Kategoria: Blogeja luterilaisena Page 2 of 4

Jatkan aiheeseen ”Lapset ovat Jumalan lahja” liittyen pohtimalla, onko avioparin oikein kieltäytyä ottamasta vastaan lapsia, jos Jumala niitä antaisi. Onko siis oikein käyttää jotakin ehkäisymenetelmää ja nauttia näin avio-onnesta, mutta pienentää keinotekoisesti lapsen saamisen todennäköisyys minimiin. Tässä yhteydessä tarkoitan ehkäisyllä munasolun ja siittiösolun kohtaamisen estäviä menetelmiä, mm. kondomia ja sterilisaatiota. Mielestäni on selvää, että ”Älä tapa”- käsky kieltää kaikki ne menetelmät, joissa tuhotaan jo hedelmöittynyt munasolu. Näin tapahtuu esimerkiksi jälkiehkäisypillereissä, kuparikierukassa ja abortissa, mutta näin voi tapahtua myös hormonaalisissa ehkäisymenetelmissä, kuten hormonikierukassa, e-pillereissä, minipillereissä ja ehkäisykapselissa. Varmuudella ei lääketieteellisestä näkökulmasta voida sanoa, etteivät hormonaaliset ehkäisymenetelmät vahingoittaisi jo hedelmöittynyttä munasolua.

Raamattu ei suoraan kiellä ehkäisyn käyttämistä, mikä ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö Raamatulla olisi tähän asiaan mitään sanottavaa. Kirkko on esimerkiksi nähnyt alusta asti Raamatullisesti perusteltuna myös sen, että apostolinen virka on vain miehille tai että uskovien kotien lapset tulee kastaa, vaikka näitäkään ei varsinaisesti suoraan sellaisenaan löydetä Raamatusta, varsinkaan jos on jo ennalta päätetty miten ne Raamatusta tulisi löytyä. Jos irrotamme Raamatun sen varhaisesta kontekstista ja tulkintaperinteestä, niin meidän voi olla vaikeaa löytää sen alkuperäistä sanomaa. Esimerkiksi nykyisestä modernin ajan ehkäisymyönteisestä ilmapiiristä käsin meidän voi olla vaikea ymmärtää sitä, että Raamatun käyttämä käsite ”seksuaalinen haureus” voisi sisältää myös kaikenlaisen ehkäisyn käytön, koska se on Jumalan luomiskäskyn vastaista seksuaalisuutta samoin kuin vaikkapa homoseksuaalisuus. Varhainen kirkko kuitenkin rohkeni nimittää ehkäisyä murhaksi tai kuten Luther: ”Sodoman synniksi” eli homoseksuaalisuuteen verrattavissa olevaksi teoksi. Kenties he ymmärsivät alkuperäisemmin Raamatun sanoman.

Ehkäisyyn perehtyessä meidän täytyy siis tutkia sitä, mitä Raamattu kokonaisuudessaan opettaa perheestä, avioliitosta ja lasten saamisesta. Lisäksi jokaisen kristityn on hyvä tutkia, mitä kirkko ja aiemmat kristityt ovat ehkäisystä ajatelleet. Ehkäisyn idea ei ole 1900-luvun keksintö, vaikkakin ehkäisymenetelmät ovat nykyään huomattavasti edistyneemmät. Ehkäisyn historia ulottuu aina muinaiseen Mesopotamiaan ja Egyptiin saakka. Tuolloin ehkäistiin mm. keskeytetyn yhdynnän, voiteiden, lääkkeiden ja erilaisten perversioiden avulla, joissa seksiaktissa vältettiin siementen päätyminen ”oikeaan osoitteeseen”.  Voidaan siis sanoa, että ehkäisyn idea oli myös Raamatun ja varhaiskirkon aikana hyvin tunnettu.

Tiivistän alkuun kirjoitukseni ”Lapset ovat Jumalan lahja” pääkohdat. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille tehtävän: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa.” Kaikkivaltias antoi siis luomalleen ihmiselle ensimmäiseksi elämäntehtäväksi lisääntymisen, johon liittyy myös olennaisesti lasten kasvattaminen. On myös tärkeä havainto, jonka katolinen blogisti Emil Anton tekee, että Jumala olisi voinut luoda kaikki ihmiset kerralla, mutta hän luokin vain kaksi ihmistä ja koko muun ihmissuvun heidän kanssaan yhteistyössä! Ensimmäinen Mooseksen kirja kuvaa tämän maan täyttymisen tapahtumista ja Jumalan käskyn noudattamista. Raamatun kuvatessa ihmissuvun lisääntymistä toistuu siinä lukuisia kertoja: ”ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä.” Maa alkoi vilistä lapsia! Avioparin seksuaalisuuden luonnollinen seuraus ovat lapset ja tämä on Jumalan hyvä luomissuunnitelma. Mutta milloin maa on täynnä? Sitä Jumala ei kertonut. Jo Aristoteles ja Platon argumentoivat maan ylikansoittumisen puolesta, joten nykyinen ”maa ei enää kestä enempää ihmisiä”-väite on hyvin vanha. Psalmeissa lapsia sanotaan Herran lahjoiksi ja nähdään positiivisesti lasten suuri lukumäärä. Vanhan testamentin kirjoituksissa lapsettomuus oli häpeä, kun taas lapset nähtiin suurena Jumalan ajallisena siunauksena. Tätä kuvaa mm. Raakelin sanat Jaakobille: ”Hanki minulle lapsia, muuten minä kuolen” (1 Moos. 30:1)

Yhteiskunnassamme tämä Raamatun positiivinen suhtautuminen lapsiin Herran lahjoina ja aviosiunauksena on muuttunut kielteiseksi. Perhesuunnittelu ja ehkäiseminen nähdään luonnollisena osana vastuullista aikuisuutta, ja suuret perheet nähdään vinksahtaneina tai jopa vastuuttomina. Nykyään sanotaan itsestään selvyytenä, että lapsia tehdään, eikä kuten aiemmin, että lapsia saadaan lahjana. Ihmisestä on näin tullut luoja, ja Jumala on syrjäytetty elämän antajana. Luomistyö on muuttunut niin itsestään selväksi, ettei siinä enää nähdä mitään luomisihmettä. Kaikki syyt ehkäisylle ovat yhteiskunnassamme myös samanarvoisia. Syyksi käy esimerkiksi huono elämäntilanne, uran luominen tai lapsen aiheuttama vaiva. Tällöin nähdään, että on moraalisesti oikein käyttää ehkäisyä. Joku voisi erehtyä luulemaan sitä jopa kristilliseksi, koska ehkäisyn käyttäminen on verhottu hyveelliseksi ja vastuulliseksi toiminnaksi. Ehkäisyn ideologia on kuitenkin täysin Jumalan tahdon ja luomissuunnitelman vastainen. Se on lähtöisin maailmasta ja ihmisen kapinasta Jumalaa vastaan lahjojen antajana.

Ehkäisyä käytettäessä ihmisellä on yksinoikeus päättää kuinka monta lasta hänen perheeseensä sopii, eikä hän toimi enää Luojansa työtoverina ja luota yksin Jumalaan lahjojen antajana. Ehkäisyä käytettäessä ihmisen itsekäs tahto päättää omista asioista ja kutsumuksista nousee korkeammalle kuin Jumalan jatkuvan luomistyön kunnioittaminen perheen luonnollisen kasvun kautta. Lisäksi ehkäisyä käytettäessä seksuaalisuuden pääasialliseksi päämääräksi muodostuu yhteys ja nautinto, ja siitä irrotetaan keinotekoisesti jälkeläisten saaminen. Tämä johtaa siihen, että seksuaalisuuden merkitystä aletaan määritellä kohti yksilöiden itsekästä oikeutta, kun taas Raamatun mukaan se on Jumalan antama lahja aviopareille, ei yksilöille, ja että siihen liittyy vastuu jälkikasvusta. Lisäksi ehkäisyn yleistyminen helpottaa nykyisen yhteiskuntamme seksuaalimoraalin löystymistä, esiaviollisia suhteita ja pettämistä. En väitä, etteikö näitä ongelmia olisi ollut aiemminkin, mutta väitän, että ehkäisyn käytön lisääntyminen on helpottanut lankeamista näihin synteihin.

Puhdasoppinen kirkko on myös aina vastustanut ehkäisyä. Kirkkoisä Krysostomos saarnasi 300-luvulla ehkäisyä vastaan mm. näin: ”Miksi kylvät sinne, missä pelto on halukas tuhoamaan hedelmän? Sinne missä on steriloivia rohtoja? Sinne missä on murha ennen syntymää?” Kirkkoisä Augustinus saarnasi: ”Oletan siis että vaikka et makaa vaimosi kanssa jälkikasvun saamiseksi, et myöskään himon vuoksi yritä estää jälkikasvun saamista pahalla rukouksella tai pahalla teolla. Vaikka niitä jotka tekevät näin kutsutaan mieheksi ja vaimoksi, eivät he ole sitä.” Luther opetti aiheesta mm. näin: ”Tämä on inhottava synti, paljon pahempi kuin sukurutsaus tai huorinteko. Minä sanon sitä hekumoitsemiseksi, jopa Sodoman synniksi. Siinä mies ryhtyy naiseen, siis makaa hänen kanssaan ja yhtyy häneen, mutta kun on päästy siemensyöksyyn, antaakin siemenen mennä maahan, ettei nainen tulisi raskaaksi.” Luther jatkaa toisaalla: ”Sillä tuo sana, minkä Jumala sanoo: »Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää», ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, nimittäin jumalallinen teko, jonka estäminen tai laiminlyöminen ei ole meidän vallassamme.”

Isossa katekismuksessa Luther kuvaa avioliittoa kaikista korkeimpana ja siunatuimpana säätynä ja elämänmuotona. Ison katekismuksen ja Raamatun mukaan avioliitto on myös välttämätön elämänmuoto ihmisten lihallisuuden tähden, jotta ihmiset voisivat elää ainakin helpommin puhtaasti ja siveellisesti, koska vain harvoilla on naimattomuuden armolahja. Luther kirjoittaa myös, että muista säädyistä huolimatta miesten ja naisten on välttämätöntä mennä naimisiin eli avioliiton säätyyn, koska siihen heidät on luotu. Avioliiton yhdyselämän tarkoitus ei Lutherin mukaan ole itsekäs, vaikkakin se hänen mukaansa helpottaa ulkonaisesti siveellistä elämää. Aviopuolisoiden tulee tyytyä avioliiton yhdyselämään, eivätkä he saa harjoittaa haureutta ajatuksin ja teoin muussa kontekstissa, vaan seksuaalisuuden tulee toteutua ainoastaan miehen ja vaimon välillä. Luther myös kirjoittaa, että avioliitto ei ole mitään intohimon leikkiä, vaan se on jumalallisen vakava asia ja hän alleviivaa, että siinä on ennen kaikkea kysymys lasten kasvattamisesta, mikä on jaloin kutsumus ja tehtävä maan päällä. Tämä ajatus tulee ilmi myös Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, jossa sanotaan: ”Luomiskertomus opettaa, että ihmiset on luotu siinä tarkoituksessa, että he olisivat hedelmälliset ja että kumpikin sukupuoli luonnonmukaisesti tuntisi toiseensa kohdistuvaa viettiä.”

