Kategoria: Blogeja luterilaisena Page 3 of 4

Jatkan edellistä kirjoitustani kristilliseen etiikkaan liittyen pohtimalla sitä, mikä on syntiä, eli sitä mikä on kauhistus Herramme silmissä ja Hänen tahtonsa vastaista. Puhuttaessa synnistä voimme minusta päätyä ainakin joko liiallisen pelokkaaseen tai liiallisen kevytmieliseen suhtautumistapaan sitä kohtaan. Siksi meidän tulee jo aluksi muistaa, että niille, jotka ovat Kristuksessa ja jotka ovat Hänen kuolemansa kautta sovitettuja, ei ole mitään kadotustuomiota tai helvettiin joutumisen pelkoa (Room. 8:1). Kristus on synnin ja perkeleen voittaja! Hän on meidän parantajamme synnistä ja apumme kilvoitukseemme jos ja kun me lankeamme. Tämän ei kuitenkaan saisi johtaa kevytmieliseen ja välinpitämättömään suhtautumiseen syntiä ja vihollistamme perkelettä vastaan. Kyse on nimittäin vastustajasta, jota me emme yksin kykene voittamaan yhdessäkään syntikiusauksessa.

”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi. Toinen on tämä: ’Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä.” (Mark 12:30-31) Tässä Vapahtajamme ilmoittaa tiivistetysti koko lain vaatimuksen korkean ytimen. Paavali opettaa: ”Sillä nämä: ”Älä tee huorin, älä tapa, älä varasta, älä himoitse”, ja mikä muu käsky tahansa, ne sisältyvät kaikki tähän sanaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi.” (Room. 13:9). Syntiä on siis kaikki se, mikä rikkoo Jumalaa ja lähimmäisiämme vastaan.

Itsekkään ihmisen on vaikea rakastaa lähimmäistään. On helpompi kulkea kadulla apua tarvitsevan ohitse. (Jaak 1:27) On helpompi vihastuessaan sanoa ja tehdä rumasti (Ef 4:26). On helpompi tehdä abortti tai ehkäistä lapsi menetelmällä, joka tuhoaa hedelmöittyneen munasolun, kuin pitää lapsi epäitsekkäästi (2. Moos. 20:13). On helpompi lakaista riita maton alle, kuin nöyrtyä pyytämään anteeksi (Matt. 6:12). On helpompi mennä seuran mukana pahoille teille irstaaseen elämään ja juopumukseen, kuin kieltäytyä näistä Jeesuksen tuntemisen tähden (Ps. 1:1). On helpompi tehdä huorin ajatuksissa ja teoissa kun kukaan ei näe, kuin paeta niitä Herralle kauhistuttavina synteinä (Matt. 5:28). On helpompi värittää tarinaa omaksi edukseen, kuin kertoa totuus lähimmäisestä (2. Moos 20:16). On helpompi mukautua maailman menoon vaikkapa pukeutumisen ja pinnallisen elämäntyylin suhteen kuin miettiä, mikä on uskovalle sopivaa ja mihin hänen tulee aikansa ja varansa käyttää (Room. 12:2). On helpompi olla puuttumatta asiaan, jos toista kiusataan. Sanalla sanoen on helpompi tehdä syntiä, kuin valita parannuksen ja kilvoituksen tie syntiä vastaan.

Itsekkään ihmisen on myös vaikea rakastaa Jumalaa. On helpompi, käyttää aika omiin harrastuksiin, omaan uraan ja omiin mielenkiinnonkohteisiin, kuin rukoukseen, seurakuntayhteyteen, perheeseen ja Jumalan Sanan tutkimiseen (1. Kor 6:12). On helpompi nukkua sunnuntai-aamuna pitkään, kuin mennä kirkkoon pyhittämään lepopäivä (2. Moos 20:18). On helpompi kieltää Jumala ihmisten edessä, kuin olla rohkeasti uskovainen (Luuk. 12:9). On helpompi kiroilla, kuin hallita kielensä (Luuk. 6:45). On helpompi suhteellistaa ja vesittää Raamatun neuvot ja ohjeet, kuin kunnioittaa Raamattua Jumalan Sanana (Ps 119:69). On helpompi etsiä apua ja lohdutusta elämäämme muualta, kuin yksin Jumalalta (2. Moos 20:3, Matt 6:26). On helpompi pyytää Jumalalta ihmettä tai merkkiä uskon vahvistukseksi, kuin uskoa näkemättä ja pitää koko elämää ihmeellisenä Jumalan lahjana (Luuk. 11:29).

Perkele ja oma liha sanovat: ”Ei näillä ole niin suurta merkitystä, tee vaan syntiä, ei se ole niin vakavaa.” Paavali kehoittaa: ”Sillä niillä, jotka elävät lihan mukaan, on lihan mieli, mutta niillä, jotka elävät Hengen mukaan, on Hengen mieli. Sillä lihan mieli on kuolema, mutta hengen mieli on elämä ja rauha.” Room 8:6 ja jae 13. ”Sillä jos te lihan mukaan elätte, pitää teidän kuoleman; mutta jos te Hengellä kuoletatte ruumiin teot, niin saatte elää.” Syntimme maksoivat Jumalan pojan ristiinnaulitsemisen. Synnin palkka on kuolema. Joudumme itse synneistämme vastaamaan, jos emme ole Kristuksessa, mutta uskovaisen hyväksi luetaan Kristuksen sijaiskuolema ja hän on puhdistettu synnistä. Uskomalla ja turvautumalla Jeesukseen saa synnit anteeksi ja rauhan, jollaista ei tämä maailma anna. Näin saa kuulla kirkossa vakuutettavan kun pyytää ripissä syntinsä anteeksi ja silloin voi taas jatkaa kevyellä tunnolla kilvoituksen kaitaa tietä. Oikeaan parannukseen kuuluu nimittäin aina myös halu hyljätä syntinen elämä.

