uskovantie

Kirkolla on aina missio. Jeesus lähetti opetuslapset kaikkeen maailmaan saarnaamaan evankeliumia ja kastamaan. Kirkon missio onkin viedä evankeliumia eteenpäin kaikkialle maailmaan. Tätä tehtävää varten kirkolla on paimenet ja seurakuntalaiset. Lähetyskäsky on annettu koko kirkolle, mutta paimenet ja seurakuntalaiset toteuttavat sitä eri tavoin. Varsinainen lähetyskäsky sisältää käskyn kastaa ja opettaa, ja käsky kohdistettiin apostoleille, seurakunnan kaitsijoille. Näitä apostolisia tehtäviä varten kirkolla on paimenen virka, joka on näitä käskyjä toteuttanut. Näin kirkko on lähetyskäskyn läpi historiansa tulkinnut ja siksi sakramenttien (kaste ja ehtoollinen) toimitus on ollut alusta asti paimenien tehtävä. Toisaalta lähetyskäsky kuuluu myös seurakuntalaisille, jotka pyhänä papistona on kutsuttu kuuluttamaan Herransa töitä maailmassa (1. Piet. 2:9). Heitä ei ole kutsuttu kastamaan tai kaitsemaan seurakuntia, kuten apostolit ja heitä seuraavat paimenet on kutsuttu, vaan todistamaan Herrastaan sanoilla ja teoilla (Matt. 5:16). Tässä kirjoituksessa pohdin, miten kirkko toteuttaa lähetystehtäväänsä maailmassa.

Kysyn aluksi: mikä on evankeliumi? Miten evankeliumi voi mennä eteenpäin? Luterilaisena ajattelen, että evankeliumi on Raamatun mukaan ilosanoma Jeesuksesta vanhan testamentin profetioiden täyttymyksenä, messiaana, joka kuoli syntiemme puolesta ja nousi ylös haudasta voittaen perkeleen ja kuoleman vallan. Evankeliumi ei ole kuitenkaan pelkkä sanoma tai historiallinen tieto Jeesuksesta, vaan se on aina myös julistus ja kutsu, joka ulottuu historiasta nykyhetkeen. Evankeliumi kutsuu uskomaan Kristukseen ja kuulumaan uskon kautta Jumalan valtakuntaan. Evankeliumi ei siis ole pelkkää informaatiota, vaan Paavali opettaa, että evankeliumi on Jumalan voima, joka tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat (Room. 1:16). Evankeliumi jakaa kaksiteräisen miekan tavoin ihmiset kahteen leiriin: niihin jotka sen uskovat, ja saavat synninpäästön, ja niihin jotka epäuskon tähden hylkäävät evankeliumin ja sen välittämän pelastuksen.

Lisäksi evankeliumia ei kerrota, vaan se julistetaan. Ero on siinä, että julistus välittää pelastava evankeliumin ja syntien anteeksiantamuksen kuulijalle omakohtaisesti ja Pyhä Henki synnyttää julistuksen kautta uskon kuulijan sydämessä. Jeesus lähetti apostolit päästämään kuulijoita synneistään evankeliumia julistamalla (Joh. 20:23). Kukaan ei pääse synneistään, jos hän vaikkapa lukee Jeesuksesta historian kirjoista. Voit kuulla evankeliumin julistamisen sunnuntaisin Kristuksen kirkossa synninpäästön sanoissa, ja siellä missä Pyhästä Hengestä osallisia ihmisiä on kaikkialla maailmassa. Julistus on vastausta kysymykseen, saanko minä uskoa synnit anteeksi. Evankeliumi vastaa, että Jeesuksen veri riittää puhdistamaan kaikesta synnistä.

Miten evankeliumi voi sitten mennä eteenpäin? Kuka sitä julistaa?  Yksinkertainen vastaus on Kristuksen kirkko. Jeesus on antanut apostoleille Pyhän Henkensä ja synninpäästön sanat, siis taivaan valtakunnan avaimet. Saarnatessaan evankeliumia syntien anteeksiantamuksesta apostolien teoissa kuvataan, kuinka parannuksen tehneet kastettiin ja liitettiin kirkkoon. Evankeliumi menee eteenpäin, kun kirkkoon liittyy ihmisiä kasteen kautta. Kirkko on todellisten uskovien yhteisö. Se on pelastusyhteisö – Ylkää odottava Kristuksen morsian. Kasteessa Paavalin opetuksen mukaan kastettava puetaan Kristukseen ja liitetään seurakuntaruumiiseen (Gal. 3:27, 1. Kor. 12:13). Tämä Kristus-puku eli matkavaate on se vanhurskauden vaate, joka pyhittää kastetun, ja tekee hänestä taivaskelpoisen. Kasteessa saa lahjaksi myös Pyhän Hengen. Jeesuksen asettama kaste on nimittäin Pyhän Hengen kaste, kuten Johannes kastaja opetti. Se on uudestisyntyminen perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan.

Vedessä kastettu seurakunta, joka uskoo Jeesukseen jatkuvasti, on se taivaaseen matkalla oleva piskuinen joukko, joka on Jumalan valtakunta maan päällä. Seurakunnan pyhittää synninpäästön sanat ja pyhät sakramentit. Sen pyhyys ei lähde koskaan siitä itsestään, sen omasta vaelluksesta, vaan tulee siihen ulkopuolelta ja on lähtöisin Jumalasta. Pyhien sakramenttien ja saarnatun evankeliumin ulkopuolella ei ole mitään takeita pelastumisesta, vaikka puhetta Jeesuksesta saattaa olla paljonkin.

Kirkko on ekklesia, maailmasta uloskutsuttujen joukko, siis sakramenttien pyhittämät tosiuskovat, jotka seuraavat Herraansa. Sakramenttien pyhittämät ihmiset, jotka vaeltavat maailmassa, epäuskossa ja harhaopeissa, eivät ole todellinen kirkko, vaan eksyneitä, luopuneita ja kadotukseen matkalla olevia synnin uneen nukahtaneita ihmisiä. Sakramenttien halveksijat eivät myöskään ole todellinen Kristuksen kirkko. Toisaalta Jeesuksen opetusten mukaan lustetta, siis epäuskoisia, on viimeiseen tuomioon asti todellisen seurakunnan seassa, kunnes viimeisellä tuomiolla suuri Tuomari ne erottaa oikealle ja vasemmalle puolelleen. Kirkon tehtävä ei ole tuomita, vaan kutsua pelastuksen osallisuuteen kastamalla ja julistamalla lakia sekä evankeliumia.

Kirkon missio on nyt tavoittaa evankeliumilla sekä luopuneita että pakanoita. Luterilaisittain kyse on synninpäästön sanojen ja pyhien sakramenttien pelastavan voiman tuomisesta kadotukseen matkalla olevien keskuuteen. Ensisijaisesti nämä ovat käytössä jumalanpalveluksissa. Luterilaista lähetystyötä ei ole pelkkä humanitäärinen apu ilman Sanaa ja sakramentteja. Myöskään erilaiset reformoidulta kirkolta kopioidut evankelioimiskampanjat eivät ole luterilaista lähetystyötä, jos nämä kampanjat eivät tähtää siihen, että synnintuntoiset ihmiset tulevat Jumalan pelastustyöstä osallisiksi Kristuksen kirkon pyhien armovälineiden kautta. Voisi sanoa, että luterilainen missio on aina kytköksissä tiiviisti seurakuntaelämään, jolla on puhdas evankeliumi ja pyhät sakramentit. Näin on siksi, että pelastava usko ei synny oman järkeilyn tuloksena ikään kuin tiedollisena prosessina, vaan luterilaisen ymmärryksen mukaan todellinen kääntymys on lahjaa, jonka evankeliumin saarnan ja sakramenttien kautta toimiva Pyhä Henki synnyttää.