Raamatussa kuvataan myös tilanne, jossa Oonan ei halunnut siittää veljensä leskelle lasta, ja hän käytti ehkäisymenetelmänä keskeytettyä yhdyntää (1. Moos 38:8-10). Tämä teko oli Herran silmissä paha ja Herra antoi Oonanin kuolla. Oonan otti tässä veljensä vaimosta seksuaalisen nautinnon, mutta poisti yhdyselämästä Jumalan mahdollisuuden luoda uutta elämää käyttäessään aikansa ehkäisymenetelmää. Hän rikkoi tietoisesti Jumalan hyvää luomistahtoa vastaan, mutta samalla myös suvunjatkamisvelvollisuuttaan vastaan. Oonanin synti ei Lutherin ja kirkkoisien tulkinnan mukaan ollut vain kapinoiminen suvunjatkamisvelvollisuutta vastaan, vaan juuri teko eli keskeytetty yhdyntä oli väärin Herran silmissä. Tekstin äärellä voitaisiin toisaalta kysyä olisiko Oonania rankaistu kuolemalla, jos hän ei olisi lainkaan yhtynyt veljensä vaimoon? Vastaus on, että ei olisi, vaan siitä oli säädetty Mooseksen laissa toisenlainen rangaistus, ks. 5. Moos. 25:7-10. Oonanin kuolema johtui siis ehkäisyn käyttämisestä. Tämä sopii toki Vanhan testamentin kuvaan, jossa Jumala hävitti Sodoman ja Gomorran sen syntivelan tähden. Uudessa testamentissa Juudaksen kirjeessä kerrotaan, että syynä olivat mm. haureus ja luonnottomat lihanhimot.

Raamatun kirjoittajien ajattelun taustalla vaikuttaisi olevan ns. luonnonoikeusajattelu. Tämä näkyy mm. Roomalaiskirjeen alussa, jossa Paavali kirjoittaa siitä, että on olemassa luonnollista ja luonnonvastaista seksuaalisuutta. Ajatus on, että Jumala on luonut luomakunnan toimimaan tietyllä (luonnollisella) tavalla, mikä on hyvää ja oikein. Toisaalta taas luonnonvastaiset asiat on nähty syntinä ja Jumalan tahdon vastaisina. Tällainen moraalilaki on kirjoitettuna jokaisen Jumalan luoman ihmisen sydämeen (Room. 2:14-15). Toki syntiinlankeemuksen takia tämä ihmisen sydämeen kirjoitettu moraalilaki on epätarkka, ja tarvitsee siksi rinnalleen Raamatun ilmoituksen Jumalan tahdosta. Juuri kirkkoisät ovatkin argumentoineet ehkäisyä vastaan tästä luonnonoikeusajattelusta käsin. Esimerkiksi kirkkoisä Cyril Jerusalemilainen kirjoittaa, että ”ehkäisy on vastoin luontoa”, siis vastoin Jumalan hyvää luomisjärjestystä.

Lisäksi Uudessa testamentissa Paavali argumentoi aikansa gnostilaisuutta vastaan opettaessaan, että nainen pelastuu lastensynnyttämisen kautta (1. Tim 2:15). Gnostilaisuudessa materiaalinen maailma nähtiin pahana, ja korostettiin henkisyyttä. Lasten synnyttäminen oli siinä pahimpia syntejä, koska siinä gnostilaisen ajatuksen mukaan lisää sieluja kahlittiin materiaaliseen ruumiiseen. Ruumis nähtiin pahana, ja siitä tuli pikemmin päästä eroon. Raamatun tutkijoiden mukaan Paavali argumentoi tuossa Timoteuskirjeen kohdassa juuri tätä gnostilaista ajatusta vastaan korostamalla asiaa päivastaisella tavalla: Synnyttäminen ei ole syntiä, eikä siitä joudu kadotukseen, vaan pikemminkin se pelastaa naisen ja on näin ollen äärimmäisen hyvä ja positiivinen asia!

Yhteenvetona totean, että seksuaalisuus on Jumalan lahja aviopuolisoille, jonka luonnollinen seuraus ovat lapset, jos Jumala niitä suo. Lasten ehkäiseminen on tämän seksuaalisuuden lahjan käyttämistä itsekkäästi ja itseasiassa kapinaa Jumalan luomissuunnitelmaa ja hyvää tahtoa vastaan. Synti taas ei ole mitään muuta kuin ihmisen halua nousta itse jumalaksi kapinaan Jumalaa vastaan. Aiempi kirkon todistus on myös selvästi ehkäisyvastainen ja ehkäisyn idean synnillistävä. Siksi rohkaisen muita kristittyjä tällä kirjoituksellani pitämään kiinni vanhakirkollisesta yksiäänisestä seksuaalieettisestä normista, jonka mukaan lasten ehkäiseminen ei ole Jumalaan luottaville kristityille vaihtoehto. Lisäksi Lutherin opetuksilla ehkäisyyn liittyen tulisi olla suuri auktoriteetti kaikille niille kristityille, jotka luterilaisiksi tunnustautuvat.

Myönnän, että edellä esittämäni kanta on selvästi yleistä ilmapiiriä vastaan, niin ei-uskovien kuin kristittyjenkin keskuudessa. Joku saattaa pitää tätä kantaa ahdistavanakin tai ahdasmielisenä, mikä on täysin ymmärrettävää. Olen kuitenkin päätynyt tähän näkemykseen, koska koen että se on Raamatun oikea opetus aiheesta ja rehellisesti sanottuna paljon vakuuttavampi kuin ehkäisymyönteinen kanta, jonka koen ottavan perustelunsa maailmasta ja ihmisen järkeilystä Jumalan Sanan ja sitä oikein tulkitsevan kirkon tradition sijaan. Mitä sinä ajattelet? Saat perustella myös vastakkaista näkemystä, jos olet sellaiseen päätynyt?

Lähteet:

Contraception and Christendom: Historic position of the church and biblical analysis – David S. Hasselbrook

The Christian Case Against Contraception: Making the Case from Historical, Biblical, Systematic, and Practical Theology & Ethics – Bryan C. Hodge

Should Christian Couples Use Contraception? What the Bible, the Church’s Witness, and Natural Law Have to Say about Birth Control – Pr. H. R. Curtis linkki

Guidance on Contraceptive methods – World Relief Human Care (LCMS) linkki

Olen viime kirjoituksissani korostanut armovälineitä Jumalan pelastavina lahjoina. On aiheellista kysyä, pelastaako kaste ja ehtoollisen nauttiminen sitten automaattisesti ihmisen. Jos kerran kasteessa uudestisynnytään Jumalan lapseksi ja vieläpä täysin Jumalan vaikutuksesta, niin voiko kukaan kastettu joutua kadotukseen? Jos kerran Johanneksen evankeliumissa opetetaan, että se pelastuu, joka syö Ihmisen Pojan lihan ja juo Hänen verensä, niin voiko sellainen ihminen olla pelastumatta, joka on elämänsä aikana käynyt ehtoollisella?

Monesti katuville syntisille halutaan saarnata evankeliumia niin ylitsevuotavasti, että he tulisivat täysin vakuuttuneeksi pelastumisestaan ja armon riittämisestä. Jos tämä johtaa lain saarnan vähenemiseen, niin väitän, että kuulija saattaa ymmärtää evankeliumin jopa mitätöivän lain ja kilvoituselämän ja hän saattaa tehdä sen johtopäätöksen, että muulla ei ole väliä kunhan vain on kastettu ja käy säännöllisesti ehtoollisella. Näen tässä vaarallisen harhatien, joka johtaa raskaisiin silmiin, passiivisiin jäseniin ja veltostuvaan tahtoon, ja lopulta synnin uneen nukahtamiseen. Synti taas johtaa epäuskoon, ja epäusko kadotukseen. Luther taisteli omana aikanaan ns. antinomisteja eli lainhylkääjiä vastaan. Paavali kirjoittaa: ”Teemmekö me lain tyhjäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain.” Tässä kirjoituksessa pohdin, uskon lahjan menettämistä ja sitä, mitä neuvoja Raamattu antaa siihen, ettei sellaista pääsisi tapahtumaan kenellekään. Ajattelen siis että kaste ja ehtoollinen eivät automaattisesti pelasta ketään ilman oikeaa ja jatkuvaa uskoa. Vaikka armonvälineet välittävät armoa syntisille, niin ne eivät käännytä ketään väkivalloin oikeaan pelastavaan uskoon.

Aloitan Lutherista, joka on luonnollisesti luterilaisen kirkon suurin Raamattua selittävä auktoriteetti. Jo Lutherin aikana esiintyi käsitys, että sakramentit vaikuttivat ilman uskoa ns. tehtyinä tekoina eli pelastavat ihmiset automaattisesti. Luther opetti, että ilman uskoa sakramentti on hyödytön ja, että ”ei sakramentti, vaan usko sakramenttiin vanhurskauttaa.” Asian voisi ilmaista näin: kaste pelastaa uskovan, mutta ei epäuskoista, ja ehtoollisella uskova saa syntinsä anteeksi, mutta epäuskoinen tuomion, kuten Paavali opettaa. (1 Kor. 11:29). Luterilainen oppi pelastuksesta ja sakramenteista on siis Jeesuksen sanojen mukainen: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Epäusko on siis kadotukseeen joutumisen syy, ei kastamattomuus, ja toisaalta uskova pääsee taivaaseen kasteen armoliiton takia. Kaste ei ole turha, koska se pelastaa uskovan.

