Tekijä: miikkanummenpaa

Mihin uskomme juurtuu? Mitkä ovat uskomme perusteet? Ymmärrän, että kristillisiksi laskettavia liikkeitä, järjestöjä ja seurakuntia on lukuisia ja kun kuuluu johonkin kristilliseen seurakuntaan, niin omaksuu sen seurakunnan uskonkäsityksen, opetuksen ja ajattelutavan. Usko juurtuu toisin sanoen sen seurakunnan oppiin, jossa käy Sanan kuulolla saamassa opetusta. Luulen, että näitä juuria, ja siis oppia, olisi hyvä osata koetella ja niiden perusteita punnita. Raamattu kehoittaa: ”Rakkaani, älkää jokaista Henkeä uskoko, vaan koetelkaa Henget, ovatko ne Jumalasta.” Lisäksi Jeesus varoittaa saddukeuksia, jotka olivat aikansa yläluokkaa: ”Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia” (Matt 22:29).

Kristinusko on ilmoitettu Raamatussa eli Jumalan Sanassa, joka on Pyhän Hengen inspiroimana syntynyt (2 Tim 3:15-16). Näin ollen kristinusko ei muutu, koska Raamattu ei muutu. Se pysyy samana vaikka kulttuuri, yhteiskunta, papit ja saarnaajat vaihtuvat, koska ilmoitus on jo annettu, eikä uutta ilmoitusta enää tule (Ilm 22:18). Uskonpuhdistuksen perintönä Raamattuja on käännetty lukuisille kielille ja nykyään jokaisen on mahdollista – ja erittäin tärkeää! – tuntea nämä kirjoitukset. Se mitä Raamattu sanoo on totta. Jeesus nimittäin lupasi opetuslapsillensa Pyhän Hengen, kun hän astuisi taivaaseen. Hän kertoi heille, että Pyhä Henki johdattaa heidät kaikkeen totuuteen (Joh 16:13). Voimme siksi varmasti luottaa siihen, että Paavalin kirjeet ja koko Uusi testamentti – kuten Vanhakin testamentti – ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneet ja siksi totta. Jos me tunnemme nuo kirjoitukset niin me voimme kestää uskomme koettelemuksissa eksymättä. Tällöin me voimme myös oppia erottamaan sen, puhuuko opettaja totuuden sanoja eli juurtuuko opetus Raamattuun.

Tiituksen kirjeen toisessa luvussa opetetaan, että terve opetus johtaa myös terveeseen elämään. Paavali opettaa Tiitusta neuvomaan ja kehoittamaan uskovia terveillä sanoilla vanhurskaaseen ja hyvään elämään Jumalan ja ihmisten edessä. Toisessa Timoteuksen kirjeessä Paavali opettaa, kuinka ihmiset eivät kärsi tervettä oppia, vaan kääntyvät taruihin korvasyyhynsä mukaan (2. Tim 4:3-4). Ihmisellä on kiusaus aina poiketa pois totuudesta. Jeesus opettaa kavahtamaan vääriä profeettoja, jotka ovat susia lammasten vaatteissa. Jeesus opettaa, että heidät tunnistaa heidän hedelmistään (Matt 7:16-17). Tämä näkyy minusta ainakin siinä, millaista elämää opetus saa aikaan kuulijoissa ja julistajassa.

Miksi sitten uskomme juurien tunteminen on tärkeää? Miksi tulisi kääntää jokaisen raamatunselittäjän opetusten kivet ja kannot pyrkien pysymään vilpittömästi totuudessa? Eikö riitä jos opetus tuntuu hyvältä ja todelta? Daavid kirjoittaa psalmissa 119: ”Sinun Sanasi on kokonansa totuus.” Siis kokonansa. Jeesus rukoili myös Isää näillä sanoilla: ”Pyhitä heidät totuudessa, sinun sanasi on totuus.” Raamatulla Jumalan Sanana on ylin auktoriteetti, mitä meillä uskovilla on. Raamatunselittäjän auktoriteetti ei mene Raamatun yli, jos hän opettaa jotakin, mitä Raamattu ei opeta. Mikäli emme tunne ja pysy Sananmukaisessa opissa, niin emme pysy Kristuksessa, joka on totuus. 2. Joh 1:9: ”Jokainen joka ei pysy Kristuksen opetuksessa vaan tuo siihen jotakin lisää, on vailla Jumalaa. Jokaisella joka tässä opetuksessa pysyy, on sekä Isä, että Poika.” Olisi hirvittävä tilanne olla ja elää vailla Jumalaa! Pysykäämme siis siinä, mitä Raamattu opettaa ja pyrkikäämme sitä tutkimaan!