Millainen on sitten luterilainen missio käytännössä? Ajattelen, että missionäärisyys syntyy, kun Sanan ja sakramenttien kautta pelastuksesta osalliset ihmiset tajuavat vastuunsa Kristuksen seuraajina, ja heissä syttyy halu kertoa muillekin siitä, miten ihminen voi pelastua perkeleen vallasta Jumalan lapseksi. Kun ekklesia lähtee joka sunnuntai kirkosta kaikkeen maailmaan tämän vastuunsa kokien ja kadotukseen matkalla olevista hätää tuntien, niin ajattelen, että se on paljon suurempaa ja aidompaa lähetystyötä, kuin megaevankelioimistapahtumien järjestäminen tai vaikkapa kristinuskon markkinoiminen mainonnan kautta. Mikäli edellä mainittuja metodeja halutaan lisäksi käyttää, niin tärkeää on, ettei niiden kautta johdeta kristittyjä kauemmas luterilaisista uskon aarteista, vaan lähemmäksi niitä.

Isak Ervastin virressä 1700-luvulta lauletaan uskovan elämään kuuluvista ahdistuksista. ”Murhe täällä painaa meitä, pelko aina ahdistaa, synnin suuruus kauhistaa. Siksi sielu kyyneleitä vuodattaa saa vaivoissaan, murehtia kurjuuttaan” (virsi 355) Säkeen pääasiallinen viesti on mielestäni se, kuinka syntiturmelus ahdistaa uskovia. Epäuskoisia synti ei samalla tavalla murehduta. Miten uskovan tulisi siis suhtautua ahdistuksiin? Tulisiko niitä vältellä? Mitä on ahdistus ja mistä se tulee?

Psykologisesti ahdistus on tunne, joka johtuu ristiriidasta. Ristiriita voi syntyä esimerkiksi oman ihanneminän ja omien kykyjen välisestä ristiriidasta. Tällöin ahdistusta aiheuttaa ristiriita siinä, mitä haluaisi olla suhteessa siihen mitä havainnoi olevansa. Ristiriita voi myös olla omien ominaisuuksien ja ympäristön luomien paineiden välillä. Monia nuoria ahdistaa esimerkiksi oma ulkonäkö, ja tätä ahdistusta aiheuttaa monesti ympäristön luomat ulkonäköpaineet. Joskus ahdistuksen aiheuttamaa ristiriitaa ei osata nimetä. Tällöin ahdistus voi pitkittyä ja aiheuttaa fyysisiä oireita kuten vatsakipuja.

Nähdäkseni myös kristityllä ahdistus liittyy ristiriitaan. Omassa elämässä voi olla asioita jotka ovat ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa. Tällöin syntyy ahdistusta. Oma syntisyys ahdistaa, kun Jumalan sana saa kirkastaa Jumalan tahdon mukaista tietä ja saa huomata, ettei ole vaeltanut Jumalan tahdon mukaisesti. ”Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaa parannuksen” (2. Kor 7:10). Parannus on sitä, että syntejä pyydetään ja uskotaan anteeksi ja kilvoitellaan Jumalan tahdon mukaisessa elämässä niitä syntejä vastaan, jotka ovat omantunnon murehduttaneet.

Toisaalta kaikki kristityn ahdistukset eivät ole ”Jumalan mielen mukaista murhetta”. Jumalan mielen mukaista murhetta on vain se murhe, jonka Sanan kautta toimiva Pyhä Henki omassa tunnossa synnyttää. Kaikki uskovan murhe ei ole tällaista murhetta, jolle löytyy alkuunpanija Sanasta. Kristityn voi olla joskus vaikea erottaa Jumalan vaikuttamaa murhetta muista murheista. On esimerkiksi asioita, joita Raamattu ei sano yskiselitteisesti synniksi, ja joita on sen vuoksi nimitetty ehdonvallan asioiksi. Raamattu ei esimerkiksi anna tarkkoja ohjeita ulkonäköön liittyen, mutta toteaa, että ”älkääkä niin pitäkö lihastanne huolta, että himot heräävät.” Tässä neuvossa kilvoittelevien uskovien, tulee myös kilvoitella toinen toisensa kunnioittamisessa (Room. 12:10). Myöskään vahvempien ei tule olle heikommille loukkaukseksi (1. Kor. 8:9). Joskus voimakas murehtiminen hengellisissä asioissa voi kertoa vääristyneestä Jumalakuvasta tai siitä, että evankeliumin vapauttavaa sanomaa ja armoa ei ole ymmärretty oikein.

Virsi 355 jatkuu: ”Rauhani on Jeesuksessa, täällä kulkiessani, täältä lähtiessäni. Suuren päivän saapuessa, pääsen mailta kyynelten, juhlariemuun pyhien.” Syntien anteeksiantamus saa aikaa levon ja rauhan. Jumalan valtakunta on ”vanhurskaus, ja rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä” (Room. 14:17). Ahdistus ja suru eivät ole kristityn lopullisia tunteita. Kristityllä on toivo siitä, että kerran kyyneleet vaihtuvat ”juhlariemuun pyhien”. ”Karitsa, joka on valtaistuimen keskellä on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vetten lähteille, ja Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistänsä” (Ilm. 7:17).

Millaista oli alkuseurakunnan kristillisyys? Millainen oli vainottu kristillinen kirkko Rooman vallan aikana? Entä millaiseksi kirkko muuttui, kun se sai Rooman valtion hyväksynnän 300-luvulla? Miten tämä historian havinoissa koeteltu kristillisyys on muuttunut nykypäivään tultaessa? En väitä olevani asiantuntija kirkkohistoriallisissa kysymyksissä, en lähellekään. Tämän myönnän tuntien samalla kiinnostusta tutkia kirkon historiaa, koska kristinusko ei ole juuretonta uskoa. Kristinusko ja kristillinen kirkko ovat siinä mielessä ajattomia ja muuttumattomia, koska Jumala ja Hänen Sanansa eivät muutu. Kristillinen kirkko rakentuu Jeesuksen laskemalle perustalle, jolle myös apostolit rakensivat seurakunnan. ”Jeesus Kristus on sama eilen, tänäpänä ja myös ijankaikkisesti” (Hepr 13:8). Olemme turvassa, jos seisomme tällä perustalla.

”Lex orandi, lex credendi” tarkoittaa sitä, että rukouksen laki perustaa sen mitä uskotaan. Tämä lause on peräisin 400-luvun alun kirkosta ja sillä tarkoitetaan sitä, että kristillisyyden muoto on sidoksissa sen sisältöön. Jos muoto muuttuu, niin myös sisältö väistämättä muuttuu. Otan yhden esimerkin. Jos hautajaisissa laulettaisiin iloisia lauluja, pukeuduttaisiin verkkareihin ja kerrottaisiin vitsejä, niin sellaista pidettäisiin sopimattomana. Silloin muoto muuttaisi surujuhlan kevytmieliseksi ilojuhlaksi. Hautajaiset ovat kuitenkin vakava surujuhla ja muoto rakentuu sen sisällön ehdoilla. Kristillinen messu on vakava, mutta iloinen juhla, jossa Kristus tulee Sanan ja ehtoollisen kautta läsnäolevaksi. Tämän Kristuksen läsnäolon ehdoilla on kirkkohistorian aikana syntynyt messun juhlallinen muoto, jonka vakavuutta ei tulisi liian kevytmielisesti sivuuttaa.

Eikö sitten ole sama minkälaiset ovat ulkoiset puitteet, kunhan vain sanoma pysyy oikeana ja evankeliumi puhtaana? Periaatteessa tunnustuskirjoissakin sanotaan kirkon ykseyteen liittyen, että ”ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset.” Tärkeintä kirkon ykseyteen on ”yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Luther pyrki itse uskonpuhdistuksessa poistamaan kirkosta Raamatunvastaisia oppeja kuten aneet. Hän ei kuitenkaan halunnut poistaa sellaisia inhimillisiä traditioita, jotka eivät olleet Raamatun Sanan vastaisia, kuten liturgiset traditiot tai jumalanpalvelusten kuvat, symbolit ja koristeet. Reformoitu kirkko riisui traditiota voimakkaammalla kädellä. Kun puhumme kirkon ykseydestä, niin kysymys ei ole vain ajankohtaisesti nykyisten kristillisten seurakuntien yhteydestä, vaan myös ykseydestä historialliseen katoliseen (=yleiseen) kristilliseen kirkkoon. Luulen että tämän seikan takia Luther teki vain välttämättömän kirkkoa puhdistaessaan, eikä toiminut yhtä radikaalisti kuin reformoidut.