Mikä on oikein ja mikä väärin? Missä menee synnin raja? Mitä on vanhurskas elämä? Alkuun totean, että moraalikysymysten määrittelyssä on monenlaisia näkökulmia, kuten sosiologinen tai filosofinen näkökulma. Uskovan ihmisen lähtökohta on kuitenkin etsiä ennenkaikkea Raamatusta vastausta eettisiin kysymyksiin. Uskovan tulisi ojentautua elämässään ilolla juuri Jumalan sanan mukaan (Hepr. 11:1). Siksi se on tässäkin kirjoituksessa lähtökohtana. Luulen että näitä kysymyksiä pohtiessa on yleensä ainakin kolme ongelmaa, jotka tekevät vastauksen hahmottamisesta vaikeaa tai epämääräistä.

Ensimmäiseksi ongelmaksi kutsuisin etiikan yksityisasiaistamista. Etiikasta ja synnin määrittelemisestä tehdään jokaisen yksityisasia. Tätä perustellaan kenties sellaisilla kristillisillä hyveillä, kuten toisen kunnioittamisella tai lähimmäisen rakastamisella. Jumalan käskyt ja säädökset eivät enää olekaan yleisiä ja kaikkia koskevia. Samalla kuitenkin etiikasta tulee tulkinnanvaraista ja keskustelua hallitsee se, ettei kenelläkään olisi oikeutta puuttua toisen asioihin, ja kertoa mitä Raamattu opettaa. Tällöin laiminlyödään kristityn velvollisuus kehottaa ja varoittaa uskonveljiä ja -siskoja (Tiit. 2:15, Hepr. 10:24). Raamattu kehottaa uskovaa nimittäin selkeästi myös tarvittaessa varoittamaan kristittyä veljeään, jos tämä elää jumalattomasti (Tiit. 3:10). Mikäli meillä taas ei ole käsitystä niin oikeasta etiikasta kuin velvollisuudesta varoittaa veljeämme, niin luulemme, että on Raamatullisempaa tai kristillisempää suvaita ja rakastaa katumatonta ja harhassa elävää veljeä, mutta samalla myös hiljaisesti painaa villasella valoon tuomatonta syntiä. Tällöin tulemme Raamatun mukaan myös osalliseksi veljemme synnistä. (2. Joh 1:11)

Raamattu kuvaa oikean ja väärän kysymykset selkeästi ja ilman yksilökeskeistä tulkinnanvaraisuutta tai suhteellisuutta. Jumalan laki ja ohjeet vanhurskaaseen elämään eivät ole vaikeita ymmärtää. Näin Jumala itse sanoo lain antamisen yhteydessä (5. Moos 30:11). Oikean ja väärän määrittely ei ole jokaisen ihmisen tulkinnanvarainen oma asia, mutta jokainen kyllä vastaa itse omasta elämästään kerran Jumalan edessä viimeisellä tuomiolla. Toiseksi ongelmaksi kristillisen etiikan hahmottamisessa kutsuisin sitä, että etiikasta tehdään harmaata mustavalkoisuuden sijasta. Tarkoitan tällä sellaista hahmottamistapaa, että Raamattu ei antaisi kovin selkeitä ”aina ja kaikkialla” voimassa olevia eettisiä ohjeita, vaan pikemminkin periaatteita, joita tulee omassa elämässä soveltaa. Tällöin ei itseasiassa ole tärkeää se, mitä Raamattu varsinaisesti opettaa, vaan se mikä periaate on tuon opetuksen takana. Olennaista ei tällöin ole itse tekomme, vaan pikemminkin motiivimme.  Tämä nostaa tärkeämmäksi asiaksi ihmisen oman viisauden nähdä Sanan taakse, kuin mahdollisuuden antaa itse Sanan ohjata omaa elämää. Oman viisautensa sokaisemana moni ei enää huomaa, jos tuo itse muodostettu periaate sotii itse Sanaa vastaan, josta se on johdettu.

Kolmanneksi ongelmaksi näen seikan, jota nimittäisin vastuustaluopumiseksi. Olemme täysin Raamatullisia, jos sanomme, että meissä asuu perisynti, jonka takia teemme syntiä, siis yksittäisiä Jumalan tahdon vastaisia tekoja, jotka ovat väärin Jumalaa ja lähimmäisiämme kohtaan. Olemme täysin Raamatullisia, jos sanomme, että perkaamalla tekosyntejä elämästämme huomaamme tehtävän lopulta mahdottomaksi, koska synti asuu niin syvällä meissä (Room. 7:17). Teemme kuitenkin kohtalokkaan erehdyksen, jos päättelemme tästä, ettei yksittäisillä tekosynneillä ole merkitystä, koska olemme kuitenkin syntisiä pohjiamme myöten. Tällöin luovumme oman elämämme vastuusta. Jumalalle, joka tuomitsee meidät jokaisen turhan sanammekin perusteella (Matt 12:36), ei ole samantekevää se, miten elämme suhteessa Hänen lakiinsa ja kehotuksiinsa, jotka Raamatussa on ilmoitettu. Vaikka meissä asuu perisynti, niin olemme teoistamme vastuussa, eikä Jumala piittaa tekosyistämme tai vilpittömistä selityksistämme liittyen siihen, miksi olemme tehneet syntiä. Tässä suhteessa Kaikkivaltias ei ole myötätuntoinen ja ymmärtäväinen tai sano: ”Kyllä minä ymmärrän, että Aadamin rikkomuksen takia sinäkin syntiä teet. Mene siis Herrasi iloon, sillä en minä sinua teoistasi vastuuseen vaadi!” Jeesus kysyy pikemminkin: ”Kuka teki Isäni tahdon?” (Matt. 21:31) ja ”Ei jokainen joka sanoo minulle ´Herra, Herra´pidä tuleman taivaan valtakuntaan; mutta joka tekee minun isäni tahdon, joka on taivaassa” (Matt. 7:21).