Länsimaisessa ihmiskäsityksessä ihannoidaan yksilökeskeisyyttä. Aikamme suurimpia arvoja on yksilön vapaus, jota ei saisi rajoittaa mikään ulkopuolelta tuleva tekijä, vaan ihmisen tulisi itse saada päättää kaikesta ja olla riippumaton valinnoissaan. Kuitenkin täysi riippumattomuus on minusta mahdottomuus ja kaikkien valintojen ja motiivien taustalla voidaan nähdä ulkoapäin tulevia vaikuttavia tekijöitä. Kyse on enempi siitä, mistä yksilö ne ammentaa, kuin siitä että toiset olisivat riippumattomampia yksilövapaudessaan kuin toiset.

Usko, kristillinen elämäntapa ja kristilliset arvot eivät ole muodissa nykyisin. Moni kristitty pitääkin nykyistä länsimaista kulttuuriamme jälkikristillisenä. Se tarkoittaa mm. sitä, että yhteiskunnallisia päätöksiä ja lakeja ei ohjaa enää Raamatun arvot, vaan jotkin muut periaatteet. Kristilliset arvot nähdään vanhanaikaisina kun niitä peilataan modernista yksilönvapausideologiasta käsin. Ihminen, joka ei edes usko, että on olemassa kaiken Luoja, ei luonnollisesti voi hyväksyä, että tuo Luoja tietäisi paremmin, mikä on hänelle parhaaksi, kuin hän itse. Siksi Raamatun ohjeet vanhurskaaseen ja hyvään elämään ihmisten ja Jumalan edessä on nähty tarpeettomiksi.

Ajan henki saattaa tehdä vaikeaksi nähdä myös kristillisen yhteisön, siis seurakunnan, tärkeyden omassa uskonelämässä. Usko on toki henkilökohtainen, mutta usko tarvitsee syntyäkseen ja vahvistuakseen seurakunnan, jonka kautta Pyhä Henki toimii. Usko oli Raamatun aikana yhteisöllinen asia ja se ilmeni juuri kuulumisena seurakuntaan. Eihän alkuseurakunnassa edes ollut vielä omia Raamattuja ja omia tulkintoja Raamatusta tai kristinuskosta. Moni ei silloin edes osannut lukea tai kirjoittaa! Oli vain yhteisön oma suullinen uskontunnustus, johon yhdyttiin. Jeesuksen opetukset, evankeliumi ja synninpäästön sanat kulkivat uskovien suussa ja sydämissä, ennen kuin niitä alettiin kirjoittamaan myös paperille. Uskovat kokoontuivat sananopetuksen, rukouksen ja ehtoollisen äärelle (Apt 2:42). Kristittyjen armolahjat palvelivat yhteisöä, eikä niitä lähdetty harjoittamaan muualle omaan uuteen seurakuntaan.

Olen tullut siihen käsitykseen, että uskova tarvitsee yhteisön ja muut kristityt ympärilleen, koska vihollisemme perkele käy ympärillämme kuin kiljuva jalopeura etsien kenet hän saisi niellä (1 Piet. 5:8). Kristitty tarvitsee muita uskovia ympärilleen, jotka kehottavat valvomaan ja kilvoittelemaan uskossa. Näin Pietarikin kirjeessään kehotti veljiä ja sisariaan: ”olkaa raittiit, valvokaa.” Nykyajan postmoderni ”minä itse”- ihminen tarvitsee nöyryyttä kilvoitellakseen siinä, kun Paavali opettaa, että: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme.” Tällöin on opeteltava elämään jännitteessä, joka omasta itsestäkin löytyy. Jännite on siinä, että ihminen on samaan aikaan lihassaan syntinen ja itsekäs, mutta Kristuksen tähden vanhurskas ja pyhä. Seurakuntakaan ei ole pelkästään täydellisten ja pyhien, vaan syntisten ja vajavaisten ihmisten muodostama yhteisö, jotka anteeksiantamuksesta osallisina kuuluvat samaan perheeseen.