Kirkolle ja kristinuskolle on siis kehittynyt historian aikana tietty muoto eli perintö, jonka aiempien sukupolvien kristityt ovat siirtäneet eteenpäin viestikapulan tavoin ja rikastuttaneet sitä omalta osaltaan. Tähän muotoon liittyvät vanhan testamentin ajan synagogajumalanpalveluksista lähtöisin olevat liturgiat, kuten resitoitu psalmilaulanta ja myöhemmin siihen lisätyt muodot, kuten ordinariumlaulut, esim. ”Herra armahda”. Näihin yhtymällä kristitty yhtyy siis kaikkina aikoina jumalanpalvelusta viettäneen ”yhden, pyhän ja yhteisen” kirkon ääneen. Siis sen kirkon ääneen, joka on perustettu apostolien opetukselle ja jonka kulmakivenä on Jeesus Kristus. Minusta pitäisikin varoa liiallista jumalanpalvelusmuotojen uudistamista ja muuttamista, jotta yhteys tähän apostoliseen kirkkoon säilyy. Muotojen muuttamisessa on nimittäin vaarana se, että uudistettu muoto muuttaa vähitellen myös sisältöä ja kristittyjen käsitystä sisällöstä.

Kristinuskon nimen alla kulkee nykyään varsin erilaisia muotoja. On ortodoksisen kirkon mystiikkaa ja suitsutuksia, luterilaista virsilaulantaa ja liturgisia messuja, reformoituun kristillisyyteen pohjautuvia ylistyskokouksia, Toronto ”herätyksen” kaltaisia ilmiöitä nauruherätyksineen ja ”soukkauksineen” jne. Minusta tähän liittyen on sanottava kaksi asiaa. Ensiksi mikään inhimillinen muoto, tapa tai traditio ei synnytä ja ylläpidä pelastavaa uskoa. Usko syntyy vain Sanan kuulemisesta ja siitä, että se saa tehdä työtä kuulijan sydämessä (Room. 10:17). Muoto on pikemminkin seurausta Sanasta ja siitä, miten siihen suhtaudutaan. Muoto kantaa kuitenkin mukanaan paljon epäsuoraa viestintää, joka vaikuttaa siihen miten varsinainen sanallinen viestintä ymmärretään ja miten siihen suhtaudutaan. Se voi joko tukea Sanakeskeisyyttä tai olla viemässä huomiota jonnekin muualle. Sikäli muoto on siis opillinen ja siihen on siksi suhtauduttava vakavasti. Muoto vaikuttaa siihen millaiseen uskoon, oppiin ja elämään se johdattaa kuulijoita.

Toiseksi on sanottava, että muoto voi minusta olla myös johdattamassa eroon Sanasta, joka on Kristus (Joh. 1:14). Meidän tulee muistaa, että pimeyden ruhtinas valkeuden enkeliksi pukeutuneena yrittää horjuttaa kristillistä uskoa ja johtaa uskovia eksymykseen ja luopumukseen (2. Tess 2:11). Tämän tuo anti-kristus tekee Raamatun mukaan ovelasti, niin että varomattomat eivät edes huomaa, missä kohden totuus on vaihtunut eksytykseksi. Tähän hänellä on monenlaisia keinoja, joiden tuloksena Jumalan Sana vesittyy ja unohtuu, jonkin muun muka tärkeämmän ja suuremman tieltä. Jos uskonelämän ydin on jossakin muualla kuin Jumalan Sanassa, niin hälytyskellojen tulisi minusta soida. Ajattelen siis, että uskovien ei tulisi etsiä uskoonsa virvoitusta ja palavuutta mistään muualta kuin Sanasta. Kaikki uudet ilmiöt on tulkittava rohkeasti Sanan valossa. Mielestäni jatkuvalle uudistusten tielle lähtemisessä ei ole seurakunnalle mitään voitettavaa, päinvastoin valtavasti hukattavaa.

Mistä lahkolaisuudessa on kysymys? Kuinka hengellisen väkivallan voi erottaa terveestä hengellisyydestä? Ottaako Raamattu kantaa lahkolaisuuteen? Paavalin vastaus Apostolien teoissa maaherra Tertullukselle ollessaan syytettynä oli seuraava: ”Mutta sen minä sinulle tunnustan, että minä sitä tietä vaeltaen, jota he lahkoksi kutsuvat, niin palvelen isieni Jumalaa.” Paavali toi esille sen, että juutalaiset pitivät kristinuskoa lahkona eli harhaoppina. Väitettiinhän kristinuskossa, että Jeesus oli Messias, eli profeettojen kautta juutalaisille luvattu kuningas, joka pelastaisi kansansa sen synneistä. Tätä juutalaiset eivät uskoneet, ja siksi he eivät ottaneet Jeesusta vastaan, vaan ristiinnaulitsivat hänet jumalanpilkkaajana (Joh. 1:11). Onko kristinusko siis juutalaisuudesta irtautunut lahko? Kysymys voitaisiin esittää myös näin: Onko Jeesus Jumalan poika, juutalaisille luvattu messias? Jos vastaamme myöntävästi, niin emme voi pitää kristinuskoa lahkona.

Lahkoiksi kutsutaan myös kristinuskosta irtautuneita yhteisöjä, jotka eivät usko ja opeta Jeesuksesta samoin kuin Jeesus itse, apostolit ja alkukirkon uskontunnustukset. Pietari ennustaa, että seurakunnasta nousee vääriä opettajia, eriseuralaisia, jotka kieltävät Herran (2. Piet. 2:1). He siis opettavat Herrasta Jeesuksesta toisin kuin Raamattu opettaa ja jakamaton kirkko on aina opettanut. Tällaisia kristillisperäisiä lahkoja voisi nimetä ainakin mormonikirkon ja jehovan todistajat. Heidän oppinsa poikkeaa selvästi kristinuskon opista. Pietari opettaa, että nämä ihmiset ”saattavat itsellensä nopean kadotuksen” kieltäessään Herransa, ja sen että Jeesus on ainoa tie taivaaseen.

Luin vastikään lehdestä jutun, jossa kerrottiin ihmeparantajista ja huijarisaarnaajista. Nämä opettajat lupaavat paranemisihmeitä ja muita yliluonnollisia merkkejä tapahtuvan tilaisuuksissaan. Heidän kokouksissaan sataa kuulemma kultahippuja ja miljoonia ihmisiä tulee uskoon. Tällaiset tapahtumat vetävät puoleensa valtavasti ihmisiä. Moni uskoo vilpittömästi näiden opettajien tarinoihin. Toisaalta moni saattaa pettyä näiden ihmisten toiminnan kautta koko kristilliseen uskoon ja ajatella: ”Ei Jumala tahdokaan minua parantaa tai auttaa”, jos parantumista ei tapahdukaan. Lehtijutussa näiden saarnaajien johtamat liikkeet rinnastettiin lahkoihin. Kuinka näihin tulisi suhtautua? Minkälaiseen kristillisyyteen he ihmisiä ohjaavat? Mielestäni Sananlaskujen kirjasta löytyy kohta, josta voimme lähteä varovasti liikkeelle.

”Eriseurainen etsii mitä hänelle kelpaa, ja sekoittaa itsensä kaikkiin asioihin” (Sananl. 18:1). Lahko on ryhmittymä, joka eroaa yleisestä ja yhteisestä kirkosta. Lahkoa voidaan siksi nimittää myös eriseuraksi, kuten se on Raamatussa myös käännetty. Eriseurainen etsii omaa kunniaa, ja hän valikoi oppiaan. Eriseuraisille ei kelpaa kokonainen Jumalan Sana, vaan hän poimii sieltä tietyt kohdat, joita korostaa, ja toisia kohtia hän saattaa jopa halveksia. Eriseurainen myös korostaa itseään ja, kuten Sana sanoo, sekoittaa itsensä kaikkiin asioihin. Lahkot syntyvät usein vahvojen ja karismaattisten johtajien ympärille. Ytimessä ei ole Jumalan Sana, vaan lahkon johtaja. Ihmisiä ei johdateta syvempään Sanan tuntemiseen, vaan kuuliaisuuteen lahkon johtajille. Jos siis toiminnan keskiössä ei ole Jumalan sana, ja sen ei anneta ohjata kokonaisuudessaan toimintaa, vaan päähuomio on jossakin muualla, niin silloin kannattaa olla varovainen. Tällainen eriseuran henki kuuluu Raamatun mukaan lihan tekoihin, ja siksi jokainen ihminen on sille altis (Gal. 5:19-20).