Mikä on ihmisen osa pelastuksessa? Jos ajattelisimme, että ihminen pelastuu kasteen takia tehtynä tekona ilman uskoa, niin meidän olisi vaikea olla kallistumatta ns. miekkalähetystyön käytölle. Miekkalähetystyö oli kristinuskon lähetystyön muoto keskiajalla. Siinä ihmisiä kastettiin väkivalloin, ja ajateltiin, että kaste pelasti kastetut ilman uskoa. Apostolin näyttivät täysin toisenlaisen mallin lähetystyölle. He saarnasivat: ”Tehkäät parannus, antakaan jokainen itsensä kastaa Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntein anteeksi antamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan” (Apt. 2:38). Ketään ei kastattu väkivaltaisesti, vaan vapaaehtoisesti. Lisäksi syntien anteeksisaamisen ehto ei ollut pelkästään kaste, vaan myös parannuksen tekeminen, kuten edellisestä kohdasta näemme. ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty, mutta joka ne tunnustaa, ja hylkää, se saa armon” (Sananl. 28:13). Kenenkään sielun autuudeksi ei siis Raamatun mukaan riitä pelkkä kaste ilman parannusta.

Toisaalta luterilainen opetus korostaa ns. sidottua ratkaisuvaltaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei voi päättää alkaa uskoa noin vain, vaan usko on Pyhän Hengen lahjaa, jonka Jumalan Sana vaikuttaa. Sanan saarnan ulkopuolella ei siis ole varmuudella Pyhän Hengen eläväksi tekevää ja uskoa synnyttävää toimintaa. ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room 10:17). Tämä ei kuitenkaan johda edellä kuvattuun harhaoppiin, että usko syntyisi automaattisesti Sanan ja sakramenttien kautta. Sidotun ratkaisuvallan oppi ennemminkin kuvaa sitä, kenenkä ansio uskon syntyminen on, eikä sitä ole tarkoitettu opetukseksi siitä, miten epäuskoisia tulisi evankelioida tai miten uskovia tulisi rohkaista kilvoitukseen. Apostolit ja Raamattu julistavat: ”Ole siis ahkera ja tee parannus” (Ilm. 3:19). Julistus ei vetoa ennaltamääräämiseen tai oleta ihmistä täydellisen passiiviseksi eli kykenemättömäksi tekemään parannusta, vaan yksinkertaisesti julistaa tekemään parannuksen. Toisaalta Raamattu julistaa uskoville: ”Olkaa raittiit, valvokaa” (1. Piet. 5:8). Ei Raamattu julista ihmistä kykenemättömäksi valvomaan uskossa, jonka kaste tehtynä tekona automaattisesti pelastaa, vaan Raamattu kehottaa yskinkertaisesti valvomaan ja kilvoittelemaan.

Myöskään se, että on kerran ollut kastettu ja uskova ei takaa sitä, että varmasti pelastuisi. Raamatun mukaan uskosta voi luopua ja uskon lahjan voi myös menettää. Pyhän Hengen tuli voi sammua sydämestä ja synnin uneen voi nukahtaa ja tulla penseäksi, suruttomaksi ja välinpitämättömäksi Jeesuksen ja pelastumisen suhteen. Jeesus kertoi tähän liittyen vertauksen kymmenestä neitsyestä, ja näistä viiden neitsyen öljy loppui heidän öljylampustaan (Matt. 25). Kun ylkä saapui, niin nämä neitsyet, joiden öljy oli loppunut, joutuivat taivasten valtakunnan ulkopuolelle ja kuulivat hirvittävät sanat: ”Totisesti minä sanon teille: minä en tunne teitä.” Öljy kuvaa Pyhää Henkeä ja uskoa. Viisi tyhmää neitsyttä menettivät uskonsa ja joutuivat kadotukseen. ”Henki sanoo selkiästi, että viimeisillä ajoilla muutamat luopuvat uskosta ja ottavat vaarin viettelevistä hengistä ja perkeleiden opetuksista” (1. Tim. 4:1). ”Katsokaat, rakkaat veljet, ettei teissä joskus olisi kelläkään paha, uskotoin sydän, joka elävästä Jumalasta luopuis” (Hepr. 3:12).

Jumalan valtakunta kutsuu ihmisiä pelastukseen synninpäästön sanan ja sakramenttien kautta. Se ei pakota ketään väkivalloin uskomaan. Jumalan valtakunnalla on rajat: toinen otetaan ja toinen jätetään. Jumalan valtakunta kehoittaa tekemään parannuksen ja uskomaan Kristukseen. Tämä on se lain ja evankeliumin todellisuus, jota kristillinen kirkko on velvoitettu Jeesuksen nimessä saarnaamaan, kunnes kirkon Herra saapuu noutamaan uskovat iäisiin hääjuhliin ja ovi taivaaseen suljetaan ikuisesti kiinni.

Katselin internetistä veljeni suosittelemana ohjelman Täällä Pohjantähden alla, jossa Arman tutustui vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Ohjelman nimi on Suviseurat ja sen voi katsoa Ruudusta. Ohjelman lopuksi Arman esitti mielenkiintoisen väitteen. Vapaasti lainaten hän totesi jotenkin näin, että hänen mielestään usko on universaali ja henkilökohtainen asia, jota uskonnot pyrkivät rajoittamaan ja kahlitsemaankin. Tämän voisi kaiketi ymmärtää myös siten, että usko on jokaisen sisällinen asia ja uskonto on ulkoinen ja opillinen asia. Usko on intuitiivista ja uskonto muodollista. Usko hänen määritelmästään käsin luo Jumalan ja maailmankatsomuksen vapaasti ja yksilöllisesti, kun taas uskonto on ikäänkuin valmis paketti, jonka voi hyväksyä ja sisäistää tai olla hyväksymättä.

Onko kristinusko siis Armanin määritelmästä käsin usko vai uskonto? Pohtiessani tätä kysymystä hätkähdin ajatukseen, kuinka paljon kristinuskon nimen alla on opetusta, jossa kristinusko nähdään nimenomaan yksilöllisenä intuitiivisena uskona, omana henkilökohtaisena ei-opillisena Jumalasuhteena ja kokemuksellisena henkisenä asiana. Minun mielestäni kristinusko on Armanin määritelmää käyttäen ennemmin uskonto kuin usko, mutta ajattelen, ettei sitä voi verrata muihin maailmanuskontoihin sen erityisluonteensa takia, ja siksi hieman jopa häiritsee puhua kristinuskosta uskontona. Toisaalta kristinusko ei ole pelkästään ulkonaisiin menoihin rajoittuva uskonto, vaan siinä on tärkeää myös henkilökohtainen sisällinen uskonkokemus, joskaan se ei ole oikean kristillisen uskon varsinainen kriteeri. Tässä kirjoituksessa aion perustella tämän väitteeni. Ensin vielä kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä tarkoitan.

Eräs tuttavani sanoi minulle: ”Eivät ihmiset halua uskontoa, vaan suhteen Jeesukseen. Ei ne halua mitään rituaaleja ja uskonnollisia menoja vaan kuulla, miten paljon Jeesus rakastaa heitä. Ei ne halua mitään muotomenoja, vaan ne haluaa tuntea ihmeet ja merkit, jotka evankeliumia seuraa. Mitä väliä sillä on monestiko on kastettu, kunhan vain uskoo Jeesukseen. Mitä väliä sillä on mitä ehtoollisesta ajatellaan, tärkeäähän on vain usko.” Minusta tällaisessa kommentissa on monia huolestuttavia piirteitä, mutta pointti on hieman eri sanamuodoin sama kuin Armanilla: intuitiivinen usko on tärkeää, ei opillinen uskonto. Ero tässä on toki se, että tuttavani etsi kuitenkin tuota uskoa Raamatusta, vaikkakin minun mielestäni huolestuttavan vapaamielisesti, kun taas Armanilla ei ymmärtääkseni ollut uskolleen mitään muita raameja kuin oma intuitio.

Kysymys kristinuskossa on ennenkaikkea siitä, miten Jumala on valmistanut pelastuksen ihmiselle, ja konkreettisesti siitä, miten ihminen voi päästä tuosta pelastuksesta itse osalliseksi. Se on Jumalan ilmoitusta itsestään, ei ihmisen kokemusta Jumalasta. Kristinusko ei ole menetelmä, jossa ihminen kiipeää lähemmäksi Jumalaa tai pääsee kosketuksiin jumaluuden kanssa. Tämä on nähdäkseni suurin ero kristinuskon ja muiden uskontojen välillä. Tästä luonteestaan johtuen kristinusko on tarkasti määritelty ja toisin sanoin opillinen, eikä vapaasti intuoitu ja subjektiivinen. Raamattu puhuu siitä, että vain yksi tie vie taivaaseen, eikä millä tahansa uskolla tulla autuaaksi, vaikka se olisi kuinka vilpitöntä tahansa. On vain yksi tie, on vain yksi oikea pelastava usko ja on vain yksi oikea oppi. Tie on Raamatun mukaan Kristus ja oppi on Kristus (2. Joh 1:9-10). Raamattu ei siis ole samanlainen kirja, kuin nykymaailman hengelliset oppaat ja ohjekirjat kohti syvempää hengellisyyttä. Se ei ole suuntanuoli joka ohjaa ihmistä etsimään totuutta ja Jumalaa oikeasta suunnasta. Raamattu on itse totuus. Jumala toimii Pyhän Henkensä kautta Sanassaan.

Alkukirkko näki Kristuksen opin tärkeänä. Kun harhaoppeja alkoi esiintyiä hämärtämässä sitä mikä on alkuperäinen Kristuksen oppi, niin sitä mukaa kirkko tarkensi oikean uskon tunnustusta. Varhaisessa Didakheen tekstissä eli apostolisessa opetuksessa opetetaan muun muassa, että vain kastettuja ja ripittäytyneitä saa päästää ehtoolliselle, että kaste pitää suorittaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä tai valelemalla, että seurakunnan vanhimmiksi eli paimeniksi tulee valita nöyriä miehiä, että ennen ehtoollista tulee lukea kiitosrukous, että Isä Meidän- rukous tulee lukea kolmesti päivässä ja että kristityn tulee seurata pyhää lakia elämässään ja esimerkiksi auttaa köyhiä ja hädässä olevia. Ihanne ei kuullosta olevan vapaassa, määrittelemättömässä ja henkisessä Jumalasuhteessa, vaan hyvin konkreettisissa asioissa, jotka voidaan silmillä nähdä, suulla maistaa, korvilla kuulla ja omilla käsillä tehdä. Sanalla sanoen kysymys Didakheessa ja muissa alkukirkon opillisissa muotoiluissa on siitä, että apostolit ja alkukirkon paimenet halusivat noudattaa Jeesuksen käskyä opettaa kristittyjä pitämään kaikki mitä Jeesus käski heidän pitää (Matt. 28:19-20). Sanotaanpa Didakheessa, että niitä profeettoja, jotka eivät opeta Didakheen opin mukaisesti, ei tule kuunnella, vaan he ovat vääriä profeettoja. Selvennykseksi mainitsen, että Didakhee ei ole Jumalan Sanaa, vaan kirkon tradition dokumentti, joka valottaa mielestäni erittäin tärkeällä tavalla sitä, miten alkukirkko ymmärsi Raamattua ja Jeesuksen opetuksia.