Raamatun etiikka ei siis ole yksityisasia, jota kukin – varsinkaan uskovainen – saisi noudattaa siinä määrin kuin haluaa. Uskovat ovatkin siksi kutsuttuja kristittyinä elämään pyhää elämää ja tekemään elämässään oikeita valintoja eettisissä kysymyksissä (Tiit. 2:11-12). Näin he kirkastavat Kristusta ruumiissaan (1 Kor 6:20). Näin he todistavat Herrastaan ja uskostaan pimeän maailman keskellä (Matt 5:16). Raamattu on myös selkeä kuvatessaan sitä, mikä on syntiä ja Jumalan tahdon vastaista, ja toisaalta kuvatessaan sen tien, jota kristityn kuuluisi ilolla vaeltaa. Siksi meidän ei tule vaihtaa selviä Raamatun kehotuksia ja käskyjä omatekoisiin periaatteisiin ja omaan viisauteemme. Lisäksi Raamattu kyllä kuvaa kaikki ihmiset syntymästään saakka syntisinä, mutta tämä perisynti – jolle ei toki mahda mitään – ei vedä pois meidän vastuutamme siitä mitä me teemme ja miten me elämme. Siksi elävässä uskossa oleva ihminen taistelee aina syntiä, lihaa ja maailmaa vastaan. Elävään uskoon kuuluu ja siitä seuraa kilvoitus.

Me rukoilemme usein siunausta ja pyydämme Jumalan tahdon tapahtumista elämässämme. Meillä voi olla hienoja toiveita olla Jumalan suuria miehiä ja naisia, Hänen valtakuntansa käytössä. Saatamme pyytää konkreettista kutsumusta ja sitä, että Jumala antaisi meille armolahjoja. Näiden anomiseen Paavali toki meitä kehoittaakin. Kuitenkin yksi suurimmista lahjoista, jonka voi saada, on oma lapsi, tai jos Jumala suo, niin useampi lapsi. Yksi suurimmista kutsumuksista, mitä voi anoa, on vanhemmuuden kutsumus.

Psalmi 127 opettaa: ” Lapset avat Herran lahja, kohdun hedelmä on hänen antinsa.” Kun tähän maailmaan syntyy lapsi, niin se ei ole itsestäänselvyys vaan ihme. Se on Jumalan luomisihme! Vaikka Jumala onkin kerran aikojen alussa luonut maailman ja elämän, niin liian harvoin tulee ajatelleeksi, että Jumala yhä luo uutta ja oikeastaan pitää kaiken elämän koossa, vaikka synti ja kuolema myös asuvat tässä maailmassa (Kol. 1:16-17). Tämä elämä, mikä meistä tuntuu arkiselta, ja joskus itsestäänselvältäkin, on Raamatun mukaan Jumalan luomisihmettä. Sananlaskuissa sanotaan: ”Älä huomispäivästä kersku, sillä et tiedä mitä mikin päivä synnyttää.”

Perheenisän ja -äidin tehtävä on haastava. Siinä tarvitaan joka päivä anteeksiantavaa mieltä ja parannusta. Vanhemmuuden tehtävä on myös koko luomiskertomuksen ja luomistarkoituksen ydintä. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille tehtävän ”viljellä ja varjella maata”, sekä ”lisääntyä ja täyttää maan”. Vanhan testamentin ja suurimman osan uuden liitonkin kirkon historian aikana on perhe ja lapset nähty Jumalan siunauksena. Vasta viime vuosisadan aikana on maailmassa ja myös kristittyjen keskuudessa näkökulma hiljalleen muuttunut. Nykyisin yhä useammat haluavat mielummin ehkäistä ja rajoittaa lasten saamista, ja yhä useammin nähdään muut asiat tärkeämpinä kutsumuksina kuin lasten saaminen ja kasvattaminen.

Jos mietimme oman elämämme tarkoitusta ja haluamme löytää siihen mielekkyyttä, niin meidän kannattaisi kääntyä Jumalan sanan puoleen, ja kysellä miksi ja mitä varten Jumala on meille tämän elämän lahjan antanut. ”Kuin nuolet soturin kädessä ovat nuorena saadut lapset. Onnellinen se mies, jonka viini on nuolia täynnä” (Ps. 127). Onni ei aina löydy helposta elämästä. Lapset tuovat monella tavalla elämään haastetta ja vaativat luopumaan epäitsekkäästi monista omista tarpeista. Yhdyn kuitenkin siihen, että lapset tuovat myös onnen ja merkityksen elämään. Ne, joille Jumala heitä antaa, ovat siunattuja ja tekevät tärkeää kasvatustyötä Luojan työtoverina.

Mihin uskomme juurtuu? Mitkä ovat uskomme perusteet? Ymmärrän, että kristillisiksi laskettavia liikkeitä, järjestöjä ja seurakuntia on lukuisia ja kun kuuluu johonkin kristilliseen seurakuntaan, niin omaksuu sen seurakunnan uskonkäsityksen, opetuksen ja ajattelutavan. Usko juurtuu toisin sanoen sen seurakunnan oppiin, jossa käy Sanan kuulolla saamassa opetusta. Luulen, että näitä juuria, ja siis oppia, olisi hyvä osata koetella ja niiden perusteita punnita. Raamattu kehoittaa: ”Rakkaani, älkää jokaista Henkeä uskoko, vaan koetelkaa Henget, ovatko ne Jumalasta.” Lisäksi Jeesus varoittaa saddukeuksia, jotka olivat aikansa yläluokkaa: ”Te eksytte, koska te ette tunne kirjoituksia” (Matt 22:29).

Kristinusko on ilmoitettu Raamatussa eli Jumalan Sanassa, joka on Pyhän Hengen inspiroimana syntynyt (2 Tim 3:15-16). Näin ollen kristinusko ei muutu, koska Raamattu ei muutu. Se pysyy samana vaikka kulttuuri, yhteiskunta, papit ja saarnaajat vaihtuvat, koska ilmoitus on jo annettu, eikä uutta ilmoitusta enää tule (Ilm 22:18). Uskonpuhdistuksen perintönä Raamattuja on käännetty lukuisille kielille ja nykyään jokaisen on mahdollista – ja erittäin tärkeää! – tuntea nämä kirjoitukset. Se mitä Raamattu sanoo on totta. Jeesus nimittäin lupasi opetuslapsillensa Pyhän Hengen, kun hän astuisi taivaaseen. Hän kertoi heille, että Pyhä Henki johdattaa heidät kaikkeen totuuteen (Joh 16:13). Voimme siksi varmasti luottaa siihen, että Paavalin kirjeet ja koko Uusi testamentti – kuten Vanhakin testamentti – ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneet ja siksi totta. Jos me tunnemme nuo kirjoitukset niin me voimme kestää uskomme koettelemuksissa eksymättä. Tällöin me voimme myös oppia erottamaan sen, puhuuko opettaja totuuden sanoja eli juurtuuko opetus Raamattuun.