Olen viime aikoina koittanut tutkia kirkkomme suuria herätyksiä Suomessa ja ymmärtää, mistä niissä on ollut kysymys. Meillä on Suomessa luterilaisen kirkon sisällä koettu ainakin sellaisia herätyksiä, jotka kantavat nykyisin nimiä: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus ja viidesläisyys. Lisäksi meillä on esimerkiksi Helena Konttisen uukuniemeläisyys yhden mainitakseni ja muita monia pienempiä herätyksiä. Mistä herätyksessä ja heräämisessä on oikein kysymys? Mitä sinä vastaisit?

Näen itse että hengellisessä heräämisessä ihmiselle tapahtuu asenteellinen ja kokemuksellinen mielenmuutos – jokin sydämessä ja mielessä liikahtaa. Jos kyseessä on Raamatullinen mielenmuutos, niin tämän mielenmuutoksen saa aikaan Kristuksen sanat, joista syntyy synnintunto, usko ja herääminen valvomaan. Valvomista on kuuliaisuus Jumalan Sanaa kohtaan ja kilvoitus syntiä vastaan. Kaiken synnyttää siis Jumalan Sanan kuuleminen ja se, että Pyhä Henki sen kautta pääsee ihmisessä vaikuttamaan. Herätys ei voi perustua siksi minusta mihinkään muuhun kuin Jumalan Sanaan. Kyse on myös siitä, että Sana tulee eläväksi ja meidän ihmisten elämäksi – siis sulautuu meihin (Hepr 4:2). Sana siis osuu ja uppoaa sydämeen, eikä vain ”hauki on kala” lauseen viereiseen aivosoluun. Tässä yhteydessä on minusta hyvä muistaa, että eksymisessä ja harhaan joutumisessa on myös kyse mielenmuutoksesta, mutta erilaisesta mielenmuutoksesta kuin heräämisessä (1 Joh. 4:6).

Näen Raamatullisessa herätyksessä olevan syvimmiltään kysymyksen siitä, että ihminen herää tuntemaan omat syntinsä (Joh 16:8). Kun saa armon tajuta omat syntinsä, ja löytää synninpäästön omalle kohdalleen Jeesuksen veriarmon perusteella ja saa uskoa syntinsä anteeksi, niin on löydetty rauha Jumalan kanssa. Silloin on herätty myös valvomaan ja kilvoittelemaan. ”Viisas pelkää ja karttaa pahaa, mutta tyhmä on huoleton ja suruton”, sanotaan Sananlaskuissa. Tätä on minusta valvominen: siis jatkuvaa parannusta, synnintuntoa ja syntien anteeksi saamista. Tässä on minusta herätyksen ydin.

Nukkuva ihminen, on ”huoleton ja suruton”. Nukkuva ihminen on osaton myös Jumalan armosta ja taivaan kirkkaudesta. Hänen tiensä on ”vaivaan vievä”, kuten Psalmissa sanotaan. Siksi valvovan kristityn sydämen tila ei voi olla ”huoleton ja suruton”. Valvova kristitty ahkeroitsee kuuliaisuudessa ”pelolla ja vavistuksella, että hän pelastuisi.” (Fil 2:12) Pelastuminen on yksin armosta ja yksin uskon kautta. Valvovan kristityn sydämessä asuu Jumalaa kunnioittava nöyrä arkuus ja ”Jumalan pelko”, kuten Sananlaskuissa opetetaan. Hän tuntee surua siitä, kun omassa elämässä on vielä monenlaista vikaa ja syntiä, mutta iloa siitä, että saa uskoa kaiken anteeksi.

Moni herätys on lähtenyt liikkeelle parannukseen kehoittamisesta. On itketty syntejä, pyydetty niitä anteeksi polvillaan ja uskottu armon riittävän heikoimmallekin. ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”, saarnasi Jeesus. Siellä mistä löydät synnintuntoisia ihmisiä, synninhätää, kilvoittelevaa mieltä ja katumusta ristin juurella, olet löytänyt herätyksen lähteen. Siellä Pyhä Henki toimii elävästi. Siellä Jeesus saa pestä syntejä pois ja armahtaa kiusattuja ihmisiä. Siellä Jeesus kehottaa rakkaasti: ”mene äläkä enää syntiä tee”, ja ”joka tunnustaa ja hylkää, se saa armon.”