Jeesus ei tuonut maailmaan huijarisaarnaajien markkinoimaa sirkusta, jossa mennään ihmeet, merkit, temput ja kultahiput edellä. Uskoakseni nämä houkutukset ovat pääasiassa ihmisten lihallisuudesta lähtöisin, mutta myös eksyttäjästä eli perkeleestä. Jeesus toi seuraajilleen ristin ja kristillinen kirkko on aina ymmärtänyt, että kirkon suuruus kätkeytyy vainoihin ja ahdistuksiin, joissa Jeesus on läsnä. Jeesus sanoi opetuslapsilleen, jotka olivat innostuneita siitä, kuinka riivaajatkin olivat heille alamaisia, kun he toimivat Jeesuksen nimessä, että: ”Älkää kuitenkaan siitä iloitko, että henget ovat teille alamaiset, vaan iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuna taivaissa.” Jeesus johdatti pääasian äärelle, kun opetuslasten jalat irtaantuivat maasta. Tuo pääasia on syntien anteeksiantamus Jeesuksen verihaavojen tähden. Pääasia on se että nimi on kirjoitettuna elämän kirjassa, eivätkä voimateot. Voimateot eivät synnytä elävää uskoa, vaan Sanan kautta toimiva Pyhä Henki (Luuk 16:30-31). Sanan kautta Pyhä Henki kehoittaa parannukseen, Herran pelkoon ja nöyryyteen. Meidän tulee heittäytyä Sanan varaan, eikä rakentaa uskoamme voimatekojen ja ihmeiden varaan.

Paavali opettaa 1 Tim. 3:ssa, että seurakunnan kaitsijaksi ei saa valita vastakääntynyttä, sillä hänellä on suurempana vaarana ylpistyä. Paitsi että pidempään uskossa ollut on ehtinyt juurtua Sanaan ja terveeseen oppiin, niin hänestä on ehtinyt tulla myös riittävä todistus seurakunnalle siitä, onko hän sovelias johtamaan seurakuntaa. Vastakääntyneiltä puuttuvat molemmat, ja he ovat siksi ”juurettomina” alttiimpia lihan teoille, ja siis myös lahkolaishengelle. Ehkäpä juuri siksi Jaakob opettaa, että seurakunnan opettajaksi ei tule kovin monen pyrkiä. Opettajuuteen kuuluu nimittäin aina vastuu siitä, mitä opettaa ja sen mukainen kovempi tuomio (Jaak. 3:1). Luultavasti monet lahkot olisi voitu välttää, jos lahkon johtajat olisivat suostuneet ensin oppilaiksi, ja siis seurakunnallisen paimenviran kaitsettaviksi.

Kristinusko ei pakota ihmistä mihinkään. Se ei anna katteettomia lupauksia, sillä Jumalan lupaukset Raamatussa ovat luotettavia. Ihmisten lupaukset taas voivat pettää, ja siksi ihmisen ei tulekaan luvata Jumalan nimissä sellaista, mitä Sana ei lupaa. Ei Sana esimerkiksi lupaa, että kaikki sairaat paranevat, joiden puolesta rukoillaan. Toki kaikki on Jumalalle mahdollista. Jumalan rakkaus ei myöskään vaadi ihmiseltä mitään. Syntien anteeksiantamus ja Pyhän Hengen osallisuus pikemminkin vapauttavat synnin orjuudesta Jumalan lapsen vapauteen. Ihmisten lihallisuus ja syntisyys ovat syitä siihen, että kristinuskon nimissä on syyllistytty myös hengelliseen väkivaltaan. Kovin toisenlaiset ovat Kristuksen sanat omilleen: ”Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.”

Lopuksi lainaan Paavalia: ”Mutta meidän, jotka väkevät olemme, tulee heikkoin voimattomuutta kärsiä, eikä itsellemme kelvata. Niin jokainen meistä kelvatkoon lähimmäisellemme siinä, mikä hyvä on, parannukseksi” (Room. 15). Luther selittää tätä siten, että jokaisen tulee kärsiä sitä, jos ja kun uskonsisaren elämässä on vielä paljon vajavaisuutta ja syntiä. Pyhitys jää kaikilla tässä elämässä aina vajaaksi. Eri asia on se, jos ei edes eletä parannuksessa, mutta siitä tässä kohdassa ei ole kyse. Mielestäni vikaan mennään, jos uskonyhteisössä ei ole tilaa kasvaa uskossa ja pyhityksessä, vaan kaikilta vaaditaan samaa standardia. Tällöin ollaan lähellä farisealaisuutta, ja pyhitys ei ole enää Jumalan vapauttavan armon vaikuttamaa, vaan lain ja perinnäissäädösten ikeeseen orjuuttamista. Ainoa tapa pitää uskonyhteisö evankeliumin vapaudessa, mutta oikeaan suuntaan parannuksessa matkaa tekevänä, on noudattaa tätä Paavalin ohjetta. Minusta tuntuu että lahkolaishengessä tästä Raamatun neuvosta on oikaistu.

Kuinka tarkasti meidän tulee suhtautua Raamattuun? Voimmeko tehdä kompromisseja niissä asioissa, joissa Sana on selkeä? Onko Raamattu kulttuurisidonnainen kirja, jossa on aikansa eläneitä ohjeita ja sääntöjä? Pitääkö jokaisena aikana ihmisten muotoilla ja ymmärtää sen sanoma uudelleen? Nähdäkseni meillä on vastausvaihtoehtona kaksi keskenään vastakkaista näkemystä, liberaali ja konservatiivinen näkemys. Toinen nojaa vallitseviin muotivirtauksiin ja ns. ajan henkeen, toinen taas klassisiin kristinuskon totena pidettyihin väittämiin välittämättä nykykulttuurin paineesta muokata kristinuskosta salonkikelpoisempi.

Juuri muuttunut avioliittolaki on synnyttänyt keskustelua ev. lut. kirkossa siitä, pitäisikö samaa sukupuolta olevia pareja alkaa vihkiä kirkossa. Oikeastaan kirkossa on jo vihitty tällaisia pareja ja vielä pidempään siunattu. Kirkon liberaalien leirissä liputetaan vihkimisen puolesta ja konservatiivien leirissä asiaa kauhistellaan. 1. Kor 6. opettaa selvästi, että homoseksuaalisuus on synti ja vastoin Jumalan luomistarkoitusta, ja että kukaan synnissä elävä ei peri taivaan valtakuntaa. Tässä on se ero, että kukaan tosi kristitty ei tietoisesti elä synnissä, vaikka voikin syntiin langeta. Vanhurskas nousee synnistä ja pyrkii sen hylkäämään (Sananl. 24:16). Jumala loi ainoan mahdollisen seksuaalisen suhteen avioliittoon miehen ja naisen välille. Siis myös kaikki avioliiton ulkopuolinen yhdyselämä on Raamatun mukaan syntiä. Tässä mielessä ihmisellä ei ole oikeutta seksuaalisuuteensa. Jos tämä hätkähdyttää, niin oikeastaan kenelläkään ihmisellä ei ole edes oikeutta omaan elämäänsä. Elämä on lahja ja laina Jumalalta, ja joudumme kerran luopumaan siitä.

Muutama vuosikymmen aiemmin ev.lut. kirkossa hyväksyttiin naispappeus samankaltaisilla inhimillisillä ja Raamatun kulttuurisidonnaistaville perusteilla. Kerrotaan, että piispa Olavi Rimpiläinen poistui tuomiokirkosta ennen ehtoollisen alkamista vihittyään Jukka Paarman arkkipiispaksi. Syynä oli se, että ehtoolliselle osallistui myös naispappeja. Hän näytti esimerkillään tarkan ja vakavan suhtautumisensa Raamattuun Jumalan Sanana. Hän ei lähtenyt kompromissien tielle. 1. Tim 3:ssa sanotaan: ”Niin tulee siis seurakunnan kaitsijan olla nuhteeton, yhden vaimon mies.” Kyse naispappeuden hyväksymisessäkin on siis ennen muuta siitä, teemmekö Sanan kanssa kompromisseja vai pidämmekö tarkasti sen, niin kuin se on kirjoitettu.

