omia tunnustuksellisia luterilaisia kirkkojaan, koska kukin kirkko katsoo edustavansa oikeaa ja puhdasoppista luterilaisuutta, siinä missä toiset tunnustukselliset luterilaiset kirkot eivät sitä edusta. Siksi meillä ei ole yhtä tunnustuksellista luterilaista kirkkoa, vaan useita, jotka kiistelevät opista, eivätkä ole keskenään ehtoollisyhteydessä. Mielestäni tämän asiantilan selittää ihmisen itsekkyyteen niin helposti istuva lihallinen valtataistelu, jossa lopulta on kyse siitä, kuka saa olla kirkon paavi ja sanoa viimeisen sanan kirkon oppiin ja elämään liittyen. Näyttää siltä, että Raamatun ulkopuolinen dokumentti, Tunnustuskirjat, ovat yksistään riittämätön vaalimaan luterilaisen kirkon ykseyttä.

Sola Scriptura -periaatetta voi katsoa siis siitä näkökulmasta, mitä hedelmää se on saanut ja saa jatkuvasti aikaan. Kun uskonpuhdistuskirkot erosivat/erotettiin katolisen äitikirkon helmasta käynnistyi protestanttisten kristikunnan pirstaloituminen, joka ei ole päättynyt tänäkään päivänä. Aina löytyy tarkempi ymmärrys Raamattuun, jonka valossa aiempi ymmärrys osoittautuu virheelliseksi, ja johtopäätöksenä perustetaan oma uusi puhdasoppinen kirkko ja eletään onnellisena kunnes sama toistuu. On lisäksi huomattava, että jokaisen uuden kirkon syntyminen perustuu aina välttämättömyyden pakkoon: harhaoppisesta kirkosta on pakko erota, koska itse on ymmärtänyt Raamatun opin oikein. Sola Scriptura näyttää johtavan kristikunnan jatkuvaan jakautumiseen ja hajaannukseen. Miksi? Mielestäni siksi, että Sola Scripturessa yritetään häivyttää se ilmeinen tosiasia, että kirkolla on aina johtaja, oma paavinsa, jolla on viimeinen auktoriteetti raamatuntulkinnassa: jos johtajan viitta on jatkuvasti jaossa niin kuin Sola Scriptura antaa ymmärtää, innokas löytää kyllä aina perustelut ottaa sen itselleen ja perustaa uuden kirkon.

Sola Scripturan lopputuloksena on kristillisen opin jatkuva muuttuminen ja epävarmuus tulevasta. Sen looginen lopputulos on ns. biblisistinen raamatuntulkinta, jossa voidaan unohtaa kirkon traditio eli tulkintaperinne ja keskittyä yksin Raamattuun (Tämä ei toki tarkoita, ettemme löytäisi protestanttisia kirkkoja, joissa myös traditiota kunnioitetaan, mutta ajattelen, että tällöin Sola Scriptura -periaatetta ei ole viety loppuun asti). Käytännössä tämä näkyy asenteessa: ”Ihan sama miten Raamattua on aiemmin tulkittu ja mitä isät sanovat, minä voin tulkita Raamattua niin kuin itse haluan.” Hyvä esimerkki tästä liittyy omakohtaiseen kokemukseeni LHPK:ssa, kun yritin vedota isien tulkintaan seksuaalietiikassa. LHPK:n biblisistinen asenne tulee esille esimerkiksi viimeisen Pyhäkön lampun 5/2018 tohtori Anssi Simojoen vastauksessa siihen, miksi LHPK ei seuraa kirkon vuosituhantista käsitystä seksuaalietiikassa: he tulkitsevat yksin Raamattua (4). Tekisi mieli sanoa, että vastaus on sangen ylimielinen, sillä juuri Raamattuun isienkin käsitys oikeasta seksuaalisuuden käytöstä perustuu. Lopulta kyse ei olekaan siitä, kenen käsitys perustuu Raamattuun, vaan siitä kenellä kirkossa on ylin auktoriteetti vetää yhteen Raamatun oikea oppi. Toisin sanoen, kuka on kirkon paavi.