Valvova kristitty haluaa vaeltaa puhtaalla omallatunnolla (Hepr 13:18). Tämä ei tarkoita, että valvova kristitty olisi synnitön. Tämä tarkoittaa kuitenkin, että valvova kristitty elää anteeksiantamuksessa joka päivä. Virressä lauletaan: ”kun synti kietoo ahdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa.” Kun omatunto on tullut murheelliseksi synnistä, niin sitä saa pestä Kristuksen veriarmossa. ”Ilman verenvuodatusta ei ole anteeksiantamusta” (Hepr 9:22). ”Autuas se jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty” (Ps. 32:1) Se, jonka synnit ovat anteeksiannetut, saa tuntea iloa ja rauhaa omassa tunnossa, jollaista rauhaa ei maailman ihmisellä ole. Se joka on armahdettu synneistään, on matkalla taivaan kirkkauteen.

Isä meidän rukouksessa Jeesus opettaa pyytämään syntejä anteeksi. Daavidkin rukoili psalmilaulun sanoin: ”Herra, anna anteeksi minun syntivelkani, sillä se on suuri.” Kun näin rukoilee, niin saa luottaa siihen, mitä Jeesus sanoo: ”Jos te anotte jotakin minun nimessäni niin minä sen teen.” Kirkossakin ripissä yhdymme rukoukseen: ”Armahda minua vaivaista syntistä, ja katsahda puoleeni laupeutesi silmin.” Kun näin teemme, niin meillä on varmasti tulevaisuus ja toivo!

”Tuo on vain sinun tulkintaasi” on yleinen lausahdus, jos ollaan jostakin Raamatun opetuksesta eri mieltä. Se ei kuitenkaan ole hyvä lausahdus, jos oikeussalissa syytetty sanoisi sen tuomarille sen jälkeen kun hänet on tuomittu. Se ei ole hyvä lausahdus, jos sen sanoisi tentin jälkeen opettajalle, joka on korjannut tenttisi ja antanut vastauksestasi nolla pistettä. Se ei myöskään ole hyvä lausahdus, jos sen sanoisi presidentin vaalien ääntenlaskijalle, silloin kun on eri mieltä vaalivoittajasta.

Se, että tulkitsemme monia asioita usein eri tavalla, ei toki tarkoita että itse asiat olisivat suhteellisia. Karttaakin voi tulkita monella tavalla, vaikka siitä ei ole tahallaan tehty sekavaa, ja määränpäähän pääsee vain jos tulkitsija tulkitsee oikein. Samoin on Raamatun kanssa. Tärkein tulkintaperiaate on minusta rehellisyys. Tekstin kirjoittajalla on usein tietty viesti tai ajatus, jonka hän välittää. Lukijan tehtävä on selvittää se. Samoin on Raamatun eri tekstien kanssa. Niissä kirjoittaja välittää tiettyä viestiä – sanoilla, lauseilla, tyylilajeilla, painotuksilla ja kokonaisuudella. Hän olettaa että lukija ymmärtää sanojen merkityksen, tyylilajin ja kontekstin tietyllä tavalla. Hän olettaa, että tekstin lukija pelaa samojen pelisääntöjen mukaan kuin hän. Kun luemme Raamattua, niin ymmärrämme usein yksittäisten sanojen merkityksen oikein, mutta meidän voi olla vaikeampi länsimaisesta kulttuuristamme käsin asettua siihen kontekstiin, joka Raamatun kirjoittamisaikana oli.

Otan esille yhden esimerkin. Jos suomalainen duunari, kiinalainen pankkiiri ja afrikkalainen sotilas lukevat vaikkapa kirjan Taru sormusten herrasta, niin kirjasta nousee varmasti noille lukijoille erilaisia asioita esille ja kirja synnyttää erilaisia mielleyhtymiä, tunteita ja erilaisen kokemuksen. Kirja puhuu näille ihmisille eri tavalla, johtuen näiden ihmisten erilaisista taustoista. Kuitenkin nämä ihmiset voivat keskustella kirjan juonesta, merkityksestä ja pointeista ja ymmärtää ne samalla tavalla, mutta ehkä hieman eri näkökulmista. Ainakaan heidän käsityksensä kirjan loppuratkaisusta tuskin poikkeavat toisistaan siten, että ne ovat ristiriidassa keskenään, tai ristiriidassa J.R.R. Tolkienin viestin kanssa.