Entä tuleeko mieluummin totella Jumalaa vai esivaltaa? Raamattu kehottaa olemaan esivallalle kuuliainen, mutta jos esivalta toimii Jumalan Sanaa ja tahtoa vastaan, niin ”enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmistä.” (Apt 5:29). Jos siis esivalta säätää, että ihmiselämän saa tappaa kohdussa tai vanhuudessa, niin niihin ei voi kristittynä suostua. Kun Jumala luo elämän, niin se on pyhä, eikä kenelläkään ole oikeutta sitä toiselta riistää. Rooman aikanakin kristityt tunnettiin siitä, että he ottivat kadulle heitettyjä orpolapsia ja -vauvoja hoitoonsa. Toivottavasti kristityt meidänkin aikoina tunnettaisiin siitä, että he eivät tee kompromisseja Jumalan Sanan kanssa.

”Sinä olet asetuksesi säätänyt, että niitä tarkasti noudatettaisiin.” (Ps. 119:4) Jumala ei säätänyt asetuksiaan ikään kuin vain hyviksi ohjenuoriksi, vaan kyse on paljon vakavammasta asiasta. Kyse on elämän ja kuoleman asiasta. Paavali kirjoittaa: ”Pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa” (Room. 6:11). Raamattu opettaa, että synnin ja vääryyden tekijät eivät peri taivasten valtakuntaa. Jeesus opettaa, että ”pikemmin taivas ja maa hukkuu, kuin rahtukaan laista putoo.” Jumalan antama pyhä laki säilyy muuttumattomana maailman loppuun asti, eikä Jumala tee kompromisseja Sanansa kanssa. Tämä on lohdullista, koska se tarkoittaa, että hän on myös luotettava luvatessaan syntien anteeksiantamuksen kaikille niille, jotka tahtovat syntinsä valoon tuoda ja niitä anteeksi pyytää. Jos meinaamme luottaa evankeliumiin siitä mitään pois ottamatta, niin meidän ei tule myöskään ottaa laista mitään pois.

Vastaisin siis alussa esittämääni kysymykseen, että Jumalan pyhyys vaatii meiltä täydellistä tarkkuutta Raamatun lain ja neuvojen pitämisessä. Armo ei tee tyhjäksi lakia, vaan evankeliumi antaa voimaa lain noudattamiseen. Ihminen ei kuitenkaan muutu armahdettuna täydelliseksi, mutta elämän suunta kyllä muuttuu Pyhän Hengen vaikutuksesta. Eikä sekään tee tyhjäksi lakia, että vanhurskaat epätäydellisinä kompastelevat (Room. 7:11-12). Jokainen tulee kerran olemaan Jumalan edessä vastuussa siitä, miten Hänen sanoihinsa Raamatussa on suhtauduttu, niitä tarkattu ja niistä vaari otettu. Senkin joka seisoo Sanan kalliolla tulee katsoa ettei lankea. Ylpeys käy nimittäin lankeemuksen edellä. Silti rohkenen yhtyä siihen vanhojen näkemykseen, kun he sanovat liberaalia ”kristinuskoa” perkeleen eksytykseksi. Miksi? Koska siinä Jumalan Sana turhennetaan, kuten paratiisissa, kun käärme kysyi: ”Onko Jumala todella sanonut?”

Lopuksi meille jää tehtäväksi miettiä, haluammeko suostua käärmeen houkutukseen alkaa epäillä ja turhentaa Sanaa, vai pysyä sille uskollisena, vaikka se ei olisi muodikasta, tai se toisi jopa pilkkaa osaksemme. Jeesus sanoo: ”Jos te pysytte uskollisina minun sanalleni, te olette todella opetuslapsiani” (Joh. 8:31).

Monet uskovat pohtivat armolahjoja; millaisia ne ovat, miten ja missä niitä tulisi käyttää? Näissä pohdinnoissa näyttää monelle muodostuneen kanta, että armolahjat eivät toimi luterilaisessa kirkossa ja luterilainen seurakunta ei ole tässä mielessä karismaattinen. Tai ainakaan armolahjat eivät toimi niin hyvin kuin niiden pitäisi. Karismaattinen liike on tässä mielessä siis vaikuttanut valtavan paljon monen kristityn, ja varsinkin nuoren kristityn, mielipiteeseen ja ihanteeseen armolahjojen käytöstä. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni ei ole luterilaisena vikoilla karismaatikkoja, vaan pohtia sitä: löytyykö luterilaisuudesta armolahjoja?

Luterilaisessa tunnustuksessa, johon siis luterilainen oppi perustuu, ei ole tarkemmin määritelty armolahjoja ja niiden käyttöä. Tunnustuskirjat määrittelevät kuitenkin sen, mikä on kirkko, ja tästä on minusta hyvä lähteä liikkeelle: ”Kirkko varsinaisessa mielessä on pyhien ja tosiuskovien yhteisö” ja ”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.” Eli tunnustuskirjat painottavat sitä, että a) kirkko on yhteisö ja b) sen synnyttävät Sana ja sakramentit. Minusta tärkeää onkin nähdä kirkosta nämä molemmat puolet. Näin hahmotetaan sitä oikein. Jos ymmärrämme sen, että kirkko on varsinaisesti nimenomaan yhteisö, niin alamme kaivata myös armolahjoja, jotka rakentavat juuri yhteisöllisyyttä ja seurakuntalaisten välistä vuorovaikutusta. Mikäli olemme Raamatullisia, niin emme saa kuitenkaan antaa yhteisön rakennuspalikoille, siis armolahjoille, sitä sijaa, mikä kuuluu Sanalla ja sakramenteille. Toisin sanoen armolahjat eivät luo kirkkoa, vaan ovat pikemminkin sen seuraus.

Kritiikki luterilaisuutta kohtaan osuu mielestäni kärjeltään juuri kohdan a) jättämiselle vähäiselle huomiolle tai jopa laiminlyömiselle kokonaan. Tätä kritiikkiä on esitetty melkein koko luterilaisen kirkon olemassaolon ajan pietistien, herätysliikkeiden ja reformoitujen kristittyjen keskuudessa. Tiivistän kritiikin näin: luterilainen kirkko on tapakristillinen ja siltä puuttuu aito sydämen kristillisyys ja elävä yhteys seurakuntalaisten kesken. Tässä valossa on ehkä helpompi hahmottaa, miksi monen mielestä sieltä puuttuvat myös armolahjat. Lienee totta se, että kohtaa b) on painotettu kohdan a) kustannuksella. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, koska ilman b):tä ei meillä olisi koko kristillistä kirkkoa. Toisaalta tämän ei kuitenkaan saisi johtaa sen unohtamiseen, mikä kirkko varsinaisesti tunnustuskirjojen ja Raamatun mukaan on – siis pyhien yhteisö, Kristuksen ruumis ja elävistä kivistä rakentuva temppeli.

Kun ymmärrämme, mitkä tuntomerkit tekevät kirkosta kirkon ja minkä varassa jokaisen seurakuntalaisen pyhyys ja vanhurskaus on, niin voimme alkaa rakentaa turvallisesti yhteyttä myös kristittyjen kesken siten kuin Raamatussa kuvataan. 1. Kor. 12:4 ”Lahjat ovat moninaiset, mutta yksi on Henki” ja 1. Kor 12:11: ”Mutta nämät kaikki se yksi Henki vaikuttaa, jakaen kullekin omansa niinkuin hän tahtoo.” Ensimmäisen korinttolaiskirjeen 12. luvussa Paavali kuvaa seurakuntaa ruumiina, jossa jokaisella – siis jokaisella – on oma tärkeä – siis elintärkeä – tehtävä ja lahja seurakuntaruumiin rakentamiseksi. Nämä lahjat jakaa Pyhä Henki, jossa seurakunta on yhdeksi ruumiiksi kastettu (jae 13). Kaste (sakramentti) siis luo seurakuntaruumiin (yhteisö), jonka rakentamiseen Pyhä Henki varustaa kunkin lahjoillaan.