Raamatun opetuksen mukaan pelastava usko ei ole pelkkää tietoa ilman uskon omakohtaisuutta. Riivaajatkin tietävät Jumalasta, Jeesuksesta ja ristintyöstä, mutta ne eivät silti pelastu (Jaak. 2:19-20). Kuollut usko tietää kyllä pelastuksesta, mutta ei itse tarvitse sitä, eikä siksi halua omistaa sitä. Elävä usko turvautuu Sanan lupauksiin siitä, että Kristus lahjoittaa pelastuksensa syntiselle ihmiselle kasteen, ehtoollisen, synninpäästön sanojen, pyhän Raamatun ja näiden armovälineiden kautta toimivan Pyhän Hengen vaikuttaman uskon lahjan kautta. Nämä eivät ole vain kuolleita rituaaleja ja muotomenoja, vaan se pelastusrengas, jonka avulla Jumala vielä nytkin nostaa hukkuvia ihmisiä perkeleen vallasta omaan valtakuntaansa. Raamatullinen suhde Jumalaan voi toteutua vain näiden armovälineiden kautta. Muutoin Jumalan pyhyys on kaikille syntisille kadottavaa ja tuhoavaa, jos heillä ei ole yllään Kristuksen pyhyyttä, puhtautta ja vanhurskautta, jotka Jumala antaa syntisille armovälineidensä kautta.

Usko ei ole myöskään samanlaista kuin suhde mielikuvituskaveriin, jonka sanomisia täytyy arvailla ja ounastella, ja jonka tahdon saa kuvitella millaiseksi haluaa. Oikea usko sitoutuu siihen mitä Raamattu opettaa kokonaisuudessaan. Oikealla uskolla on siis muoto, jonka Raamattu pukee sanoiksi. Näin oikea usko alkaa hahmottua Sanan kautta, eikä sitä voi alkaa rakentaa itse sen näköiseksi kuin haluaa. Jos niin tekee on tullut rakentaneeksi jotain muuta kuin kristinuskon. Silloin on tullut tehneeksi jonkin muun tien, kuin sen tien, joka on Kristus. Kristusta ja tietä taivaaseen ei tehdä itse, kuten ladun voi raivata itse umpihankeen, vaan Kristus on valmis tie, jonka voi löytää.

Lopuksi haluan sanoa, että kristinusko ei ole pelkästään uskonto, tai Armanin määritelmän mukainen kahle, joka vangitsee kaiken vapaa, spontaanin, liikkuvan ja elävän. Oikeasta uskosta nimittäin seuraa rikas elämä ja aito elävä Jumalasuhde. Siitä seuraa kutsumus, johdatus, parannus ja kilvoitus. Myös rukous saa olla spontaania ja omilla sanoilla sanoitettua. Ero on siinä, että oikea usko ei rakenna perustustaan näiden subjektiivisten ja kokemuksellisten asioiden varaan, vaan pelkästään Sanan ja sen sisältämän Kristuksen opin varaan. Elävä kristillisyys syntyy vain tavallisilta ja joskus kuolleiltakin tuntuvien armovälineiden kautta. Ne taivuttelevat epäuskoista sydäntä uskomaan ja turvautumaan Jumalaan iankaikkiseksi pelastukseksi.

Kirkolla on aina missio. Jeesus lähetti opetuslapset kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia ja kastamaan. Kirkon missio onkin viedä evankeliumia eteenpäin kaikkialle maailmaan. Tätä tehtävää varten kirkolla on paimenet ja seurakuntalaiset. Lähetyskäsky on annettu koko kirkolle, mutta paimenet ja seurakuntalaiset toteuttavat sitä eri tavoin. Varsinainen lähetyskäsky sisältää käskyn kastaa ja opettaa, ja käsky kohdistettiin apostoleille, seurakunnan kaitsijoille. Näitä apostolisia tehtäviä varten kirkolla on paimenen virka, joka on näitä käskyjä toteuttanut. Näin kirkko on lähetyskäskyn läpi historiansa tulkinnut ja siksi sakramenttien (kaste ja ehtoollinen) toimitus on ollut alusta asti paimenien tehtävä. Toisaalta lähetyskäsky kuuluu myös seurakuntalaisille, jotka pyhänä papistona on kutsuttu kuuluttamaan Herransa töitä maailmassa (1. Piet. 2:9). Heitä ei ole kutsuttu kastamaan tai kaitsemaan seurakuntia, kuten apostolit ja heitä seuraavat paimenet on kutsuttu, vaan todistamaan Herrastaan sanoilla ja teoilla (Matt. 5:16). Tässä kirjoituksessa pohdin, miten kirkko toteuttaa lähetystehtäväänsä maailmassa.

Kysyn aluksi: mikä on evankeliumi? Miten evankeliumi voi mennä eteenpäin? Luterilaisena ajattelen, että evankeliumi on Raamatun mukaan ilosanoma Jeesuksesta vanhan testamentin profetioiden täyttymyksenä, messiaana, joka kuoli syntiemme puolesta ja nousi ylös haudasta voittaen perkeleen ja kuoleman vallan. Evankeliumi ei ole kuitenkaan pelkkä sanoma tai historiallinen tieto Jeesuksesta, vaan se on aina myös julistus ja kutsu, joka ulottuu historiasta nykyhetkeen. Evankeliumi kutsuu uskomaan Kristukseen ja kuulumaan uskon kautta Jumalan valtakuntaan. Evankeliumi ei siis ole pelkkää informaatiota, vaan Paavali opettaa, että evankeliumi on Jumalan voima, joka tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat (Room. 1:16). Evankeliumi jakaa kaksiteräisen miekan tavoin ihmiset kahteen leiriin: niihin jotka sen uskovat, ja saavat synninpäästön, ja niihin jotka epäuskon tähden hylkäävät evankeliumin ja sen välittämän pelastuksen.

Lisäksi evankeliumia ei kerrota, vaan se julistetaan. Ero on siinä, että julistus välittää pelastava evankeliumin ja syntien anteeksiantamuksen kuulijalle omakohtaisesti ja Pyhä Henki synnyttää julistuksen kautta uskon kuulijan sydämessä. Jeesus lähetti apostolit päästämään kuulijoita synneistään evankeliumia julistamalla (Joh. 20:23). Kukaan ei pääse synneistään, jos hän vaikkapa lukee Jeesuksesta historian kirjoista. Voit kuulla evankeliumin julistamisen sunnuntaisin Kristuksen kirkossa synninpäästön sanoissa, ja siellä missä Pyhästä Hengestä osallisia ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Julistus on vastausta kysymykseen, saanko minä uskoa synnit anteeksi. Evankeliumi vastaa, että Jeesuksen veri riittää puhdistamaan kaikesta synnistä.

Miten evankeliumi voi sitten mennä eteenpäin? Kuka sitä julistaa?  Yksinkertainen vastaus on Kristuksen kirkko. Jeesus on antanut apostoleille Pyhän Henkensä ja synninpäästön sanat, siis taivaan valtakunnan avaimet. Saarnatessaan evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta apostolien teoissa kuvataan, kuinka parannuksen tehneet kastettiin ja liitettiin kirkkoon. Evankeliumi menee eteenpäin, kun kirkkoon liittyy ihmisiä kasteen kautta. Kirkko on todellisten uskovien yhteisö. Se on pelastusyhteisö – Ylkää odottava Kristuksen morsian. Kasteessa Paavalin opetuksen mukaan kastettava puetaan Kristukseen ja liitetään seurakuntaruumiiseen (Gal. 3:27, 1. Kor. 12:13). Tämä Kristus-puku eli matkavaate on se vanhurskauden vaate, joka pyhittää kastetun, ja tekee hänestä taivaskelpoisen. Kasteessa saa lahjaksi myös Pyhän Hengen. Jeesuksen asettama kaste on nimittäin Pyhän Hengen kaste, kuten Johannes kastaja opetti. Se on uudestisyntyminen perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan.

Vedessä kastettu seurakunta, joka uskoo Jeesukseen jatkuvasti, on se taivaaseen matkalla oleva piskuinen joukko, joka on Jumalan valtakunta maan päällä. Seurakunnan pyhittää synninpäästön sanat ja pyhät sakramentit. Sen pyhyys ei lähde koskaan siitä itsestään, sen omasta vaelluksesta, vaan tulee siihen ulkopuolelta ja on lähtöisin Jumalasta. Pyhien sakramenttien ja saarnatun evankeliumin ulkopuolella ei ole mitään takeita pelastumisesta, vaikka puhetta Jeesuksesta saattaa olla paljonkin.

Kirkko on ekklesia, maailmasta uloskutsuttujen joukko, siis sakramenttien pyhittämät tosiuskovat, jotka seuraavat Herraansa. Sakramenttien pyhittämät ihmiset, jotka vaeltavat maailmassa, epäuskossa ja harhaopeissa, eivät ole todellinen kirkko, vaan eksyneitä, luopuneita ja kadotukseen matkalla olevia synnin uneen nukahtaneita ihmisiä. Sakramenttien halveksijat eivät myöskään ole todellinen Kristuksen kirkko. Toisaalta Jeesuksen opetusten mukaan lustetta, siis epäuskoisia, on viimeiseen tuomioon asti todellisen seurakunnan seassa, kunnes viimeisellä tuomiolla suuri Tuomari ne erottaa oikealle ja vasemmalle puolelleen. Kirkon tehtävä ei ole tuomita, vaan kutsua pelastuksen osallisuuteen kastamalla ja julistamalla lakia sekä evankeliumia.