Raamatun kirjoittajilla oli siis mielessään tietty viesti, jota he välittivät, kirjoittaessaan Raamatun eri tekstejä. Tehtävänämme on selvittää tuo viesti oikein. Nuo sanat ovat väline, jotka välittävät viestiä. ”Tuo on vain sinun tulkintaasi” ei siksi ole kovin hedelmällinen lausahdus tai keskustelun avaus, olipa kyse sitten Raamatusta tai Taru sormusten herrasta. Raamattua lukiessa tulisi toimia ihan normaalien tekstin tulkitsemisen pelisääntöjen mukaan, kuten mitä tahansa tekstiä lukiessa. Toisaalta tämä ei vielä riitä, koska Raamattu on oman opetuksensa mukaan Pyhän Hengen inspiroimana syntynyt kirja ja se ei myöskään aukea ilman Pyhää Henkeä.

Kuka sitten selittää ja tulkitsee Raamattua oikein? Kenen tulkinta on Pyhän Hengen johdattamana syntynyt?

Itseäni on auttanut sen asian ymmärtäminen, että en ole mikään objektiivinen tulkitsija. Minun tulkintani ei ole välttämättä tismalleen juuri se mitä  kirjoittaja on tarkoittanut. Itseasiassa Raamattu todistaa, että tietomme on vajavaista (1 Kor 13:9). Näkökykymme ja ymmärryksemme on vajavaista. Siksi meidän tulisi minusta rukoilla ymmärrystä ja Pyhän Hengen johdatusta, kun luemme Raamattua. 1 Kor 2:14 ”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla”. Jeesus nimittää Pyhää Henkeä totuuden Hengeksi, joka johtaa uskovansa kaikkeen totuuteen. Tätä meidän tulee rukoilla lukiessamme Raamattua!

Lisäksi kirkko on ollut olemassa jo 2000 vuotta! Jumala on Pyhän Henkensä kautta johdattanut kansaansa meidän aikaamme asti, eikä jätä Sanansa mukaan työtään kesken. Jos siis Raamatuntulkintamme ei saisi lainkaan kannatusta kirkon historian Raamatunymmärrykseen peilaten, niin meidän tulisi minusta olla nöyriä ja miettiä: olenko todella niin erityinen, että Jumala ei ole avannut tätä asiaa kenellekään toiselle kirkon historiassa aiemmin tällä tavalla kuin nyt itse tätä tulkitsen.

Minusta siis Raamatun tulkinnassamme tärkeimmät tulkintaperiaatteet on rehellisyys, rukous ja tradition kunnioittaminen. Suurin ongelmamme tulkitessamme Raamattua on meissä asuva synti ja itsekeskeisyys.

Jeesusta seurasi suuri määrä ihmisiä Hänen eläessään maan päällä. Hän auttoi ihmisiä, paransi sairaita, antoi syntejä anteeksi ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen. Sanoma Jeesuksesta levisikin juuri tekojen kautta. Kysyisinkin nyt: Mihin Jeesus itseasiassa kutsuu ihmisiä, kun hän sanoo ”seuratkaa minua”? Minkä työn Jeesus aloitti, jota Hän kutsui seuraajansa jatkamaan?

Lähden kuitenkin toisesta päästä liikkeelle. Pienoisevankeliumissa Joh. 3:16 todetaan: ” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Jumala tuli ihmiseksi kärsimään meidän rangaistuksemme, jotta meillä voisi olla taas yhteys Isään, uskon kautta. Ilman sitä, että Jeesus kuoli ristillä, ei olisi syntien anteeksiantamusta, ja me kantaisimme yhä itse omien syntiemme painolastia mukanamme. Tämä ”sanoma rististä”, kuten Paavali tiivistää, tulisi olla minusta kirkon kirkkain ja selvin ääni. Ja myös sen, että uskon kautta tuosta anteeksiannosta pääsee osalliseksi. Ilman syntiemme sovitusta, ei olisi väliä silläkään, mitä uskovina teemme ja miten Jeesusta seuraamme, jos se päättyisi iankaikkiseen kadotukseen syntiemme takia. Paavali sanoo, että jos on laittanut toivonsa Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, niin on kaikista ihmisistä surkuteltavin. Ilman ristintyötä ei tälläkään maallisella vaelluksellamme ole mitään isompaa merkitystä.