Tiituksen kirjeen toisessa luvussa opetetaan, että terve opetus johtaa myös terveeseen elämään. Paavali opettaa Tiitusta neuvomaan ja kehoittamaan uskovia terveillä sanoilla vanhurskaaseen ja hyvään elämään Jumalan ja ihmisten edessä. Toisessa Timoteuksen kirjeessä Paavali opettaa, kuinka ihmiset eivät kärsi tervettä oppia, vaan kääntyvät taruihin korvasyyhynsä mukaan (2. Tim 4:3-4). Ihmisellä on kiusaus aina poiketa pois totuudesta. Jeesus opettaa kavahtamaan vääriä profeettoja, jotka ovat susia lammasten vaatteissa. Jeesus opettaa, että heidät tunnistaa heidän hedelmistään (Matt 7:16-17). Tämä näkyy minusta ainakin siinä, millaista elämää opetus saa aikaan kuulijoissa ja julistajassa.

Miksi sitten uskomme juurien tunteminen on tärkeää? Miksi tulisi kääntää jokaisen raamatunselittäjän opetusten kivet ja kannot pyrkien pysymään vilpittömästi totuudessa? Eikö riitä jos opetus tuntuu hyvältä ja todelta? Daavid kirjoittaa psalmissa 119: ”Sinun Sanasi on kokonansa totuus.” Siis kokonansa. Jeesus rukoili myös Isää näillä sanoilla: ”Pyhitä heidät totuudessa, sinun sanasi on totuus.” Raamatulla Jumalan Sanana on ylin auktoriteetti, mitä meillä uskovilla on. Raamatunselittäjän auktoriteetti ei mene Raamatun yli, jos hän opettaa jotakin, mitä Raamattu ei opeta. Mikäli emme tunne ja pysy Sananmukaisessa opissa, niin emme pysy Kristuksessa, joka on totuus. 2. Joh 1:9: ”Jokainen joka ei pysy Kristuksen opetuksessa vaan tuo siihen jotakin lisää, on vailla Jumalaa. Jokaisella joka tässä opetuksessa pysyy, on sekä Isä, että Poika.” Olisi hirvittävä tilanne olla ja elää vailla Jumalaa! Pysykäämme siis siinä, mitä Raamattu opettaa ja pyrkikäämme sitä tutkimaan!

Länsimaisessa ihmiskäsityksessä ihannoidaan yksilökeskeisyyttä. Aikamme suurimpia arvoja on yksilön vapaus, jota ei saisi rajoittaa mikään ulkopuolelta tuleva tekijä, vaan ihmisen tulisi itse saada päättää kaikesta ja olla riippumaton valinnoissaan. Kuitenkin täysi riippumattomuus on minusta mahdottomuus ja kaikkien valintojen ja motiivien taustalla voidaan nähdä ulkoapäin tulevia vaikuttavia tekijöitä. Kyse on enempi siitä, mistä yksilö ne ammentaa, kuin siitä että toiset olisivat riippumattomampia yksilövapaudessaan kuin toiset.

Usko, kristillinen elämäntapa ja kristilliset arvot eivät ole muodissa nykyisin. Moni kristitty pitääkin nykyistä länsimaista kulttuuriamme jälkikristillisenä. Se tarkoittaa mm. sitä, että yhteiskunnallisia päätöksiä ja lakeja ei ohjaa enää Raamatun arvot, vaan jotkin muut periaatteet. Kristilliset arvot nähdään vanhanaikaisina kun niitä peilataan modernista yksilönvapausideologiasta käsin. Ihminen, joka ei edes usko, että on olemassa kaiken Luoja, ei luonnollisesti voi hyväksyä, että tuo Luoja tietäisi paremmin, mikä on hänelle parhaaksi, kuin hän itse. Siksi Raamatun ohjeet vanhurskaaseen ja hyvään elämään ihmisten ja Jumalan edessä on nähty tarpeettomiksi.

Ajan henki saattaa tehdä vaikeaksi nähdä myös kristillisen yhteisön, siis seurakunnan, tärkeyden omassa uskonelämässä. Usko on toki henkilökohtainen, mutta usko tarvitsee syntyäkseen ja vahvistuakseen seurakunnan, jonka kautta Pyhä Henki toimii. Usko oli Raamatun aikana yhteisöllinen asia ja se ilmeni juuri kuulumisena seurakuntaan. Eihän alkuseurakunnassa edes ollut vielä omia Raamattuja ja omia tulkintoja Raamatusta tai kristinuskosta. Moni ei silloin edes osannut lukea tai kirjoittaa! Oli vain yhteisön oma suullinen uskontunnustus, johon yhdyttiin. Jeesuksen opetukset, evankeliumi ja synninpäästön sanat kulkivat uskovien suussa ja sydämissä, ennen kuin niitä alettiin kirjoittamaan myös paperille. Uskovat kokoontuivat sananopetuksen, rukouksen ja ehtoollisen äärelle (Apt 2:42). Kristittyjen armolahjat palvelivat yhteisöä, eikä niitä lähdetty harjoittamaan muualle omaan uuteen seurakuntaan.

Olen tullut siihen käsitykseen, että uskova tarvitsee yhteisön ja muut kristityt ympärilleen, koska vihollisemme perkele käy ympärillämme kuin kiljuva jalopeura etsien kenet hän saisi niellä (1 Piet. 5:8). Kristitty tarvitsee muita uskovia ympärilleen, jotka kehottavat valvomaan ja kilvoittelemaan uskossa. Näin Pietarikin kirjeessään kehotti veljiä ja sisariaan: ”olkaa raittiit, valvokaa.” Nykyajan postmoderni ”minä itse”- ihminen tarvitsee nöyryyttä kilvoitellakseen siinä, kun Paavali opettaa, että: ”Älkäämme jättäkö omaa seurakunnankokoustamme.” Tällöin on opeteltava elämään jännitteessä, joka omasta itsestäkin löytyy. Jännite on siinä, että ihminen on samaan aikaan lihassaan syntinen ja itsekäs, mutta Kristuksen tähden vanhurskas ja pyhä. Seurakuntakaan ei ole pelkästään täydellisten ja pyhien, vaan syntisten ja vajavaisten ihmisten muodostama yhteisö, jotka anteeksiantamuksesta osallisina kuuluvat samaan perheeseen.