Kirkon missio on nyt tavoittaa evankeliumilla sekä luopuneita että pakanoita. Luterilaisittain kyse on synninpäästön sanojen ja pyhien sakramenttien pelastavan voiman tuomisesta kadotukseen matkalla olevien keskuuteen. Ensisijaisesti nämä ovat käytössä jumalanpalveluksissa. Luterilaista lähetystyötä ei ole pelkkä humanitäärinen apu ilman Sanaa ja sakramentteja. Myöskään erilaiset reformoidulta kirkolta kopioidut evankelioimiskampanjat eivät ole luterilaista lähetystyötä, jos nämä kampanjat eivät tähtää siihen, että synnintuntoiset ihmiset tulevat Jumalan pelastustyöstä osallisiksi Kristuksen kirkon pyhien armovälineiden kautta. Voisi sanoa, että luterilainen missio on aina kytköksissä tiiviisti seurakuntaelämään, jolla on puhdas evankeliumi ja pyhät sakramentit. Näin on siksi, että pelastava usko ei synny oman järkeilyn tuloksena ikään kuin tiedollisena prosessina, vaan luterilaisen ymmärryksen mukaan todellinen kääntymys on lahjaa, jonka evankeliumin saarnan ja sakramenttien kautta toimiva Pyhä Henki synnyttää.

Millainen on sitten luterilainen missio käytännössä? Ajattelen, että missionäärisyys syntyy, kun Sanan ja sakramenttien kautta pelastuksesta osalliset ihmiset tajuavat vastuunsa Kristuksen seuraajina, ja heissä syttyy halu kertoa muillekin siitä, miten ihminen voi pelastua perkeleen vallasta Jumalan lapseksi. Kun ekklesia lähtee joka sunnuntai kirkosta kaikkeen maailmaan tämän vastuunsa kokien ja kadotukseen matkalla olevista hätää tuntien, niin ajattelen, että se on paljon suurempaa ja aidompaa lähetystyötä, kuin megaevankelioimistapahtumien järjestäminen tai vaikkapa kristinuskon markkinoiminen mainonnan kautta. Mikäli edellä mainittuja metodeja halutaan lisäksi käyttää, niin tärkeää on, ettei niiden kautta johdeta kristittyjä kauemmas luterilaisista uskon aarteista, vaan lähemmäksi niitä.

Isak Ervastin virressä 1700-luvulta lauletaan uskovan elämään kuuluvista ahdistuksista. ”Murhe täällä painaa meitä, pelko aina ahdistaa, synnin suuruus kauhistaa. Siksi sielu kyyneleitä vuodattaa saa vaivoissaan, murehtia kurjuuttaan” (virsi 355) Säkeen pääasiallinen viesti on mielestäni se, kuinka syntiturmelus ahdistaa uskovia. Epäuskoisia synti ei samalla tavalla murehduta. Miten uskovan tulisi siis suhtautua ahdistuksiin? Tulisiko niitä vältellä? Mitä on ahdistus ja mistä se tulee?

Psykologisesti ahdistus on tunne, joka johtuu ristiriidasta. Ristiriita voi syntyä esimerkiksi oman ihanneminän ja omien kykyjen välisestä ristiriidasta. Tällöin ahdistusta aiheuttaa ristiriita siinä, mitä haluaisi olla suhteessa siihen mitä havainnoi olevansa. Ristiriita voi myös olla omien ominaisuuksien ja ympäristön luomien paineiden välillä. Monia nuoria ahdistaa esimerkiksi oma ulkonäkö, ja tätä ahdistusta aiheuttaa monesti ympäristön luomat ulkonäköpaineet. Joskus ahdistuksen aiheuttamaa ristiriitaa ei osata nimetä. Tällöin ahdistus voi pitkittyä ja aiheuttaa fyysisiä oireita kuten vatsakipuja.

Nähdäkseni myös kristityllä ahdistus liittyy ristiriitaan. Omassa elämässä voi olla asioita jotka ovat ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Tällöin syntyy ahdistusta. Oma syntisyys ahdistaa, kun Jumalan sana saa kirkastaa Jumalan tahdon mukaista tietä ja saa huomata, ettei ole vaeltanut Jumalan tahdon mukaisesti. ”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaa parannuksen” (2. Kor 7:10). Parannus on sitä, että syntejä pyydetään ja uskotaan anteeksi ja kilvoitellaan Jumalan tahdon mukaisessa elämässä niitä syntejä vastaan, jotka ovat omantunnon murehduttaneet.

Toisaalta kaikki kristityn ahdistukset eivät ole ”Jumalan mielen mukaista murhetta”. Jumalan mielen mukaista murhetta on vain se murhe, jonka Sanan kautta toimiva Pyhä Henki omassa tunnossa synnyttää. Kaikki uskovan murhe ei ole tällaista murhetta, jolle löytyy alkuunpanija Sanasta. Kristityn voi olla joskus vaikea erottaa Jumalan vaikuttamaa murhetta muista murheista. On esimerkiksi asioita, joita Raamattu ei sano yskiselitteisesti synniksi, ja joita on sen vuoksi nimitetty ehdonvallan asioiksi. Raamattu ei esimerkiksi anna tarkkoja ohjeita ulkonäköön liittyen, mutta toteaa, että ”älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät.” Tässä neuvossa kilvoittelevien uskovien, tulee myös kilvoitella toinen toisensa kunnioittamisessa (Room. 12:10). Myöskään vahvempien ei tule olle heikommille loukkaukseksi (1. Kor. 8:9). Joskus voimakas murehtiminen hengellisissä asioissa voi kertoa vääristyneestä Jumalakuvasta tai siitä, että evankeliumin vapauttavaa sanomaa ja armoa ei ole ymmärretty oikein.

Virsi 355 jatkuu: ”Rauhani on Jeesuksessa, täällä kulkiessani, täältä lähtiessäni. Suuren päivän saapuessa, pääsen mailta kyynelten, juhlariemuun pyhien.” Syntien anteeksiantamus saa aikaa levon ja rauhan. Jumalan valtakunta on ”vanhurskaus, ja rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä” (Room. 14:17). Ahdistus ja suru eivät ole kristityn lopullisia tunteita. Kristityllä on toivo siitä, että kerran kyyneleet vaihtuvat ”juhlariemuun pyhien”. ”Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistänsä” (Ilm. 7:17).

Millaista oli alkuseurakunnan kristillisyys? Millainen oli vainottu kristillinen kirkko Rooman vallan aikana? Entä millaiseksi kirkko muuttui, kun se sai Rooman valtion hyväksynnän 300-luvulla? Miten tämä historian havinoissa koeteltu kristillisyys on muuttunut nykypäivään tultaessa? En väitä olevani asiantuntija kirkkohistoriallisissa kysymyksissä, en lähellekään. Tämän myönnän tuntien samalla kiinnostusta tutkia kirkon historiaa, koska kristinusko ei ole juuretonta uskoa. Kristinusko ja kristillinen kirkko ovat siinä mielessä ajattomia ja muuttumattomia, koska Jumala ja Hänen Sanansa eivät muutu. Kristillinen kirkko rakentuu Jeesuksen laskemalle perustalle, jolle myös apostolit rakensivat seurakunnan. ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänäpänä ja myös ijankaikkisesti” (Hepr 13:8). Olemme turvassa, jos seisomme tällä perustalla.

”Lex orandi, lex credendi” tarkoittaa sitä, että rukouksen laki perustaa sen mitä uskotaan. Tämä lause on peräisin 400-luvun alun kirkosta ja sillä tarkoitetaan sitä, että kristillisyyden muoto on sidoksissa sen sisältöön. Jos muoto muuttuu, niin myös sisältö väistämättä muuttuu. Otan yhden esimerkin. Jos hautajaisissa laulettaisiin iloisia lauluja, pukeuduttaisiin verkkareihin ja kerrottaisiin vitsejä, niin sellaista pidettäisiin sopimattomana. Silloin muoto muuttaisi surujuhlan kevytmieliseksi ilojuhlaksi. Hautajaiset ovat kuitenkin vakava surujuhla ja muoto rakentuu sen sisällön ehdoilla. Kristillinen messu on vakava, mutta iloinen juhla, jossa Kristus tulee Sanan ja ehtoollisen kautta läsnäolevaksi. Tämän Kristuksen läsnäolon ehdoilla on kirkkohistorian aikana syntynyt messun juhlallinen muoto, jonka vakavuutta ei tulisi liian kevytmielisesti sivuuttaa.

Eikö sitten ole sama minkälaiset ovat ulkoiset puitteet, kunhan vain sanoma pysyy oikeana ja evankeliumi puhtaana? Periaatteessa tunnustuskirjoissakin sanotaan kirkon ykseyteen liittyen, että ”ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Tärkeintä kirkon ykseyteen on ”yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Luther pyrki itse uskonpuhdistuksessa poistamaan kirkosta Raamatunvastaisia oppeja kuten aneet. Hän ei kuitenkaan halunnut poistaa sellaisia inhimillisiä traditioita, jotka eivät olleet Raamatun Sanan vastaisia, kuten liturgiset traditiot tai jumalanpalvelusten kuvat, symbolit ja koristeet. Reformoitu kirkko riisui traditiota voimakkaammalla kädellä. Kun puhumme kirkon ykseydestä, niin kysymys ei ole vain ajankohtaisesti nykyisten kristillisten seurakuntien yhteydestä, vaan myös ykseydestä historialliseen katoliseen (=yleiseen) kristilliseen kirkkoon. Luulen että tämän seikan takia Luther teki vain välttämättömän kirkkoa puhdistaessaan, eikä toiminut yhtä radikaalisti kuin reformoidut.

Kirkolle ja kristinuskolle on siis kehittynyt historian aikana tietty muoto eli perintö, jonka aiempien sukupolvien kristityt ovat siirtäneet eteenpäin viestikapulan tavoin ja rikastuttaneet sitä omalta osaltaan. Tähän muotoon liittyvät vanhan testamentin ajan synagogajumalanpalveluksista lähtöisin olevat liturgiat, kuten resitoitu psalmilaulanta ja myöhemmin siihen lisätyt muodot, kuten ordinariumlaulut, esim. ”Herra armahda”. Näihin yhtymällä kristitty yhtyy siis kaikkina aikoina jumalanpalvelusta viettäneen ”yhden, pyhän ja yhteisen” kirkon ääneen. Siis sen kirkon ääneen, joka on perustettu apostolien opetukselle ja jonka kulmakivenä on Jeesus Kristus. Minusta pitäisikin varoa liiallista jumalanpalvelusmuotojen uudistamista ja muuttamista, jotta yhteys tähän apostoliseen kirkkoon säilyy. Muotojen muuttamisessa on nimittäin vaarana se, että uudistettu muoto muuttaa vähitellen myös sisältöä ja kristittyjen käsitystä sisällöstä.