Uskovina, Jeesuksen ristintyön armosta ja vieläpä Pyhästä Hengestä osallisina, meidän tärkeä kysymyksemme on paitsi se, miten säilymme uskovina loppuun asti, niin myös se, mikä on nyt elämämme tarkoitus Kristuksen seuraajina. Raamatun aikana tuli jo esille tällainen vastausyritys esittämääni kysymykseen: minulla on usko, muttei tekoja. Usko on tällöin ikään kuin vain elämästämme irrallinen abstrakti ja henkinen asia, eikä sen tarvitse näkyä käytännössä mitenkään. Jaakobin kirjeessä opetetaan kuitenkin, ettei näin voi olla. Paavali myös opettaa, ettei uskova voi koskaan käyttää tällä tavalla halvasti hyväkseen Jumalan armoa lupana elää Jumalan tahdon vastaisesti.

Kaikki lähtee minusta siitä, jos ymmärrämme mitä on parannus, kilvoitus ja tehtävämme uskovina. Usko ei ole koskaan vain paikallaan olemista, vaan tiellä kulkemista. Raamatun mukaan me voimme olla vajavaisuudestamme huolimatta Jumalan työtovereita. Uskovien tehtävä on viedä evankeliumia eteenpäin, jotta ihmisiä voisi tulla uskoon. Kun seuraavan kerran luemme Raamattua ja erityisesti evankeliumeja ja Paavalin kirjeitä, niin voimme lukea niitä siitä näkökulmasta, että mitä Jeesus haluaa meidän ihan oikeasti tekevän uskovina. Ei pelastuaksemme vaan siksi, että sillä on Jumalalle merkitystä miten elämme uskovina, ja miten esimerkiksi kohtelemme lähimmäisiämme. Lisäksi ottaaksemme tosissamme Raamatun kehotuksen kilvoittelemaan uskossa syntiä ja perkelettä vastustaen, jotta mekin pääsisimme puhtaalla omallatunnolla iankaikkisesta elämästä kerran osallisiksi. Raamattu opettaa minusta selvästi että synti vie eroon Jumalasta ja uskosta ja siksi sitä on Jumalan voimasta vastustettava.

Itse ohitin aiemmin liian helposti Raamatun kehotukset, enkä ymmärtänyt, että ne olisivat koskeneet minua. Oli helppoa keksiä kaikenlaisia tekosyitä, kuten ”en pysty olemaan täydellinen, en siis yritä olla edes vähässä uskollinen” tai ”Raamatun kehotukset on annettu VAIN sitä varten, että huomaisin etten voi niitä täyttää (vaikka en edes yrittäisikään) ja siitä tietäisin olevani syntinen.” Lopulta on minusta niin, että nämä tekosyyt lähtevät omasta lihasta ja osa jopa siitä, että on uskottu sielunvihollisen valheita Jumalan Sanan sijaan.

Ajatelma: Usko ei ole syvimmiltään teoriaa, vaan käytäntöä.

Joh 14:

”Kyllä minulla on suhde yläkertaan kunnossa, mutta en minä mikään hihhuli ole.” Näin totesi eräs jo edesmennyt potilaani, kun kyselin häneltä tarvetta tavata sairaalapastoria, kun elämän loppu oli käsillä. Mutta mikä sitten on hihhuli?

Ei-uskovan silmissä kaikki uskovat saattavat näyttäytyä hihhuleina. Tällä voidaan tarkoittaa sitä, että arviointikyky tai todellisuudentaju on vinksahtanut, tai että halutaan uskoa asioihin, jotka ovat epäluotettavia esimerkiksi nykyisillä tieteellisillä mittareilla mitattuna. Ajatellaan ehkä, että uskovalla jalat irtoavat maasta ja hänen elämänsä kuluu turhien syntiahdistusten ja vanhanaikaisten oppien kanssa kamppailemiseen. Jyrkimmät saattavat pitää uskovia jopa harhaluuloisina! Hihhuli sanalla on minusta vahva negatiivinen kaiku.