Sola Scripturan mukanaan tuoma opin ja elämän epävarmuus on oikeastaan sangen pelottavaa ja ahdistavaa. Jos meillä on oikeus sivuuttaa isien opetus ja traditio, niin periaatteessa voimme rakentaa nykyhetkessä täysin omanlaisen kristinuskon version, joka lähtee yksin Raamatusta, mutta jolla ei ole välttämättä juurikaan yhteyttä tai jatkuvuutta ”isien” apostoliseen kirkkoon. Kysymykseksi nousee kuitenkin: millä ihmeen perusteella kirkko on tuolloin enää ”isien kirkko”? Jos kirkkoisille ja aiemmille opettajille voidaan opetuksineen viitata ulko-ovea, millä perusteella voimme enää väittää, että olemme ”isien kirkko” tai osa ”yhtä, pyhää, yhteistä” apostolista kirkkoa? Jos hylkäämme kirkon tradition tavalla joka mielestäni loppuun asti viedyssä Sola Scriptura -periaatteessa tehdään, menetämme takuulla varmuuden siitä, olemmeko enää se sama Kristuksen kirkko, jonka Kristus perusti, ja jonka perintöä alkukirkko uskollisesti vaali Pyhän Hengen johdatuksessa. Tämä seikka konkretisoituu kaikessa ahdistavuudessaan, kun istuessamme kirkon penkissä tajuamme, että kyseinen kirkko on varttunut opissaan jo niin pitkälle, että emme juuri enää löydä kirkon historiasta opettajia, jotka mahtuisivat opettamaan tuon kirkon saarnastuolista: Ainakaan ”kokonaisia opettajia”, sillä ainahan omaa uutta oppia voidaan koittaa perustella rikkomalla kirkon historia, ja jopa yksittäisten opettajien teologia, osiin ja rakentamalla näistä palasista sellainen oppi kuin halutaan, rusinat pullasta -periaatteella. Jos et usko tätä, niin mieti esimerkiksi, kenen aiemmin eläneen kirkon opettajan kokonaisteologia mahtuu a) luterilaiseen kirkkoon tai b) Lähetyshiippakuntaan? Kuulen ilomielin vastauksesi, jos tällaisia teologeja löydät!

Edellä sanottua voi olla vaikea uskoa, joten havainnollistetaanpa asiaa hieman. Luterilaiset Tunnustuskirjat opettavat yksiselitteisesti vanhurskauttamisen monergismia eli sitä, että Jumala on ihmisen vanhurskauttamisen ainoa vaikuttava syy, ja että ihmisen tahto ei millään tavalla myötävaikuta pelastumisen suhteen (5). Lisäksi ainakin Fort Waynen systemaattisen teologian professori David P. Scaer esittää, että luterilainen oppi myös pyhityksestä ja hyvistä teoista on syvimmiltään monergistinen eli Jumala tekee hyvät teot ihmisen kautta ilman, että ihmisen tahto myötävaikuttaa tai tekee yhteistyötä pyhityksessä (6). Luterilaisuus opettaa virallisesti yksinkertaista predestinaatiota eli sitä, että ihminen pelastuu yksinomaan Jumalan ennaltamääräämisen ja armovalinnan takia, eikä ihmisen omalla tahdolla ole tässä mitään osuutta. Tästä seuraa loogisesti kaksinkertainen predestinaatio eli se, että koska Jumala on ihmisen pelastumisen ainoa vaikuttava syy, niin jos joku ei pelastu, se johtuu syvimmiltään siitä, että Jumala ei pelasta häntä. Virallisesti luterilaisuus ei opeta kaksinkertaista predestinaatiota, koska yksinkertaisen predestinaation väistämätöntä johtopäätöstä ei viedä loogiseen loppuunsa asti.

Luther perusteli edellä lyhyesti kuvatun vanhurskauttamisoppinsa yksin Raamatulla. Hänellä ei tainnut olla muuta mahdollisuutta, koska kirkon historiasta on vaikea löytää yhtään teologia, joka olisi opettanut luterilaista vanhurskauttamisoppia, kuten Luther (7). Sen sijaan kirkossa on puhuttu synergismistä, jossa Jumala antaa kyllä välttämättömän armonsa avun ihmiselle, jota ilman ihminen ei voi pelastua, mutta ihmisen tulee vapaan tahtonsa valinnalla tarttua tähän apuun ja tehdä pelastuakseen yhteistyötä Jumalan armon kanssa hyviä tekoja tehden. Ymmärrän, että tämä särähtää pahasti luterilaisen korvaan, mutta tutustupa alkukirkon opettajien versioon kristinuskosta ja voit hämmästyä. Näin minulle kävi, vaikka olin aina uskonut, että luterilaisuus on nimenomaan alkuperäinen kristinuskon versio. Esimerkiksi Irenaeus (130-202), Polykarpoksen opetuslapsi, joka puolestaan oli apostoli Johananneksen opetuslapsi, opettaa vapaan tahdon ja pelastuksen synergismin puolesta kirjassaan Harhaoppeja vastaan (8). Luterilaisuus taas kumoaa harhaoppina 1500 vuotta myöhemmin sen, mitä Irenaeus opettaa.

Havainnollistaakseni asiaa, kysyn: saisiko Irenaeus tulla opettamaan tunnustukselliseen luterilaiseen kirkkoon siitä, miten ihminen tulee vanhurskaaksi? Tuskinpa, sillä hänen vanhurskauttamisoppinsa näyttää olevan pahasti ristiriidassa luterilaisen opin kanssa. Tämä esimerkki ei toki ole ainoa laatuaan. Näyttää siltä, että luterilainen vanhurskauttamisoppi on kirkon historiassa uniikki oppi, joka on olemukseltaan ristiriidassa aiemman opin kanssa. Mielestäni esimerkiksi roomalaiskatolinen kirkko (9) edustaa kirkon vuosisatojen tradition oppia vanhurskauttamisesta paljon paremmin ja uskollisemmin kuin luterilaisuus. Tämä ei toki ole yllättävää, sillä tuskin luterilaisuuden olisi muuten tarvinnut lähteä katolisen kirkon yhteydestä omana protestikirkkonaan juuri vanhurskauttamisopin takia, minkä ”puhdistaminen” (minusta ennemmin reformaatio eli uudelleenmuotoilu) oli uskonpuhdistuksen pääsisältö.