Kristinuskon nimen alla kulkee nykyään varsin erilaisia muotoja. On ortodoksisen kirkon mystiikkaa ja suitsutuksia, luterilaista virsilaulantaa ja liturgisia messuja, reformoituun kristillisyyteen pohjautuvia ylistyskokouksia, Toronto ”herätyksen” kaltaisia ilmiöitä nauruherätyksineen ja ”soukkauksineen” jne. Minusta tähän liittyen on sanottava kaksi asiaa. Ensiksi mikään inhimillinen muoto, tapa tai traditio ei synnytä ja ylläpidä pelastavaa uskoa. Usko syntyy vain Sanan kuulemisesta ja siitä, että se saa tehdä työtä kuulijan sydämessä (Room. 10:17). Muoto on pikemminkin seurausta Sanasta ja siitä, miten siihen suhtaudutaan. Muoto kantaa kuitenkin mukanaan paljon epäsuoraa viestintää, joka vaikuttaa siihen miten varsinainen sanallinen viestintä ymmärretään ja miten siihen suhtaudutaan. Se voi joko tukea Sanakeskeisyyttä tai olla viemässä huomiota jonnekin muualle. Sikäli muoto on siis opillinen ja siihen on siksi suhtauduttava vakavasti. Muoto vaikuttaa siihen millaiseen uskoon, oppiin ja elämään se johdattaa kuulijoita.

Toiseksi on sanottava, että muoto voi minusta olla myös johdattamassa eroon Sanasta, joka on Kristus (Joh. 1:14). Meidän tulee muistaa, että pimeyden ruhtinas valkeuden enkeliksi pukeutuneena yrittää horjuttaa kristillistä uskoa ja johtaa uskovia eksymykseen ja luopumukseen (2. Tess 2:11). Tämän tuo anti-kristus tekee Raamatun mukaan ovelasti, niin että varomattomat eivät edes huomaa, missä kohden totuus on vaihtunut eksytykseksi. Tähän hänellä on monenlaisia keinoja, joiden tuloksena Jumalan Sana vesittyy ja unohtuu, jonkin muun muka tärkeämmän ja suuremman tieltä. Jos uskonelämän ydin on jossakin muualla kuin Jumalan Sanassa, niin hälytyskellojen tulisi minusta soida. Ajattelen siis, että uskovien ei tulisi etsiä uskoonsa virvoitusta ja palavuutta mistään muualta kuin Sanasta. Kaikki uudet ilmiöt on tulkittava rohkeasti Sanan valossa. Mielestäni jatkuvalle uudistusten tielle lähtemisessä ei ole seurakunnalle mitään voitettavaa, päinvastoin valtavasti hukattavaa.

Mistä lahkolaisuudessa on kysymys? Kuinka hengellisen väkivallan voi erottaa terveestä hengellisyydestä? Ottaako Raamattu kantaa lahkolaisuuteen? Paavalin vastaus Apostolien teoissa maaherra Tertullukselle ollessaan syytettynä oli seuraava: ”Mutta sen minä sinulle tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi kutsuvat, niin palvelen isieni Jumalaa.” Paavali toi esille sen, että juutalaiset pitivät kristinuskoa lahkona eli harhaoppina. Väitettiinhän kristinuskossa, että Jeesus oli Messias, eli profeettojen kautta juutalaisille luvattu kuningas, joka pelastaisi kansansa sen synneistä. Tätä juutalaiset eivät uskoneet, ja siksi he eivät ottaneet Jeesusta vastaan, vaan ristiinnaulitsivat hänet jumalanpilkkaajana (Joh. 1:11). Onko kristinusko siis juutalaisuudesta irtautunut lahko? Kysymys voitaisiin esittää myös näin: Onko Jeesus Jumalan poika, juutalaisille luvattu messias? Jos vastaamme myöntävästi, niin emme voi pitää kristinuskoa lahkona.

Lahkoiksi kutsutaan myös kristinuskosta irtautuneita yhteisöjä, jotka eivät usko ja opeta Jeesuksesta samoin kuin Jeesus itse, apostolit ja alkukirkon uskontunnustukset. Pietari ennustaa, että seurakunnasta nousee vääriä opettajia, eriseuralaisia, jotka kieltävät Herran (2. Piet. 2:1). He siis opettavat Herrasta Jeesuksesta toisin kuin Raamattu opettaa ja jakamaton kirkko on aina opettanut. Tällaisia kristillisperäisiä lahkoja voisi nimetä ainakin mormonikirkon ja jehovan todistajat. Heidän oppinsa poikkeaa selvästi kristinuskon opista. Pietari opettaa, että nämä ihmiset ”saattavat itsellensä nopean kadotuksen” kieltäessään Herransa, ja sen että Jeesus on ainoa tie taivaaseen.

Luin vastikään lehdestä jutun, jossa kerrottiin ihmeparantajista ja huijarisaarnaajista. Nämä opettajat lupaavat paranemisihmeitä ja muita yliluonnollisia merkkejä tapahtuvan tilaisuuksissaan. Heidän kokouksissaan sataa kuulemma kultahippuja ja miljoonia ihmisiä tulee uskoon. Tällaiset tapahtumat vetävät puoleensa valtavasti ihmisiä. Moni uskoo vilpittömästi näiden opettajien tarinoihin. Toisaalta moni saattaa pettyä näiden ihmisten toiminnan kautta koko kristilliseen uskoon ja ajatella: ”Ei Jumala tahdokaan minua parantaa tai auttaa”, jos parantumista ei tapahdukaan. Lehtijutussa näiden saarnaajien johtamat liikkeet rinnastettiin lahkoihin. Kuinka näihin tulisi suhtautua? Minkälaiseen kristillisyyteen he ihmisiä ohjaavat? Mielestäni Sananlaskujen kirjasta löytyy kohta, josta voimme lähteä varovasti liikkeelle.

”Eriseurainen etsii mitä hänelle kelpaa, ja sekoittaa itsensä kaikkiin asioihin” (Sananl. 18:1). Lahko on ryhmittymä, joka eroaa yleisestä ja yhteisestä kirkosta. Lahkoa voidaan siksi nimittää myös eriseuraksi, kuten se on Raamatussa myös käännetty. Eriseurainen etsii omaa kunniaa, ja hän valikoi oppiaan. Eriseuraisille ei kelpaa kokonainen Jumalan Sana, vaan hän poimii sieltä tietyt kohdat, joita korostaa, ja toisia kohtia hän saattaa jopa halveksia. Eriseurainen myös korostaa itseään ja, kuten Sana sanoo, sekoittaa itsensä kaikkiin asioihin. Lahkot syntyvät usein vahvojen ja karismaattisten johtajien ympärille. Ytimessä ei ole Jumalan Sana, vaan lahkon johtaja. Ihmisiä ei johdateta syvempään Sanan tuntemiseen, vaan kuuliaisuuteen lahkon johtajille. Jos siis toiminnan keskiössä ei ole Jumalan sana, ja sen ei anneta ohjata kokonaisuudessaan toimintaa, vaan päähuomio on jossakin muualla, niin silloin kannattaa olla varovainen. Tällainen eriseuran henki kuuluu Raamatun mukaan lihan tekoihin, ja siksi jokainen ihminen on sille altis (Gal. 5:19-20).

Jeesus ei tuonut maailmaan huijarisaarnaajien markkinoimaa sirkusta, jossa mennään ihmeet, merkit, temput ja kultahiput edellä. Uskoakseni nämä houkutukset ovat pääasiassa ihmisten lihallisuudesta lähtöisin, mutta myös eksyttäjästä eli perkeleestä. Jeesus toi seuraajilleen ristin ja kristillinen kirkko on aina ymmärtänyt, että kirkon suuruus kätkeytyy vainoihin ja ahdistuksiin, joissa Jeesus on läsnä. Jeesus sanoi opetuslapsilleen, jotka olivat innostuneita siitä, kuinka riivaajatkin olivat heille alamaisia, kun he toimivat Jeesuksen nimessä, että: ”Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuna taivaissa.” Jeesus johdatti pääasian äärelle, kun opetuslasten jalat irtaantuivat maasta. Tuo pääasia on syntien anteeksiantamus Jeesuksen verihaavojen tähden. Pääasia on se että nimi on kirjoitettuna elämän kirjassa, eivätkä voimateot. Voimateot eivät synnytä elävää uskoa, vaan Sanan kautta toimiva Pyhä Henki (Luuk 16:30-31). Sanan kautta Pyhä Henki kehoittaa parannukseen, Herran pelkoon ja nöyryyteen. Meidän tulee heittäytyä Sanan varaan, eikä rakentaa uskoamme voimatekojen ja ihmeiden varaan.

Paavali opettaa 1 Tim. 3:ssa, että seurakunnan kaitsijaksi ei saa valita vastakääntynyttä, sillä hänellä on suurempana vaarana ylpistyä. Paitsi että pidempään uskossa ollut on ehtinyt juurtua Sanaan ja terveeseen oppiin, niin hänestä on ehtinyt tulla myös riittävä todistus seurakunnalle siitä, onko hän sovelias johtamaan seurakuntaa. Vastakääntyneiltä puuttuvat molemmat, ja he ovat siksi ”juurettomina” alttiimpia lihan teoille, ja siis myös lahkolaishengelle. Ehkäpä juuri siksi Jaakob opettaa, että seurakunnan opettajaksi ei tule kovin monen pyrkiä. Opettajuuteen kuuluu nimittäin aina vastuu siitä, mitä opettaa ja sen mukainen kovempi tuomio (Jaak. 3:1). Luultavasti monet lahkot olisi voitu välttää, jos lahkon johtajat olisivat suostuneet ensin oppilaiksi, ja siis seurakunnallisen paimenviran kaitsettaviksi.

Kristinusko ei pakota ihmistä mihinkään. Se ei anna katteettomia lupauksia, sillä Jumalan lupaukset Raamatussa ovat luotettavia. Ihmisten lupaukset taas voivat pettää, ja siksi ihmisen ei tulekaan luvata Jumalan nimissä sellaista, mitä Sana ei lupaa. Ei Sana esimerkiksi lupaa, että kaikki sairaat paranevat, joiden puolesta rukoillaan. Toki kaikki on Jumalalle mahdollista. Jumalan rakkaus ei myöskään vaadi ihmiseltä mitään. Syntien anteeksiantamus ja Pyhän Hengen osallisuus pikemminkin vapauttavat synnin orjuudesta Jumalan lapsen vapauteen. Ihmisten lihallisuus ja syntisyys ovat syitä siihen, että kristinuskon nimissä on syyllistytty myös hengelliseen väkivaltaan. Kovin toisenlaiset ovat Kristuksen sanat omilleen: ”Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.”