Olen viime aikoina koittanut tutkia kirkkomme suuria herätyksiä Suomessa ja ymmärtää, mistä niissä on ollut kysymys. Meillä on Suomessa luterilaisen kirkon sisällä koettu ainakin sellaisia herätyksiä, jotka kantavat nykyisin nimiä: rukoilevaisuus, herännäisyys, evankelisuus, lestadiolaisuus ja viidesläisyys. Lisäksi meillä on esimerkiksi Helena Konttisen uukuniemeläisyys yhden mainitakseni ja muita monia pienempiä herätyksiä. Mistä herätyksessä ja heräämisessä on oikein kysymys? Mitä sinä vastaisit?

Näen itse että hengellisessä heräämisessä ihmiselle tapahtuu asenteellinen ja kokemuksellinen mielenmuutos – jokin sydämessä ja mielessä liikahtaa. Jos kyseessä on Raamatullinen mielenmuutos, niin tämän mielenmuutoksen saa aikaan Kristuksen sanat, joista syntyy synnintunto, usko ja herääminen valvomaan. Valvomista on kuuliaisuus Jumalan Sanaa kohtaan ja kilvoitus syntiä vastaan. Kaiken synnyttää siis Jumalan Sanan kuuleminen ja se, että Pyhä Henki sen kautta pääsee ihmisessä vaikuttamaan. Herätys ei voi perustua siksi minusta mihinkään muuhun kuin Jumalan Sanaan. Kyse on myös siitä, että Sana tulee eläväksi ja meidän ihmisten elämäksi – siis sulautuu meihin (Hepr 4:2). Sana siis osuu ja uppoaa sydämeen, eikä vain ”hauki on kala” lauseen viereiseen aivosoluun. Tässä yhteydessä on minusta hyvä muistaa, että eksymisessä ja harhaan joutumisessa on myös kyse mielenmuutoksesta, mutta erilaisesta mielenmuutoksesta kuin heräämisessä (1 Joh. 4:6).

Näen Raamatullisessa herätyksessä olevan syvimmiltään kysymyksen siitä, että ihminen herää tuntemaan omat syntinsä (Joh 16:8). Kun saa armon tajuta omat syntinsä, ja löytää synninpäästön omalle kohdalleen Jeesuksen veriarmon perusteella ja saa uskoa syntinsä anteeksi, niin on löydetty rauha Jumalan kanssa. Silloin on herätty myös valvomaan ja kilvoittelemaan. ”Viisas pelkää ja karttaa pahaa, mutta tyhmä on huoleton ja suruton”, sanotaan Sananlaskuissa. Tätä on minusta valvominen: siis jatkuvaa parannusta, synnintuntoa ja syntien anteeksi saamista. Tässä on minusta herätyksen ydin.

Nukkuva ihminen, on ”huoleton ja suruton”. Nukkuva ihminen on osaton myös Jumalan armosta ja taivaan kirkkaudesta. Hänen tiensä on ”vaivaan vievä”, kuten Psalmissa sanotaan. Siksi valvovan kristityn sydämen tila ei voi olla ”huoleton ja suruton”. Valvova kristitty ahkeroitsee kuuliaisuudessa ”pelolla ja vavistuksella, että hän pelastuisi.” (Fil 2:12) Pelastuminen on yksin armosta ja yksin uskon kautta. Valvovan kristityn sydämessä asuu Jumalaa kunnioittava nöyrä arkuus ja ”Jumalan pelko”, kuten Sananlaskuissa opetetaan. Hän tuntee surua siitä, kun omassa elämässä on vielä monenlaista vikaa ja syntiä, mutta iloa siitä, että saa uskoa kaiken anteeksi.

Moni herätys on lähtenyt liikkeelle parannukseen kehoittamisesta. On itketty syntejä, pyydetty niitä anteeksi polvillaan ja uskottu armon riittävän heikoimmallekin. ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi”, saarnasi Jeesus. Siellä mistä löydät synnintuntoisia ihmisiä, synninhätää, kilvoittelevaa mieltä ja katumusta ristin juurella, olet löytänyt herätyksen lähteen. Siellä Pyhä Henki toimii elävästi. Siellä Jeesus saa pestä syntejä pois ja armahtaa kiusattuja ihmisiä. Siellä Jeesus kehottaa rakkaasti: ”mene äläkä enää syntiä tee”, ja ”joka tunnustaa ja hylkää, se saa armon.”

Valvova kristitty haluaa vaeltaa puhtaalla omallatunnolla (Hepr 13:18). Tämä ei tarkoita, että valvova kristitty olisi synnitön. Tämä tarkoittaa kuitenkin, että valvova kristitty elää anteeksiantamuksessa joka päivä. Virressä lauletaan: ”kun synti kietoo ahdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa, Jeesuksen veri puhdistaa.” Kun omatunto on tullut murheelliseksi synnistä, niin sitä saa pestä Kristuksen veriarmossa. ”Ilman verenvuodatusta ei ole anteeksiantamusta” (Hepr 9:22). ”Autuas se jonka rikokset ovat anteeksi annetut, jonka synti on peitetty” (Ps. 32:1) Se, jonka synnit ovat anteeksiannetut, saa tuntea iloa ja rauhaa omassa tunnossa, jollaista rauhaa ei maailman ihmisellä ole. Se joka on armahdettu synneistään, on matkalla taivaan kirkkauteen.

Isä meidän rukouksessa Jeesus opettaa pyytämään syntejä anteeksi. Daavidkin rukoili psalmilaulun sanoin: ”Herra, anna anteeksi minun syntivelkani, sillä se on suuri.” Kun näin rukoilee, niin saa luottaa siihen, mitä Jeesus sanoo: ”Jos te anotte jotakin minun nimessäni niin minä sen teen.” Kirkossakin ripissä yhdymme rukoukseen: ”Armahda minua vaivaista syntistä, ja katsahda puoleeni laupeutesi silmin.” Kun näin teemme, niin meillä on varmasti tulevaisuus ja toivo!