Toisaalta jokaisella ihmisellä on jokin maailmankatsomus. Jokaisella ihmisellä on myös jokin ajatus esimerkiksi siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mistä ihminen on tullut ja mitä elämä on. Raamattu kertoo että kaikilla Jumalan luomilla ihmisillä on tietoisuus siitä, että on olemassa Jumala (Room 1:20). Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että usko yliluonnolliseen ja uskonnollisuus ilmenevät kaikkialla maailmassa riippumatta siitä, tunnetaanko kristinuskon Jumalaa. Ateismikin täyttää monessa mielessä uskonnon kriteerit. Siinä ihminen, ja hänen järkensä on kaiken mitta. Omasta näkökulmastani ajattelen, että pitää olla myös hieman hihhuli, jotta voi uskoa esimerkiksi siihen, ettei Jumalaa ole tai siihen, että ihminen on syntynyt itsestään tyhjästä.

Olivatko Raamatun ajan ihmiset hihhuleita? Millaisella paikalla usko oli heidän elämänsä tärkeysjärjestyksessä? Opetuslapset jättivät koko elämänsä ja lähtivät seuraamaan Jeesusta. Paavali joutui monesti kahleisiin ja ruoskittavaksi Jeesuksen tuntemisen tähden. Stefanus kuoli uskonsa vuoksi ja rukoili armoa kivittäjilleen. Apostolit rukoilivat sairaiden paranemista ja ajoivat ulos riivaajahenkiä, samalla kertoen ylösnousseesta Jeesuksesta. Vanhan testamentin ajan profeettoja kivitettiin, koska he rohkenivat sanoa: ”Näin sanoo Herra.” Nooa rakensi vuosikausia kärsivällisesti arkkia, koska Jumala niin käski. Mooses astui faaraon eteen ja pyysi faaraota vapauttamaan israelilaiset, koska Jumala oli häntä siihen kehottanut.

Toisaalta täytyy samalla todeta Raamatun henkilöiden raadollisuus, kun katsoo tarkemmin heidän elämäänsä. Pietari kielsi Jeesuksen kolmesti. Tuomas epäili, että Jeesus olisi noussut kuolleista ennenkuin hän kohtasi ylösnousseen Herransa. Kaikki opetuslapset pakenivat kun Jeesus otettiin kiinni. Daavid anasti itselleen toisen vaimon. Nooa joi itsensä humalaan, kun vesi laski ja arkki karahti maan kamaralle. Joona pakeni Jumalan kutsua. Raamatun henkilöt olivat siis tavallisia ihmisiä, joista kasvoi Jumalan koulussa riittävän pieniä ja nöyriä astumaan omaan kutsumukseensa – Jumalan voimasta. Jumala nimittäin Sanansa mukaan käyttää heikkoja, jotka hän voi täyttää voimallaan (1 Kor 1:30).

Jumalan sana kehottaa meitä kasvamaan kohti Kristuksen kuvan kaltaisuutta, ja sen tulisi olla jokaisen kristityn sydämen asenne. ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” Joh 3:30. Tuota asennetta saa rukoilla ja siinä tulee kilvoitella! Jokaisen matka kohti tuota asennetta on myös kesken – olemmehan monella tapaa vajavaisia. Omaa lihaa ei pääse pakoon. Ilman syntiemme anteeksiantamusta emme pitkälle pötki tässä kilvoituksessamme.

Millainen ihminen sitten on hihhuli? Mitä sinä vastaisit? En tiedä tarvitseeko sitä välttämättä tietääkään, kunhan tuntee sen, kuka ja millainen Jeesus on, koska ”Hänen tulee kasvaa mutta minun vähetä.”

Mark. 16:16 ” Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”

Mitä on usko? Raamatun mukaan usko on lujaa luottamusta Jumalaan ja ojentautumista sen mukaan mikä ei näy (Hepr 11:1). Usko näkyy teoissa (Jaak 2:20). Usko asuu sydämessä – koko ihmisyydessä – eikä vain pään tiedossa. Usko on myös suulla tunnustamista (Room 10:10). Usko on lahjaa, jonka Pyhä Henki synnyttää (Ef 2:8). Eli lyhyesti: usko on luottamista Jumalaan, josta Raamattu kertoo, turvautumista Jeesukseen syntien sovittajana ja halua elää Jumalan tahdon mukaan päivittäisessä parannuksessa ja anteeksiantamuksessa apua aina uudelleen Jumalalta anoen ja rukoillen.