Raamattu ei siis tunne sellaista kristittyä, joka käy vain kuluttamassa kirkon penkkejä, mutta ei itse millään tavalla ole osa tuota kirkkoa. Sen sijaan Raamattu puhuu elävistä kivistä. 1. Piet. 2: ”Ja myös te, niinkuin elävät kivet, rakentakaat teitänne hengelliseksi huoneeksi ja pyhäksi pappeudeksi uhraamaan hengellisiä uhreja”. Raamattu puhuu seurakunnasta, jossa ymmärretään myös sen yhteisöllinen ulottuvuus. Seurakunnasta, jossa tunnetaan siellä käyvät ihmiset. Seurakunnasta, jossa on tilaa rohkaisun ja nuhteen sanoille seurakuntalaisten kesken. Seurakunnasta, jossa kokoonnutaan rukoilemaan yhdessä. Seurakunnasta, jossa murretaan leipää yhdessä. Seurakunnasta, jossa opitaan tuntemaan Jumalan tahtoa ja kuullaan Sanan saarnaa yhdessä (Apt. 2:42).

Toisaalta Raamattu ei ohjaa kristittyjä kasvamaan kohti seurakuntaa, jossa jokainen toteuttaa vaativasti ja itsekkäästi omaa itseään, ilman kaitsentaa, järjestystä ja Raamatun neuvojen ja nuhteiden mukaan vaeltamista. ”Kaikki tapahtukoon soveliaasti ja säädyllisesti” (1 Kor. 14:40). Raamattu ei kehoita myöskään hillittömyyteen, vaan itsehillintään (2. Piet 1:5-6). Näin ollen uskovan ei tarvitse vaeltaa siten, että hän tulkitsee yliherkästi kaikenlaisia asioita Jumalan puheeksi tai vaikutuksiksi, joihin tulisi antautua harkitsemattomasti. Armolahjat on annettu muita varten, eikä niinkään niiden käyttäjää varten. Uskovan tulisikin rukoilla nöyryyttä ja rakkautta, ja sitä, että hän olisi valmis noita lahjoja vastaanottamaan, koska se voi tarkoittaa myös itsestä ja itselle tärkeistä asioista luopumista. Lisäksi ilman aitoa rakkautta olisimme vain heliseviä vaskia ja kiliseviä kulkusia (1. Kor 13:1), eikä palvelutyömme tuota kunniaa Jumalalle.

Yhteisönä rakentuminen on ilman muuta haaste seurakunnalle. Se haastaa yksilökeskeistä kertakäyttökulttuurin ihmistä sitoutumiseen ja oman paikkansa löytämiseen, sekä siinä pysymiseen. Se haastaa kiinnittämään huomiota vieressä istuvaan kirkkovieraaseen. Silloin armolahjat eivät ole tarpeettomia, vaan saamme olla ahkeria niiden anomisessa (1. Kor. 14:1). Niitä tarvitsevat ennen kaikkea veljemme ja sisaremme Kristuksessa, samoin kuten ruumiinjäsenet tarvitsevat toinen toisiaan pysyäkseen elossa.

Lopuksi ajattelin kysyä sinulta muutamia kysymyksiä, joiden avulla ehkä voisimme päästä eteenpäin armolahjoilla palvelemisen suhteen: Mikä on sinun kotikirkkosi? Kenen veljen tai sisaren vieressä sinä istut pyhäpäivästä toiseen? Mitkä ovat noiden kirkkovieraiden tarpeet, ja voisitko olla heitä palvelemassa tai auttamassa jotenkin? Voisitko rukoilla rakkautta tai tahtoa auttaa noita kirkkovieraita jos näitä hyveitä sinulta puuttuu? Ja jos tuo veli tai sisaresi ei tule joskus kirkkoon, niin soitatko hänelle kysyäksesi, onko kaikki hyvin? Voisitko sinä kutsua seurakuntasi kotiisi pitääksesi esimerkiksi kotiseurat, joissa voitte veisata, rukoilla ja kuulla Sanaa yhdessä? Voisitko näin avata ovesi evankeliumin esillä pitämiselle naapureidesi keskellä? Entä tiedätkö joitakin herätyksessä olevia ihmisiä, joille voisit kertoa Jeesuksen ristintyön armosta, ja joita voisit kutsua kirkkoon?

Lopuksi ottakaamme vaari siitä, kun Jeesus sanoo: ”kuin te olette kaikki tehneet, mitä teille käsketty on, niin sanokaat: me olemme kelvottomat palveliat: me teimme sen, minkä meidän piti tekemän.” Tehdessämme hyvää lähimmäisillemme jäämme vielä niin paljon velkaa ristillä tapetulle Karitsalle, että emme voi röyhistellä rintojamme teoillamme.

Kolmannen kirjoitukseni kristilliseen etiikkaan ja vanhurskaaseen elämään liittyen on tarkoitus pohtia, miten käytännössä elää elämää Kristusta seuraten ja kilvoitella parannuksessa ja uskossa. Toivon, että kirjoituksen päämääränä on edelleen kääntyä Jumalan Sanan puoleen ja etsiä sieltä vastausta, voimaa ja virvoitusta. Minusta avain kilvoituselämään kätkeytyykin juuri Jeesuksen sanoihin: ”Ilman minua te ette voi mitään tehdä” (Joh. 15:5) Uskovan on minusta tärkeää ymmärtää oma paikkansa pyhityksessä sillä kaikki hänen osakseen tuleva pyhyys ja hänen kauttaan toteutuvat hyvät vanhurskaat teot ovat hänelle vieraita, lahjaksi saatuja, Jumalan armon vaikuttamia ja ihmisen itsensä ulkopuolelta tulevia. Jos ja kun me kykenemme hyvään, niin se tapahtuu, koska ”Hän (Jumala) on ensin rakastanut meitä.” (1. Joh. 4:19).

Ensiksi olisi tärkeää tietää miksi on itse osallinen tuosta ”Jumalan rakkaudesta”, josta pyhä Johannes kirjoittaa. Tämän oppii tietämään, kun lukee Raamatusta Golgatan pitkäperjantain tapahtumista ja Jeesuksen kärsimyksestä ja ymmärtää, että se kaikki tapahtui meidän tähtemme. Lisäksi olisi hyvä olla varmuus siitä, missä ja miten tuosta Jumalan rakkaudesta pääsee itse osalliseksi, koska se ei vielä riitä autuuteen, että tietää historiallisena tietona Jeesuksesta. Luterilaisena olen oppinut itse etsimään Jumalan rakkautta omalle kohdalleni Sanan lupauksista, ripin synninpäästön sanoista, kasteen armoliitosta ja ehtoollisen sakramentista. Näissä Jumalan rakkaus tulee konkreettiseksi juuri minun ja sinun kohdallesi. Nämä vaikuttavat myös sisäistä rauhaa ja pelastusvarmuutta. Kun uskova ymmärtää riippuvuutensa Jumalan armosta, niin hän tulee riippuvaiseksi myös Sanasta ja sakramenteista, joiden kautta Jumala meitä Pyhällä Hengellä ja uskolla täyttää.

Raamattu kuvaa kristityn elämää tiellä kulkemiseksi. Uskovia onkin kutsuttu ”sen tien kulkijoiksi”. Jeesus itse sanoi olevansa tie. Hän on ainoa tie taivaaseen, Isän Jumalan tykö (Joh. 14:6). Se joka on Jeesuksessa, on matkalla. Matka kuvastaa keskeneräisyyttä – ei olla vielä perillä. ”Sillä me olemme hänen tekonsa, luodut Kristuksessa Jeesuksessa hyviä töitä varten, jotka Jumala on edeltäpäin valmistanut, että me niissä vaeltaisimme” (Ef. 2:10). Kun elämme elämäämme uskossa ja yhteydessä Kristukseen seurakunnan, Sanan ja sakramenttien kautta, niin saamme luottaa, että Jumala käyttää meitä työrukkasinaan täällä ajassa. Törmäämme arjessamme monenlaisiin tilanteisiin, joissa saamme antaa kristillisen uskomme vaikuttaa sanoihimme ja tekoihimme. Kenenkään kuorma ei ole tässä tehtävässä liian raskas (Matt. 11:30). Jeesuksen antama ies on sovelias ja keveä kantaa. ”Sillä Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen” (Fil 2:13).