”Tuo on vain sinun tulkintaasi” on yleinen lausahdus, jos ollaan jostakin Raamatun opetuksesta eri mieltä. Se ei kuitenkaan ole hyvä lausahdus, jos oikeussalissa syytetty sanoisi sen tuomarille sen jälkeen kun hänet on tuomittu. Se ei ole hyvä lausahdus, jos sen sanoisi tentin jälkeen opettajalle, joka on korjannut tenttisi ja antanut vastauksestasi nolla pistettä. Se ei myöskään ole hyvä lausahdus, jos sen sanoisi presidentin vaalien ääntenlaskijalle, silloin kun on eri mieltä vaalivoittajasta.

Se, että tulkitsemme monia asioita usein eri tavalla, ei toki tarkoita että itse asiat olisivat suhteellisia. Karttaakin voi tulkita monella tavalla, vaikka siitä ei ole tahallaan tehty sekavaa, ja määränpäähän pääsee vain jos tulkitsija tulkitsee oikein. Samoin on Raamatun kanssa. Tärkein tulkintaperiaate on minusta rehellisyys. Tekstin kirjoittajalla on usein tietty viesti tai ajatus, jonka hän välittää. Lukijan tehtävä on selvittää se. Samoin on Raamatun eri tekstien kanssa. Niissä kirjoittaja välittää tiettyä viestiä – sanoilla, lauseilla, tyylilajeilla, painotuksilla ja kokonaisuudella. Hän olettaa että lukija ymmärtää sanojen merkityksen, tyylilajin ja kontekstin tietyllä tavalla. Hän olettaa, että tekstin lukija pelaa samojen pelisääntöjen mukaan kuin hän. Kun luemme Raamattua, niin ymmärrämme usein yksittäisten sanojen merkityksen oikein, mutta meidän voi olla vaikeampi länsimaisesta kulttuuristamme käsin asettua siihen kontekstiin, joka Raamatun kirjoittamisaikana oli.

Otan esille yhden esimerkin. Jos suomalainen duunari, kiinalainen pankkiiri ja afrikkalainen sotilas lukevat vaikkapa kirjan Taru sormusten herrasta, niin kirjasta nousee varmasti noille lukijoille erilaisia asioita esille ja kirja synnyttää erilaisia mielleyhtymiä, tunteita ja erilaisen kokemuksen. Kirja puhuu näille ihmisille eri tavalla, johtuen näiden ihmisten erilaisista taustoista. Kuitenkin nämä ihmiset voivat keskustella kirjan juonesta, merkityksestä ja pointeista ja ymmärtää ne samalla tavalla, mutta ehkä hieman eri näkökulmista. Ainakaan heidän käsityksensä kirjan loppuratkaisusta tuskin poikkeavat toisistaan siten, että ne ovat ristiriidassa keskenään, tai ristiriidassa J.R.R. Tolkienin viestin kanssa.

Raamatun kirjoittajilla oli siis mielessään tietty viesti, jota he välittivät, kirjoittaessaan Raamatun eri tekstejä. Tehtävänämme on selvittää tuo viesti oikein. Nuo sanat ovat väline, jotka välittävät viestiä. ”Tuo on vain sinun tulkintaasi” ei siksi ole kovin hedelmällinen lausahdus tai keskustelun avaus, olipa kyse sitten Raamatusta tai Taru sormusten herrasta. Raamattua lukiessa tulisi toimia ihan normaalien tekstin tulkitsemisen pelisääntöjen mukaan, kuten mitä tahansa tekstiä lukiessa. Toisaalta tämä ei vielä riitä, koska Raamattu on oman opetuksensa mukaan Pyhän Hengen inspiroimana syntynyt kirja ja se ei myöskään aukea ilman Pyhää Henkeä.

Kuka sitten selittää ja tulkitsee Raamattua oikein? Kenen tulkinta on Pyhän Hengen johdattamana syntynyt?

Itseäni on auttanut sen asian ymmärtäminen, että en ole mikään objektiivinen tulkitsija. Minun tulkintani ei ole välttämättä tismalleen juuri se mitä  kirjoittaja on tarkoittanut. Itseasiassa Raamattu todistaa, että tietomme on vajavaista (1 Kor 13:9). Näkökykymme ja ymmärryksemme on vajavaista. Siksi meidän tulisi minusta rukoilla ymmärrystä ja Pyhän Hengen johdatusta, kun luemme Raamattua. 1 Kor 2:14 ”Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla”. Jeesus nimittää Pyhää Henkeä totuuden Hengeksi, joka johtaa uskovansa kaikkeen totuuteen. Tätä meidän tulee rukoilla lukiessamme Raamattua!

Lisäksi kirkko on ollut olemassa jo 2000 vuotta! Jumala on Pyhän Henkensä kautta johdattanut kansaansa meidän aikaamme asti, eikä jätä Sanansa mukaan työtään kesken. Jos siis Raamatuntulkintamme ei saisi lainkaan kannatusta kirkon historian Raamatunymmärrykseen peilaten, niin meidän tulisi minusta olla nöyriä ja miettiä: olenko todella niin erityinen, että Jumala ei ole avannut tätä asiaa kenellekään toiselle kirkon historiassa aiemmin tällä tavalla kuin nyt itse tätä tulkitsen.

Minusta siis Raamatun tulkinnassamme tärkeimmät tulkintaperiaatteet on rehellisyys, rukous ja tradition kunnioittaminen. Suurin ongelmamme tulkitessamme Raamattua on meissä asuva synti ja itsekeskeisyys.

Jeesusta seurasi suuri määrä ihmisiä Hänen eläessään maan päällä. Hän auttoi ihmisiä, paransi sairaita, antoi syntejä anteeksi ja julisti Jumalan valtakunnan tulleen. Sanoma Jeesuksesta levisikin juuri tekojen kautta. Kysyisinkin nyt: Mihin Jeesus itseasiassa kutsuu ihmisiä, kun hän sanoo ”seuratkaa minua”? Minkä työn Jeesus aloitti, jota Hän kutsui seuraajansa jatkamaan?