Usko syntyy Jumalan Sanan ja evankeliumin kuulemisen kautta – sen synnyttää Pyhä Henki. Evankeliumi on sanoma Jeesuksen ristillä ansaitsemasta syntien sovituksesta. Jeesus lähetti apostolinsa saarnaamaan tuota syntien anteeksiantamuksen verievankeliumia, kun hän astui taivaaseen. Hän puhalsi heidän päälleen ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki, joiden synnit te anteeksi annatte niille ne ovat anteeksi annetut.” Tämän saarna anteeksiannosta perustuu vain Jeesuksen ristintyöhön. Se kuuluu kaikille syntinsä tunteville ja parannusta kaipaaville. Tätä evankeliumia ovat kristityt saarnanneet läpi historian, ja tämän evankeliumin voi yhä löytää jokainen omalle kohdalleen niin pitkään kuin armonaikaa on jäljellä. Tämän anteeksiantamuksen saa jokainen omistaa omalle kohdalleen ilman ehtoja, koska Jumalan Sanan lupaus on luotettava. Jos joku sen omalle kohdalleen uskoo ja omistaa, niin se on Pyhän Hengen työtä. Armo ja anteeksiantamus kasvattavat olemaan armollisia myös muille ja rakastamaan niitä ihmisiä, jotka ovat elämässämme.

Mitä on kaste? Jeesus kehotti apostoleja kastamaan: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Apostolit kehottivat ihmisiä kääntymään synneistään ja ottamaan vastaan kasteen vedoten ihmisten aktiivisuuteen kääntymyksessä ja kasteen vastaanottamisessa. Toisaalta kirkossa on varhaisista ajoista asti kastettu myös uskovien kotien lapsia, joille on sitten opetettu Jeesuksesta ja taivaan tiestä pienestä saakka. Tällöin kastettava on saanut syntyä uudesti Jumalan lapseksi jo pienenä lähellä ensimmäistä syntymäänsä. Nähdäkseni Raamatun mukaan väliä ei ole niinkään sillä, onko kastettu lapsena vai aikuisena, kunhan vain on saanut vastaanottaa kristillisen kasteen. Kasteessa ihminen on pesty puhtaaksi synneistä (Apt 2:38). Luonnollisesti yksi kaste riittää. Kuitenkaan yksin kaste ilman uskoa ei pelasta. Jos kastettu myöhemmin hylkää uskonsa ja lähtee tuhlaajalapsen tielle, niin häntä tulee kutsua palaamaan parannuksen kautta Jumalan lapseksi. Parannuksessa tuhlaajalapsi saa tunnustaa syntinsä ja uskoa ne anteeksi.

Ilm 3:20 ”Minä seison ovella ja kolkutan, jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän”. Jeesuksen seuraaminen ja Häneen uskominen ovat kutsu joka kuuluu kaikille! Hän on ainoa tie taivaaseen! Hänessä on myös elämä – yltäkylläinen elämä! Sinäkin saat uskoa Jeesuksen ristintyön tähden kaikki syntisi, vikasi ja virheesi anteeksi ja rukoilla Psalmin sanoin:

Ps 51:2 ”Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synneistäni.”

Jumala on luvannut kuulla kaikki rukouksemme Jeesuksen tähden ja voit olla varma, että hän vastaa sinulle tähän Hänelle mieluiseen rukoukseen!

Heikkokin usko riittää – uskon kohde ratkaisee.

Hei kaikille! Olen Mikkeliläinen lääkäri, yhden ihanan vaimon aviomies, kolmen rakkaan lapseni isä (kohta neljän) ja uskon Jeesukseen. Ajattelin kirjoittaa ajatuksistani uskoon, Raamattuun, seurakuntaan ja elämään kristittynä liittyen. Näissä asioissa olen ns. maallikko eli minulla ei ole teologisia opintoja. Blogi on suunnattu lähinnä muilla uskoville ja kristinuskosta kiinnostuneille, ja sen tavoitteena on synnyttää enemmän keskustelua/ajatuksia, kuin antaa valmiita vastauksia. Oma hengellinen taustani on luterilaisessa evankelisuudessa (Ev.lut. kirkko, LHPK) ja luterilaisessa herätyskristillisyydessä (Kansanlähetys, OPKO, SRO). Tunnen myös hieman ns. vapaiden suuntien kristillisyyttä. Toivon, että otat mahdollisuuksiesi mukaan kantaa teksteihini ja voimme vaihtaa tarvittaessa ajatuksia niihin liittyen. Pyrin kirjoittamaan noin yhden kirjoituksen kuukaudessa.