Inhimillisesti me mittaamme usein hyviä tekoja siten, kuinka näyttäviä ne ovat ja kuinka paljon hyvää ne saavat mitattavasti aikaan. Jumala ei kuitenkaan toimi näin, ja siksi ei meidänkään tulisi näin toimia. Jeesus opetti, että köyhän lesken kaksi ropoa olivat enemmän kuin rikkaiden moninkertainen uhrilahja. Leiviskävertauksessa Jeesus opetti, että meitä kiitetään vain siitä, jos me olemme olleet ”vähässä uskollisia” (Matt 25). Jumalan valtakunnassa ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi. Meidän tuleekin olla juuri uskollisia ja kuuliaisia Jumalan sanalle ja luottaa pikemminkin Jumalan mahdollisuuksiin kuin omiin mahdollisuuksiimme. Meiltä kysytään uskollisuutta. Sen lisäksi meidän tulee olla hyviin tekoihin valmistautuneet (2. Tim 2:21) ja aina valmiita toivomme perustuksesta vastaamaan (1. Piet 3:15). Tämä on aktiivisuutta Jumalan valtakunnan työssä.

Jatkan edellistä kirjoitustani kristilliseen etiikkaan liittyen pohtimalla sitä, mikä on syntiä, eli sitä mikä on kauhistus Herramme silmissä ja Hänen tahtonsa vastaista. Puhuttaessa synnistä voimme minusta päätyä ainakin joko liiallisen pelokkaaseen tai liiallisen kevytmieliseen suhtautumistapaan sitä kohtaan. Siksi meidän tulee jo aluksi muistaa, että niille, jotka ovat Kristuksessa ja jotka ovat Hänen kuolemansa kautta sovitettuja, ei ole mitään kadotustuomiota tai helvettiin joutumisen pelkoa (Room. 8:1). Kristus on synnin ja perkeleen voittaja! Hän on meidän parantajamme synnistä ja apumme kilvoitukseemme jos ja kun me lankeamme. Tämän ei kuitenkaan saisi johtaa kevytmieliseen ja välinpitämättömään suhtautumiseen syntiä ja vihollistamme perkelettä vastaan. Kyse on nimittäin vastustajasta, jota me emme yksin kykene voittamaan yhdessäkään syntikiusauksessa.

”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi. Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä.” (Mark 12:30-31) Tässä Vapahtajamme ilmoittaa tiivistetysti koko lain vaatimuksen korkean ytimen. Paavali opettaa: ”Sillä nämä: ”Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse”, ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Room. 13:9). Syntiä on siis kaikki se, mikä rikkoo Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan.

Itsekkään ihmisen on vaikea rakastaa lähimmäistään. On helpompi kulkea kadulla apua tarvitsevan ohitse. (Jaak 1:27) On helpompi vihastuessaan sanoa ja tehdä rumasti (Ef 4:26). On helpompi tehdä abortti tai ehkäistä lapsi menetelmällä, joka tuhoaa hedelmöittyneen munasolun, kuin pitää lapsi epäitsekkäästi (2. Moos. 20:13). On helpompi lakaista riita maton alle, kuin nöyrtyä pyytämään anteeksi (Matt. 6:12). On helpompi mennä seuran mukana pahoille teille irstaaseen elämään ja juopumukseen, kuin kieltäytyä näistä Jeesuksen tuntemisen tähden (Ps. 1:1). On helpompi tehdä huorin ajatuksissa ja teoissa kun kukaan ei näe, kuin paeta niitä Herralle kauhistuttavina synteinä (Matt. 5:28). On helpompi värittää tarinaa omaksi edukseen, kuin kertoa totuus lähimmäisestä (2. Moos 20:16). On helpompi mukautua maailman menoon vaikkapa pukeutumisen ja pinnallisen elämäntyylin suhteen kuin miettiä, mikä on uskovalle sopivaa ja mihin hänen tulee aikansa ja varansa käyttää (Room. 12:2). On helpompi olla puuttumatta asiaan, jos toista kiusataan. Sanalla sanoen on helpompi tehdä syntiä, kuin valita parannuksen ja kilvoituksen tie syntiä vastaan.

Itsekkään ihmisen on myös vaikea rakastaa Jumalaa. On helpompi, käyttää aika omiin harrastuksiin, omaan uraan ja omiin mielenkiinnonkohteisiin, kuin rukoukseen, seurakuntayhteyteen, perheeseen ja Jumalan Sanan tutkimiseen (1. Kor 6:12). On helpompi nukkua sunnuntai-aamuna pitkään, kuin mennä kirkkoon pyhittämään lepopäivä (2. Moos 20:18). On helpompi kieltää Jumala ihmisten edessä, kuin olla rohkeasti uskovainen (Luuk. 12:9). On helpompi kiroilla, kuin hallita kielensä (Luuk. 6:45). On helpompi suhteellistaa ja vesittää Raamatun neuvot ja ohjeet, kuin kunnioittaa Raamattua Jumalan Sanana (Ps 119:69). On helpompi etsiä apua ja lohdutusta elämäämme muualta, kuin yksin Jumalalta (2. Moos 20:3, Matt 6:26). On helpompi pyytää Jumalalta ihmettä tai merkkiä uskon vahvistukseksi, kuin uskoa näkemättä ja pitää koko elämää ihmeellisenä Jumalan lahjana (Luuk. 11:29).

Perkele ja oma liha sanovat: ”Ei näillä ole niin suurta merkitystä, tee vaan syntiä, ei se ole niin vakavaa.” Paavali kehoittaa: ”Sillä niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli, mutta niillä, jotka elävät Hengen mukaan, on Hengen mieli. Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha.” Room 8:6 ja jae 13. ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.” Syntimme maksoivat Jumalan pojan ristiinnaulitsemisen. Synnin palkka on kuolema. Joudumme itse synneistämme vastaamaan, jos emme ole Kristuksessa, mutta uskovaisen hyväksi luetaan Kristuksen sijaiskuolema ja hän on puhdistettu synnistä. Uskomalla ja turvautumalla Jeesukseen saa synnit anteeksi ja rauhan, jollaista ei tämä maailma anna. Näin saa kuulla kirkossa vakuutettavan kun pyytää ripissä syntinsä anteeksi ja silloin voi taas jatkaa kevyellä tunnolla kilvoituksen kaitaa tietä. Oikeaan parannukseen kuuluu nimittäin aina myös halu hyljätä syntinen elämä.

Mikä on oikein ja mikä väärin? Missä menee synnin raja? Mitä on vanhurskas elämä? Alkuun totean, että moraalikysymysten määrittelyssä on monenlaisia näkökulmia, kuten sosiologinen tai filosofinen näkökulma. Uskovan ihmisen lähtökohta on kuitenkin etsiä ennenkaikkea Raamatusta vastausta eettisiin kysymyksiin. Uskovan tulisi ojentautua elämässään ilolla juuri Jumalan sanan mukaan (Hepr. 11:1). Siksi se on tässäkin kirjoituksessa lähtökohtana. Luulen että näitä kysymyksiä pohtiessa on yleensä ainakin kolme ongelmaa, jotka tekevät vastauksen hahmottamisesta vaikeaa tai epämääräistä.