Lähden kuitenkin toisesta päästä liikkeelle. Pienoisevankeliumissa Joh. 3:16 todetaan: ” Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainokaisen poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.” Jumala tuli ihmiseksi kärsimään meidän rangaistuksemme, jotta meillä voisi olla taas yhteys Isään, uskon kautta. Ilman sitä, että Jeesus kuoli ristillä, ei olisi syntien anteeksiantamusta, ja me kantaisimme yhä itse omien syntiemme painolastia mukanamme. Tämä ”sanoma rististä”, kuten Paavali tiivistää, tulisi olla minusta kirkon kirkkain ja selvin ääni. Ja myös sen, että uskon kautta tuosta anteeksiannosta pääsee osalliseksi. Ilman syntiemme sovitusta, ei olisi väliä silläkään, mitä uskovina teemme ja miten Jeesusta seuraamme, jos se päättyisi iankaikkiseen kadotukseen syntiemme takia. Paavali sanoo, että jos on laittanut toivonsa Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, niin on kaikista ihmisistä surkuteltavin. Ilman ristintyötä ei tälläkään maallisella vaelluksellamme ole mitään isompaa merkitystä.

Uskovina, Jeesuksen ristintyön armosta ja vieläpä Pyhästä Hengestä osallisina, meidän tärkeä kysymyksemme on paitsi se, miten säilymme uskovina loppuun asti, niin myös se, mikä on nyt elämämme tarkoitus Kristuksen seuraajina. Raamatun aikana tuli jo esille tällainen vastausyritys esittämääni kysymykseen: minulla on usko, muttei tekoja. Usko on tällöin ikään kuin vain elämästämme irrallinen abstrakti ja henkinen asia, eikä sen tarvitse näkyä käytännössä mitenkään. Jaakobin kirjeessä opetetaan kuitenkin, ettei näin voi olla. Paavali myös opettaa, ettei uskova voi koskaan käyttää tällä tavalla halvasti hyväkseen Jumalan armoa lupana elää Jumalan tahdon vastaisesti.

Kaikki lähtee minusta siitä, jos ymmärrämme mitä on parannus, kilvoitus ja tehtävämme uskovina. Usko ei ole koskaan vain paikallaan olemista, vaan tiellä kulkemista. Raamatun mukaan me voimme olla vajavaisuudestamme huolimatta Jumalan työtovereita. Uskovien tehtävä on viedä evankeliumia eteenpäin, jotta ihmisiä voisi tulla uskoon. Kun seuraavan kerran luemme Raamattua ja erityisesti evankeliumeja ja Paavalin kirjeitä, niin voimme lukea niitä siitä näkökulmasta, että mitä Jeesus haluaa meidän ihan oikeasti tekevän uskovina. Ei pelastuaksemme vaan siksi, että sillä on Jumalalle merkitystä miten elämme uskovina, ja miten esimerkiksi kohtelemme lähimmäisiämme. Lisäksi ottaaksemme tosissamme Raamatun kehotuksen kilvoittelemaan uskossa syntiä ja perkelettä vastustaen, jotta mekin pääsisimme puhtaalla omallatunnolla iankaikkisesta elämästä kerran osallisiksi. Raamattu opettaa minusta selvästi että synti vie eroon Jumalasta ja uskosta ja siksi sitä on Jumalan voimasta vastustettava.

Itse ohitin aiemmin liian helposti Raamatun kehotukset, enkä ymmärtänyt, että ne olisivat koskeneet minua. Oli helppoa keksiä kaikenlaisia tekosyitä, kuten ”en pysty olemaan täydellinen, en siis yritä olla edes vähässä uskollinen” tai ”Raamatun kehotukset on annettu VAIN sitä varten, että huomaisin etten voi niitä täyttää (vaikka en edes yrittäisikään) ja siitä tietäisin olevani syntinen.” Lopulta on minusta niin, että nämä tekosyyt lähtevät omasta lihasta ja osa jopa siitä, että on uskottu sielunvihollisen valheita Jumalan Sanan sijaan.

Ajatelma: Usko ei ole syvimmiltään teoriaa, vaan käytäntöä.

Joh 14:

”Kyllä minulla on suhde yläkertaan kunnossa, mutta en minä mikään hihhuli ole.” Näin totesi eräs jo edesmennyt potilaani, kun kyselin häneltä tarvetta tavata sairaalapastoria, kun elämän loppu oli käsillä. Mutta mikä sitten on hihhuli?

Ei-uskovan silmissä kaikki uskovat saattavat näyttäytyä hihhuleina. Tällä voidaan tarkoittaa sitä, että arviointikyky tai todellisuudentaju on vinksahtanut, tai että halutaan uskoa asioihin, jotka ovat epäluotettavia esimerkiksi nykyisillä tieteellisillä mittareilla mitattuna. Ajatellaan ehkä, että uskovalla jalat irtoavat maasta ja hänen elämänsä kuluu turhien syntiahdistusten ja vanhanaikaisten oppien kanssa kamppailemiseen. Jyrkimmät saattavat pitää uskovia jopa harhaluuloisina! Hihhuli sanalla on minusta vahva negatiivinen kaiku.

Toisaalta jokaisella ihmisellä on jokin maailmankatsomus. Jokaisella ihmisellä on myös jokin ajatus esimerkiksi siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mistä ihminen on tullut ja mitä elämä on. Raamattu kertoo että kaikilla Jumalan luomilla ihmisillä on tietoisuus siitä, että on olemassa Jumala (Room 1:20). Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että usko yliluonnolliseen ja uskonnollisuus ilmenevät kaikkialla maailmassa riippumatta siitä, tunnetaanko kristinuskon Jumalaa. Ateismikin täyttää monessa mielessä uskonnon kriteerit. Siinä ihminen, ja hänen järkensä on kaiken mitta. Omasta näkökulmastani ajattelen, että pitää olla myös hieman hihhuli, jotta voi uskoa esimerkiksi siihen, ettei Jumalaa ole tai siihen, että ihminen on syntynyt itsestään tyhjästä.