Jos siis luterilaisuus on puhdasoppisen kristinuskon versio vanhurskauttamisopin suhteen, tämä edellyttää massiivista rappioteologiaa, jossa kirkosta katosi puhdas oppi heti alkujaan ja tämä puhdas luterilainen oppi oli poissa noin 1500 vuotta, kunnes Luther löysi sen. Itseasiassa tämän myöntää myös edellä lainattu David P. Scaer: ”Ei ollut kyse siitä, että luterilaiset olisivat opettaneet jotakin uutta. Niin he eivät tehneet. Sen sijaan he opettivat vanhurskauttamista näkökulmasta, joka oli ollut kirkossa käyttämättömänä vuosisatojen ajan aina varhaisesta apostolien jälkeisestä ajasta lähtien. Melkein 1500 vuotta kirkossa oli laajalle levinnyt käsitys, että teot myötävaikuttivat ihmisen pelastukseen.” (10) On tietenkin kysyttävä, millä perusteella luterilaiset eivät opettaneet ”uutta”, jos heidän oppinsa oli ”käyttämättömänä” kirkossa ennen uskonpuhdistusta, ja sen sijaan kirkossa opetettiin vanhurskauttamisen synergismiä? Eikä tämä juuri tarkoita, että luterilainen oppi on uniikki kirkon historiassa?

Tähän väliin sanotaan, että onhan kirkon sisällä tapahtunut muissakin opeissa kehittymistä eli evoluutiota. Jeesuksen kaksiluonto-opin ja kolminaisuusopinkin suhteen oli alussa haparointia, kunnes nämä opit tarkentuivat kriisien kautta kirkossa myöhemmin. Miksi sama ei olisi voinut käydä myös vanhurskauttamisopille. Ero on mm. ajassa, sillä em. opit tarkentuivat kirkossa ensimmäisinä vuosisatoina, kun taas luterilainen vanhurskauttamisoppi tuli kirkkoon 1500 vuotta myöhemmin. Ero on myös siinä, että mielestäni kirkko ei ole puhunut 1500 vuoden aikana ennen Lutheria haparoiden vanhurskauttamisesta, vaan selvin synergismin käsittein. Mietin myös, voisiko edes olla mahdollista, että Jeesuksen kirkolleen jättämä Pyhä Henki olisi sallinut kirkon kulkea 1500 vuoden ajan siinä luterilaisesta näkökulmasta pelastuksen vaarantavassa käsityksessä, että teot myötävaikuttavat pelastumisessa. Tuntuu vaikealta uskoa.

On siksi lopulta siunattu, sangen turvallinen ja lohdullinen asia, että Jeesus Kristus perusti kirkkonsa Pietarin eli ihmisen, eikä empiirisesti tuhoisasti Raamatun ja Sola Scriptura -periaatteen varaan (Matt. 16:18-19), ja lupasi etteivät tuonelan portit kykene kukistamaan tälle Kalliolle rakennettua kirkkoa. Uskotko sinä tämän? Kirkolla on aina johtaja, myönsipä se sitä tai ei. Olisi naiivia ajatella, että kysymys on siitä, kuka tulkitsee Raamattua oikein. Sen sijaan kysymys kuuluu: ketä johtajaa meidän tulee seurata? Omassa kontekstissamme tämä kysymys kuuluu: Lutheria vai Rooman piispaa eli paavia, joka on apostolisessa suksessiossa itsensä Pietarin, Kallion, seuraaja?

——————————————-

(1) ks. KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s. 37-38

(2) ks. KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s.41

(3) ks. Joh. 16:13 ja KKK: 1. OSA, 1. JAKSO, s. 42-43

(4) ks. http://www.lhpk.fi/wp-content/uploads/2018/10/lamppu_2018_5_nettiin.pdf, s. 7

(5) ks. Yksimielisyyden ohje: Vapaa tahto eli ihmisen kyvyt, esim. täältä: http://tunnustuskirjat.fi/yo/2.html

(6) ks. Luthersäätiön kustantama Aamutähti-vihkonen: Minä olen se, joka palvelee, http://devel.luthersaatio.fi/wp-content/uploads/2014/01/04_minaolensejokapalvelee.pdf, s. 3 ja 11

(7) ks. esimerkiksi tähän liittyen: J. N. D. Kelly, Early Christian Doctrines, s. 344-374, https://archive.org/details/pdfy-CY7YNVnvFwggDjnT

(8) ks. http://www.newadvent.org/fathers/0103437.htm

(9) ks. KKK: 3. OSA 1. JAKSO: s. 489-498

(10) ks. Sisälle Tunnustuskirjojen historiaan, David P. Scaer, Concordia 2018, s.56