Lopuksi lainaan Paavalia: ”Mutta meidän, jotka väkevät olemme, tulee heikkoin voimattomuutta kärsiä, eikä itsellemme kelvata. Niin jokainen meistä kelvatkoon lähimmäisellemme siinä, mikä hyvä on, parannukseksi” (Room. 15). Luther selittää tätä siten, että jokaisen tulee kärsiä sitä, jos ja kun uskonsisaren elämässä on vielä paljon vajavaisuutta ja syntiä. Pyhitys jää kaikilla tässä elämässä aina vajaaksi. Eri asia on se, jos ei edes eletä parannuksessa, mutta siitä tässä kohdassa ei ole kyse. Mielestäni vikaan mennään, jos uskonyhteisössä ei ole tilaa kasvaa uskossa ja pyhityksessä, vaan kaikilta vaaditaan samaa standardia. Tällöin ollaan lähellä farisealaisuutta, ja pyhitys ei ole enää Jumalan vapauttavan armon vaikuttamaa, vaan lain ja perinnäissäädösten ikeeseen orjuuttamista. Ainoa tapa pitää uskonyhteisö evankeliumin vapaudessa, mutta oikeaan suuntaan parannuksessa matkaa tekevänä, on noudattaa tätä Paavalin ohjetta. Minusta tuntuu että lahkolaishengessä tästä Raamatun neuvosta on oikaistu.

Kuinka tarkasti meidän tulee suhtautua Raamattuun? Voimmeko tehdä kompromisseja niissä asioissa, joissa Sana on selkeä? Onko Raamattu kulttuurisidonnainen kirja, jossa on aikansa eläneitä ohjeita ja sääntöjä? Pitääkö jokaisena aikana ihmisten muotoilla ja ymmärtää sen sanoma uudelleen? Nähdäkseni meillä on vastausvaihtoehtona kaksi keskenään vastakkaista näkemystä, liberaali ja konservatiivinen näkemys. Toinen nojaa vallitseviin muotivirtauksiin ja ns. ajan henkeen, toinen taas klassisiin kristinuskon totena pidettyihin väittämiin välittämättä nykykulttuurin paineesta muokata kristinuskosta salonkikelpoisempi.

Juuri muuttunut avioliittolaki on synnyttänyt keskustelua ev. lut. kirkossa siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevia pareja alkaa vihkiä kirkossa. Oikeastaan kirkossa on jo vihitty tällaisia pareja ja vielä pidempään siunattu. Kirkon liberaalien leirissä liputetaan vihkimisen puolesta ja konservatiivien leirissä asiaa kauhistellaan. 1. Kor 6. opettaa selvästi, että homoseksuaalisuus on synti ja vastoin Jumalan luomistarkoitusta, ja että kukaan synnissä elävä ei peri taivaan valtakuntaa. Tässä on se ero, että kukaan tosi kristitty ei tietoisesti elä synnissä, vaikka voikin syntiin langeta. Vanhurskas nousee synnistä ja pyrkii sen hylkäämään (Sananl. 24:16). Jumala loi ainoan mahdollisen seksuaalisen suhteen avioliittoon miehen ja naisen välille. Siis myös kaikki avioliiton ulkopuolinen yhdyselämä on Raamatun mukaan syntiä. Tässä mielessä ihmisellä ei ole oikeutta seksuaalisuuteensa. Jos tämä hätkähdyttää, niin oikeastaan kenelläkään ihmisellä ei ole edes oikeutta omaan elämäänsä. Elämä on lahja ja laina Jumalalta, ja joudumme kerran luopumaan siitä.

Muutama vuosikymmen aiemmin ev.lut. kirkossa hyväksyttiin naispappeus samankaltaisilla inhimillisillä ja Raamatun kulttuurisidonnaistaville perusteilla. Kerrotaan, että piispa Olavi Rimpiläinen poistui tuomiokirkosta ennen ehtoollisen alkamista vihittyään Jukka Paarman arkkipiispaksi. Syynä oli se, että ehtoolliselle osallistui myös naispappeja. Hän näytti esimerkillään tarkan ja vakavan suhtautumisensa Raamattuun Jumalan Sanana. Hän ei lähtenyt kompromissien tielle. 1. Tim 3:ssa sanotaan: ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies.” Kyse naispappeuden hyväksymisessäkin on siis ennen muuta siitä, teemmekö Sanan kanssa kompromisseja vai pidämmekö tarkasti sen, niin kuin se on kirjoitettu.

Entä tuleeko mieluummin totella Jumalaa vai esivaltaa? Raamattu kehottaa olemaan esivallalle kuuliainen, mutta jos esivalta toimii Jumalan Sanaa ja tahtoa vastaan, niin ”enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä.” (Apt 5:29). Jos siis esivalta säätää, että ihmiselämän saa tappaa kohdussa tai vanhuudessa, niin niihin ei voi kristittynä suostua. Kun Jumala luo elämän, niin se on pyhä, eikä kenelläkään ole oikeutta sitä toiselta riistää. Rooman aikanakin kristityt tunnettiin siitä, että he ottivat kadulle heitettyjä orpolapsia ja -vauvoja hoitoonsa. Toivottavasti kristityt meidänkin aikoina tunnettaisiin siitä, että he eivät tee kompromisseja Jumalan Sanan kanssa.

”Sinä olet asetuksesi säätänyt, että niitä tarkasti noudatettaisiin.” (Ps. 119:4) Jumala ei säätänyt asetuksiaan ikään kuin vain hyviksi ohjenuoriksi, vaan kyse on paljon vakavammasta asiasta. Kyse on elämän ja kuoleman asiasta. Paavali kirjoittaa: ”Pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 6:11). Raamattu opettaa, että synnin ja vääryyden tekijät eivät peri taivasten valtakuntaa. Jeesus opettaa, että ”pikemmin taivas ja maa hukkuu, kuin rahtukaan laista putoo.” Jumalan antama pyhä laki säilyy muuttumattomana maailman loppuun asti, eikä Jumala tee kompromisseja Sanansa kanssa. Tämä on lohdullista, koska se tarkoittaa, että hän on myös luotettava luvatessaan syntien anteeksiantamuksen kaikille niille, jotka tahtovat syntinsä valoon tuoda ja niitä anteeksi pyytää. Jos meinaamme luottaa evankeliumiin siitä mitään pois ottamatta, niin meidän ei tule myöskään ottaa laista mitään pois.

Vastaisin siis alussa esittämääni kysymykseen, että Jumalan pyhyys vaatii meiltä täydellistä tarkkuutta Raamatun lain ja neuvojen pitämisessä. Armo ei tee tyhjäksi lakia, vaan evankeliumi antaa voimaa lain noudattamiseen. Ihminen ei kuitenkaan muutu armahdettuna täydelliseksi, mutta elämän suunta kyllä muuttuu Pyhän Hengen vaikutuksesta. Eikä sekään tee tyhjäksi lakia, että vanhurskaat epätäydellisinä kompastelevat (Room. 7:11-12). Jokainen tulee kerran olemaan Jumalan edessä vastuussa siitä, miten Hänen sanoihinsa Raamatussa on suhtauduttu, niitä tarkattu ja niistä vaari otettu. Senkin joka seisoo Sanan kalliolla tulee katsoa ettei lankea. Ylpeys käy nimittäin lankeemuksen edellä. Silti rohkenen yhtyä siihen vanhojen näkemykseen, kun he sanovat liberaalia ”kristinuskoa” perkeleen eksytykseksi. Miksi? Koska siinä Jumalan Sana turhennetaan, kuten paratiisissa, kun käärme kysyi: ”Onko Jumala todella sanonut?”

Lopuksi meille jää tehtäväksi miettiä, haluammeko suostua käärmeen houkutukseen alkaa epäillä ja turhentaa Sanaa, vai pysyä sille uskollisena, vaikka se ei olisi muodikasta, tai se toisi jopa pilkkaa osaksemme. Jeesus sanoo: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani” (Joh. 8:31).

Monet uskovat pohtivat armolahjoja; millaisia ne ovat, miten ja missä niitä tulisi käyttää? Näissä pohdinnoissa näyttää monelle muodostuneen kanta, että armolahjat eivät toimi luterilaisessa kirkossa ja luterilainen seurakunta ei ole tässä mielessä karismaattinen. Tai ainakaan armolahjat eivät toimi niin hyvin kuin niiden pitäisi. Karismaattinen liike on tässä mielessä siis vaikuttanut valtavan paljon monen kristityn, ja varsinkin nuoren kristityn, mielipiteeseen ja ihanteeseen armolahjojen käytöstä. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni ei ole luterilaisena vikoilla karismaatikkoja, vaan pohtia sitä: löytyykö luterilaisuudesta armolahjoja?

Luterilaisessa tunnustuksessa, johon siis luterilainen oppi perustuu, ei ole tarkemmin määritelty armolahjoja ja niiden käyttöä. Tunnustuskirjat määrittelevät kuitenkin sen, mikä on kirkko, ja tästä on minusta hyvä lähteä liikkeelle: ”Kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö” ja ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Eli tunnustuskirjat painottavat sitä, että a) kirkko on yhteisö ja b) sen synnyttävät Sana ja sakramentit. Minusta tärkeää onkin nähdä kirkosta nämä molemmat puolet. Näin hahmotetaan sitä oikein. Jos ymmärrämme sen, että kirkko on varsinaisesti nimenomaan yhteisö, niin alamme kaivata myös armolahjoja, jotka rakentavat juuri yhteisöllisyyttä ja seurakuntalaisten välistä vuorovaikutusta. Mikäli olemme Raamatullisia, niin emme saa kuitenkaan antaa yhteisön rakennuspalikoille, siis armolahjoille, sitä sijaa, mikä kuuluu Sanalla ja sakramenteille. Toisin sanoen armolahjat eivät luo kirkkoa, vaan ovat pikemminkin sen seuraus.

Kritiikki luterilaisuutta kohtaan osuu mielestäni kärjeltään juuri kohdan a) jättämiselle vähäiselle huomiolle tai jopa laiminlyömiselle kokonaan. Tätä kritiikkiä on esitetty melkein koko luterilaisen kirkon olemassaolon ajan pietistien, herätysliikkeiden ja reformoitujen kristittyjen keskuudessa. Tiivistän kritiikin näin: luterilainen kirkko on tapakristillinen ja siltä puuttuu aito sydämen kristillisyys ja elävä yhteys seurakuntalaisten kesken. Tässä valossa on ehkä helpompi hahmottaa, miksi monen mielestä sieltä puuttuvat myös armolahjat. Lienee totta se, että kohtaa b) on painotettu kohdan a) kustannuksella. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska ilman b):tä ei meillä olisi koko kristillistä kirkkoa. Toisaalta tämän ei kuitenkaan saisi johtaa sen unohtamiseen, mikä kirkko varsinaisesti tunnustuskirjojen ja Raamatun mukaan on – siis pyhien yhteisö, Kristuksen ruumis ja elävistä kivistä rakentuva temppeli.