Ensimmäiseksi ongelmaksi kutsuisin etiikan yksityisasiaistamista. Etiikasta ja synnin määrittelemisestä tehdään jokaisen yksityisasia. Tätä perustellaan kenties sellaisilla kristillisillä hyveillä, kuten toisen kunnioittamisella tai lähimmäisen rakastamisella. Jumalan käskyt ja säädökset eivät enää olekaan yleisiä ja kaikkia koskevia. Samalla kuitenkin etiikasta tulee tulkinnanvaraista ja keskustelua hallitsee se, ettei kenelläkään olisi oikeutta puuttua toisen asioihin, ja kertoa mitä Raamattu opettaa. Tällöin laiminlyödään kristityn velvollisuus kehottaa ja varoittaa uskonveljiä ja -siskoja (Tiit. 2:15, Hepr. 10:24). Raamattu kehottaa uskovaa nimittäin selkeästi myös tarvittaessa varoittamaan kristittyä veljeään, jos tämä elää jumalattomasti (Tiit. 3:10). Mikäli meillä taas ei ole käsitystä niin oikeasta etiikasta kuin velvollisuudesta varoittaa veljeämme, niin luulemme, että on Raamatullisempaa tai kristillisempää suvaita ja rakastaa katumatonta ja harhassa elävää veljeä, mutta samalla myös hiljaisesti painaa villasella valoon tuomatonta syntiä. Tällöin tulemme Raamatun mukaan myös osalliseksi veljemme synnistä. (2. Joh 1:11)

Raamattu kuvaa oikean ja väärän kysymykset selkeästi ja ilman yksilökeskeistä tulkinnanvaraisuutta tai suhteellisuutta. Jumalan laki ja ohjeet vanhurskaaseen elämään eivät ole vaikeita ymmärtää. Näin Jumala itse sanoo lain antamisen yhteydessä (5. Moos 30:11). Oikean ja väärän määrittely ei ole jokaisen ihmisen tulkinnanvarainen oma asia, mutta jokainen kyllä vastaa itse omasta elämästään kerran Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Toiseksi ongelmaksi kristillisen etiikan hahmottamisessa kutsuisin sitä, että etiikasta tehdään harmaata mustavalkoisuuden sijasta. Tarkoitan tällä sellaista hahmottamistapaa, että Raamattu ei antaisi kovin selkeitä ”aina ja kaikkialla” voimassa olevia eettisiä ohjeita, vaan pikemminkin periaatteita, joita tulee omassa elämässä soveltaa. Tällöin ei itseasiassa ole tärkeää se, mitä Raamattu varsinaisesti opettaa, vaan se mikä periaate on tuon opetuksen takana. Olennaista ei tällöin ole itse tekomme, vaan pikemminkin motiivimme.  Tämä nostaa tärkeämmäksi asiaksi ihmisen oman viisauden nähdä Sanan taakse, kuin mahdollisuuden antaa itse Sanan ohjata omaa elämää. Oman viisautensa sokaisemana moni ei enää huomaa, jos tuo itse muodostettu periaate sotii itse Sanaa vastaan, josta se on johdettu.

Kolmanneksi ongelmaksi näen seikan, jota nimittäisin vastuustaluopumiseksi. Olemme täysin Raamatullisia, jos sanomme, että meissä asuu perisynti, jonka takia teemme syntiä, siis yksittäisiä Jumalan tahdon vastaisia tekoja, jotka ovat väärin Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Olemme täysin Raamatullisia, jos sanomme, että perkaamalla tekosyntejä elämästämme huomaamme tehtävän lopulta mahdottomaksi, koska synti asuu niin syvällä meissä (Room. 7:17). Teemme kuitenkin kohtalokkaan erehdyksen, jos päättelemme tästä, ettei yksittäisillä tekosynneillä ole merkitystä, koska olemme kuitenkin syntisiä pohjiamme myöten. Tällöin luovumme oman elämämme vastuusta. Jumalalle, joka tuomitsee meidät jokaisen turhan sanammekin perusteella (Matt 12:36), ei ole samantekevää se, miten elämme suhteessa Hänen lakiinsa ja kehotuksiinsa, jotka Raamatussa on ilmoitettu. Vaikka meissä asuu perisynti, niin olemme teoistamme vastuussa, eikä Jumala piittaa tekosyistämme tai vilpittömistä selityksistämme liittyen siihen, miksi olemme tehneet syntiä. Tässä suhteessa Kaikkivaltias ei ole myötätuntoinen ja ymmärtäväinen tai sano: ”Kyllä minä ymmärrän, että Aadamin rikkomuksen takia sinäkin syntiä teet. Mene siis Herrasi iloon, sillä en minä sinua teoistasi vastuuseen vaadi!” Jeesus kysyy pikemminkin: ”Kuka teki Isäni tahdon?” (Matt. 21:31) ja ”Ei jokainen joka sanoo minulle ´Herra, Herra´pidä tuleman taivaan valtakuntaan; mutta joka tekee minun isäni tahdon, joka on taivaassa” (Matt. 7:21).

Raamatun etiikka ei siis ole yksityisasia, jota kukin – varsinkaan uskovainen – saisi noudattaa siinä määrin kuin haluaa. Uskovat ovatkin siksi kutsuttuja kristittyinä elämään pyhää elämää ja tekemään elämässään oikeita valintoja eettisissä kysymyksissä (Tiit. 2:11-12). Näin he kirkastavat Kristusta ruumiissaan (1 Kor 6:20). Näin he todistavat Herrastaan ja uskostaan pimeän maailman keskellä (Matt 5:16). Raamattu on myös selkeä kuvatessaan sitä, mikä on syntiä ja Jumalan tahdon vastaista, ja toisaalta kuvatessaan sen tien, jota kristityn kuuluisi ilolla vaeltaa. Siksi meidän ei tule vaihtaa selviä Raamatun kehotuksia ja käskyjä omatekoisiin periaatteisiin ja omaan viisauteemme. Lisäksi Raamattu kyllä kuvaa kaikki ihmiset syntymästään saakka syntisinä, mutta tämä perisynti – jolle ei toki mahda mitään – ei vedä pois meidän vastuutamme siitä mitä me teemme ja miten me elämme. Siksi elävässä uskossa oleva ihminen taistelee aina syntiä, lihaa ja maailmaa vastaan. Elävään uskoon kuuluu ja siitä seuraa kilvoitus.

Me rukoilemme usein siunausta ja pyydämme Jumalan tahdon tapahtumista elämässämme. Meillä voi olla hienoja toiveita olla Jumalan suuria miehiä ja naisia, Hänen valtakuntansa käytössä. Saatamme pyytää konkreettista kutsumusta ja sitä, että Jumala antaisi meille armolahjoja. Näiden anomiseen Paavali toki meitä kehoittaakin. Kuitenkin yksi suurimmista lahjoista, jonka voi saada, on oma lapsi, tai jos Jumala suo, niin useampi lapsi. Yksi suurimmista kutsumuksista, mitä voi anoa, on vanhemmuuden kutsumus.

Psalmi 127 opettaa: ” Lapset avat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa.” Kun tähän maailmaan syntyy lapsi, niin se ei ole itsestäänselvyys vaan ihme. Se on Jumalan luomisihme! Vaikka Jumala onkin kerran aikojen alussa luonut maailman ja elämän, niin liian harvoin tulee ajatelleeksi, että Jumala yhä luo uutta ja oikeastaan pitää kaiken elämän koossa, vaikka synti ja kuolema myös asuvat tässä maailmassa (Kol. 1:16-17). Tämä elämä, mikä meistä tuntuu arkiselta, ja joskus itsestäänselvältäkin, on Raamatun mukaan Jumalan luomisihmettä. Sananlaskuissa sanotaan: ”Älä huomispäivästä kersku, sillä et tiedä mitä mikin päivä synnyttää.”

Perheenisän ja -äidin tehtävä on haastava. Siinä tarvitaan joka päivä anteeksiantavaa mieltä ja parannusta. Vanhemmuuden tehtävä on myös koko luomiskertomuksen ja luomistarkoituksen ydintä. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille tehtävän ”viljellä ja varjella maata”, sekä ”lisääntyä ja täyttää maan”. Vanhan testamentin ja suurimman osan uuden liitonkin kirkon historian aikana on perhe ja lapset nähty Jumalan siunauksena. Vasta viime vuosisadan aikana on maailmassa ja myös kristittyjen keskuudessa näkökulma hiljalleen muuttunut. Nykyisin yhä useammat haluavat mielummin ehkäistä ja rajoittaa lasten saamista, ja yhä useammin nähdään muut asiat tärkeämpinä kutsumuksina kuin lasten saaminen ja kasvattaminen.

Jos mietimme oman elämämme tarkoitusta ja haluamme löytää siihen mielekkyyttä, niin meidän kannattaisi kääntyä Jumalan sanan puoleen, ja kysellä miksi ja mitä varten Jumala on meille tämän elämän lahjan antanut. ”Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä” (Ps. 127). Onni ei aina löydy helposta elämästä. Lapset tuovat monella tavalla elämään haastetta ja vaativat luopumaan epäitsekkäästi monista omista tarpeista. Yhdyn kuitenkin siihen, että lapset tuovat myös onnen ja merkityksen elämään. Ne, joille Jumala heitä antaa, ovat siunattuja ja tekevät tärkeää kasvatustyötä Luojan työtoverina.