Kun ymmärrämme, mitkä tuntomerkit tekevät kirkosta kirkon ja minkä varassa jokaisen seurakuntalaisen pyhyys ja vanhurskaus on, niin voimme alkaa rakentaa turvallisesti yhteyttä myös kristittyjen kesken siten kuin Raamatussa kuvataan. 1. Kor. 12:4 ”Lahjat ovat moninaiset, mutta yksi on Henki” ja 1. Kor 12:11: ”Mutta nämät kaikki se yksi Henki vaikuttaa, jakaen kullekin omansa niinkuin hän tahtoo.” Ensimmäisen korinttolaiskirjeen 12. luvussa Paavali kuvaa seurakuntaa ruumiina, jossa jokaisella – siis jokaisella – on oma tärkeä – siis elintärkeä – tehtävä ja lahja seurakuntaruumiin rakentamiseksi. Nämä lahjat jakaa Pyhä Henki, jossa seurakunta on yhdeksi ruumiiksi kastettu (jae 13). Kaste (sakramentti) siis luo seurakuntaruumiin (yhteisö), jonka rakentamiseen Pyhä Henki varustaa kunkin lahjoillaan.

Raamattu ei siis tunne sellaista kristittyä, joka käy vain kuluttamassa kirkon penkkejä, mutta ei itse millään tavalla ole osa tuota kirkkoa. Sen sijaan Raamattu puhuu elävistä kivistä. 1. Piet. 2: ”Ja myös te, niinkuin elävät kivet, rakentakaat teitänne hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi pappeudeksi uhraamaan hengellisiä uhreja”. Raamattu puhuu seurakunnasta, jossa ymmärretään myös sen yhteisöllinen ulottuvuus. Seurakunnasta, jossa tunnetaan siellä käyvät ihmiset. Seurakunnasta, jossa on tilaa rohkaisun ja nuhteen sanoille seurakuntalaisten kesken. Seurakunnasta, jossa kokoonnutaan rukoilemaan yhdessä. Seurakunnasta, jossa murretaan leipää yhdessä. Seurakunnasta, jossa opitaan tuntemaan Jumalan tahtoa ja kuullaan Sanan saarnaa yhdessä (Apt. 2:42).

Toisaalta Raamattu ei ohjaa kristittyjä kasvamaan kohti seurakuntaa, jossa jokainen toteuttaa vaativasti ja itsekkäästi omaa itseään, ilman kaitsentaa, järjestystä ja Raamatun neuvojen ja nuhteiden mukaan vaeltamista. ”Kaikki tapahtukoon soveliaasti ja säädyllisesti” (1 Kor. 14:40). Raamattu ei kehoita myöskään hillittömyyteen, vaan itsehillintään (2. Piet 1:5-6). Näin ollen uskovan ei tarvitse vaeltaa siten, että hän tulkitsee yliherkästi kaikenlaisia asioita Jumalan puheeksi tai vaikutuksiksi, joihin tulisi antautua harkitsemattomasti. Armolahjat on annettu muita varten, eikä niinkään niiden käyttäjää varten. Uskovan tulisikin rukoilla nöyryyttä ja rakkautta, ja sitä, että hän olisi valmis noita lahjoja vastaanottamaan, koska se voi tarkoittaa myös itsestä ja itselle tärkeistä asioista luopumista. Lisäksi ilman aitoa rakkautta olisimme vain heliseviä vaskia ja kiliseviä kulkusia (1. Kor 13:1), eikä palvelutyömme tuota kunniaa Jumalalle.

Yhteisönä rakentuminen on ilman muuta haaste seurakunnalle. Se haastaa yksilökeskeistä kertakäyttökulttuurin ihmistä sitoutumiseen ja oman paikkansa löytämiseen, sekä siinä pysymiseen. Se haastaa kiinnittämään huomiota vieressä istuvaan kirkkovieraaseen. Silloin armolahjat eivät ole tarpeettomia, vaan saamme olla ahkeria niiden anomisessa (1. Kor. 14:1). Niitä tarvitsevat ennen kaikkea veljemme ja sisaremme Kristuksessa, samoin kuten ruumiinjäsenet tarvitsevat toinen toisiaan pysyäkseen elossa.

Lopuksi ajattelin kysyä sinulta muutamia kysymyksiä, joiden avulla ehkä voisimme päästä eteenpäin armolahjoilla palvelemisen suhteen: Mikä on sinun kotikirkkosi? Kenen veljen tai sisaren vieressä sinä istut pyhäpäivästä toiseen? Mitkä ovat noiden kirkkovieraiden tarpeet, ja voisitko olla heitä palvelemassa tai auttamassa jotenkin? Voisitko rukoilla rakkautta tai tahtoa auttaa noita kirkkovieraita jos näitä hyveitä sinulta puuttuu? Ja jos tuo veli tai sisaresi ei tule joskus kirkkoon, niin soitatko hänelle kysyäksesi, onko kaikki hyvin? Voisitko sinä kutsua seurakuntasi kotiisi pitääksesi esimerkiksi kotiseurat, joissa voitte veisata, rukoilla ja kuulla Sanaa yhdessä? Voisitko näin avata ovesi evankeliumin esillä pitämiselle naapureidesi keskellä? Entä tiedätkö joitakin herätyksessä olevia ihmisiä, joille voisit kertoa Jeesuksen ristintyön armosta, ja joita voisit kutsua kirkkoon?

Lopuksi ottakaamme vaari siitä, kun Jeesus sanoo: ”kuin te olette kaikki tehneet, mitä teille käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palveliat: me teimme sen, minkä meidän piti tekemän.” Tehdessämme hyvää lähimmäisillemme jäämme vielä niin paljon velkaa ristillä tapetulle Karitsalle, että emme voi röyhistellä rintojamme teoillamme.

Kolmannen kirjoitukseni kristilliseen etiikkaan ja vanhurskaaseen elämään liittyen on tarkoitus pohtia, miten käytännössä elää elämää Kristusta seuraten ja kilvoitella parannuksessa ja uskossa. Toivon, että kirjoituksen päämääränä on edelleen kääntyä Jumalan Sanan puoleen ja etsiä sieltä vastausta, voimaa ja virvoitusta. Minusta avain kilvoituselämään kätkeytyykin juuri Jeesuksen sanoihin: ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15:5) Uskovan on minusta tärkeää ymmärtää oma paikkansa pyhityksessä sillä kaikki hänen osakseen tuleva pyhyys ja hänen kauttaan toteutuvat hyvät vanhurskaat teot ovat hänelle vieraita, lahjaksi saatuja, Jumalan armon vaikuttamia ja ihmisen itsensä ulkopuolelta tulevia. Jos ja kun me kykenemme hyvään, niin se tapahtuu, koska ”Hän (Jumala) on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19).

Ensiksi olisi tärkeää tietää miksi on itse osallinen tuosta ”Jumalan rakkaudesta”, josta pyhä Johannes kirjoittaa. Tämän oppii tietämään, kun lukee Raamatusta Golgatan pitkäperjantain tapahtumista ja Jeesuksen kärsimyksestä ja ymmärtää, että se kaikki tapahtui meidän tähtemme. Lisäksi olisi hyvä olla varmuus siitä, missä ja miten tuosta Jumalan rakkaudesta pääsee itse osalliseksi, koska se ei vielä riitä autuuteen, että tietää historiallisena tietona Jeesuksesta. Luterilaisena olen oppinut itse etsimään Jumalan rakkautta omalle kohdalleni Sanan lupauksista, ripin synninpäästön sanoista, kasteen armoliitosta ja ehtoollisen sakramentista. Näissä Jumalan rakkaus tulee konkreettiseksi juuri minun ja sinun kohdallesi. Nämä vaikuttavat myös sisäistä rauhaa ja pelastusvarmuutta. Kun uskova ymmärtää riippuvuutensa Jumalan armosta, niin hän tulee riippuvaiseksi myös Sanasta ja sakramenteista, joiden kautta Jumala meitä Pyhällä Hengellä ja uskolla täyttää.

Raamattu kuvaa kristityn elämää tiellä kulkemiseksi. Uskovia onkin kutsuttu ”sen tien kulkijoiksi”. Jeesus itse sanoi olevansa tie. Hän on ainoa tie taivaaseen, Isän Jumalan tykö (Joh. 14:6). Se joka on Jeesuksessa, on matkalla. Matka kuvastaa keskeneräisyyttä – ei olla vielä perillä. ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10). Kun elämme elämäämme uskossa ja yhteydessä Kristukseen seurakunnan, Sanan ja sakramenttien kautta, niin saamme luottaa, että Jumala käyttää meitä työrukkasinaan täällä ajassa. Törmäämme arjessamme monenlaisiin tilanteisiin, joissa saamme antaa kristillisen uskomme vaikuttaa sanoihimme ja tekoihimme. Kenenkään kuorma ei ole tässä tehtävässä liian raskas (Matt. 11:30). Jeesuksen antama ies on sovelias ja keveä kantaa. ”Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen” (Fil 2:13).

Inhimillisesti me mittaamme usein hyviä tekoja siten, kuinka näyttäviä ne ovat ja kuinka paljon hyvää ne saavat mitattavasti aikaan. Jumala ei kuitenkaan toimi näin, ja siksi ei meidänkään tulisi näin toimia. Jeesus opetti, että köyhän lesken kaksi ropoa olivat enemmän kuin rikkaiden moninkertainen uhrilahja. Leiviskävertauksessa Jeesus opetti, että meitä kiitetään vain siitä, jos me olemme olleet ”vähässä uskollisia” (Matt 25). Jumalan valtakunnassa ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Meidän tuleekin olla juuri uskollisia ja kuuliaisia Jumalan sanalle ja luottaa pikemminkin Jumalan mahdollisuuksiin kuin omiin mahdollisuuksiimme. Meiltä kysytään uskollisuutta. Sen lisäksi meidän tulee olla hyviin tekoihin valmistautuneet (2. Tim 2:21) ja aina valmiita toivomme perustuksesta vastaamaan (1. Piet 3:15). Tämä on aktiivisuutta Jumalan valtakunnan työssä.