Olivatko Raamatun ajan ihmiset hihhuleita? Millaisella paikalla usko oli heidän elämänsä tärkeysjärjestyksessä? Opetuslapset jättivät koko elämänsä ja lähtivät seuraamaan Jeesusta. Paavali joutui monesti kahleisiin ja ruoskittavaksi Jeesuksen tuntemisen tähden. Stefanus kuoli uskonsa vuoksi ja rukoili armoa kivittäjilleen. Apostolit rukoilivat sairaiden paranemista ja ajoivat ulos riivaajahenkiä, samalla kertoen ylösnousseesta Jeesuksesta. Vanhan testamentin ajan profeettoja kivitettiin, koska he rohkenivat sanoa: ”Näin sanoo Herra.” Nooa rakensi vuosikausia kärsivällisesti arkkia, koska Jumala niin käski. Mooses astui faaraon eteen ja pyysi faaraota vapauttamaan israelilaiset, koska Jumala oli häntä siihen kehottanut.

Toisaalta täytyy samalla todeta Raamatun henkilöiden raadollisuus, kun katsoo tarkemmin heidän elämäänsä. Pietari kielsi Jeesuksen kolmesti. Tuomas epäili, että Jeesus olisi noussut kuolleista ennenkuin hän kohtasi ylösnousseen Herransa. Kaikki opetuslapset pakenivat kun Jeesus otettiin kiinni. Daavid anasti itselleen toisen vaimon. Nooa joi itsensä humalaan, kun vesi laski ja arkki karahti maan kamaralle. Joona pakeni Jumalan kutsua. Raamatun henkilöt olivat siis tavallisia ihmisiä, joista kasvoi Jumalan koulussa riittävän pieniä ja nöyriä astumaan omaan kutsumukseensa – Jumalan voimasta. Jumala nimittäin Sanansa mukaan käyttää heikkoja, jotka hän voi täyttää voimallaan (1 Kor 1:30).

Jumalan sana kehottaa meitä kasvamaan kohti Kristuksen kuvan kaltaisuutta, ja sen tulisi olla jokaisen kristityn sydämen asenne. ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä” Joh 3:30. Tuota asennetta saa rukoilla ja siinä tulee kilvoitella! Jokaisen matka kohti tuota asennetta on myös kesken – olemmehan monella tapaa vajavaisia. Omaa lihaa ei pääse pakoon. Ilman syntiemme anteeksiantamusta emme pitkälle pötki tässä kilvoituksessamme.

Millainen ihminen sitten on hihhuli? Mitä sinä vastaisit? En tiedä tarvitseeko sitä välttämättä tietääkään, kunhan tuntee sen, kuka ja millainen Jeesus on, koska ”Hänen tulee kasvaa mutta minun vähetä.”

Mark. 16:16 ” Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.”

Mitä on usko? Raamatun mukaan usko on lujaa luottamusta Jumalaan ja ojentautumista sen mukaan mikä ei näy (Hepr 11:1). Usko näkyy teoissa (Jaak 2:20). Usko asuu sydämessä – koko ihmisyydessä – eikä vain pään tiedossa. Usko on myös suulla tunnustamista (Room 10:10). Usko on lahjaa, jonka Pyhä Henki synnyttää (Ef 2:8). Eli lyhyesti: usko on luottamista Jumalaan, josta Raamattu kertoo, turvautumista Jeesukseen syntien sovittajana ja halua elää Jumalan tahdon mukaan päivittäisessä parannuksessa ja anteeksiantamuksessa apua aina uudelleen Jumalalta anoen ja rukoillen.

Usko syntyy Jumalan Sanan ja evankeliumin kuulemisen kautta – sen synnyttää Pyhä Henki. Evankeliumi on sanoma Jeesuksen ristillä ansaitsemasta syntien sovituksesta. Jeesus lähetti apostolinsa saarnaamaan tuota syntien anteeksiantamuksen verievankeliumia, kun hän astui taivaaseen. Hän puhalsi heidän päälleen ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki, joiden synnit te anteeksi annatte niille ne ovat anteeksi annetut.” Tämän saarna anteeksiannosta perustuu vain Jeesuksen ristintyöhön. Se kuuluu kaikille syntinsä tunteville ja parannusta kaipaaville. Tätä evankeliumia ovat kristityt saarnanneet läpi historian, ja tämän evankeliumin voi yhä löytää jokainen omalle kohdalleen niin pitkään kuin armonaikaa on jäljellä. Tämän anteeksiantamuksen saa jokainen omistaa omalle kohdalleen ilman ehtoja, koska Jumalan Sanan lupaus on luotettava. Jos joku sen omalle kohdalleen uskoo ja omistaa, niin se on Pyhän Hengen työtä. Armo ja anteeksiantamus kasvattavat olemaan armollisia myös muille ja rakastamaan niitä ihmisiä, jotka ovat elämässämme.

Mitä on kaste? Jeesus kehotti apostoleja kastamaan: Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Apostolit kehottivat ihmisiä kääntymään synneistään ja ottamaan vastaan kasteen vedoten ihmisten aktiivisuuteen kääntymyksessä ja kasteen vastaanottamisessa. Toisaalta kirkossa on varhaisista ajoista asti kastettu myös uskovien kotien lapsia, joille on sitten opetettu Jeesuksesta ja taivaan tiestä pienestä saakka. Tällöin kastettava on saanut syntyä uudesti Jumalan lapseksi jo pienenä lähellä ensimmäistä syntymäänsä. Nähdäkseni Raamatun mukaan väliä ei ole niinkään sillä, onko kastettu lapsena vai aikuisena, kunhan vain on saanut vastaanottaa kristillisen kasteen. Kasteessa ihminen on pesty puhtaaksi synneistä (Apt 2:38). Luonnollisesti yksi kaste riittää. Kuitenkaan yksin kaste ilman uskoa ei pelasta. Jos kastettu myöhemmin hylkää uskonsa ja lähtee tuhlaajalapsen tielle, niin häntä tulee kutsua palaamaan parannuksen kautta Jumalan lapseksi. Parannuksessa tuhlaajalapsi saa tunnustaa syntinsä ja uskoa ne anteeksi.

Ilm 3:20 ”Minä seison ovella ja kolkutan, jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen ja me aterioimme yhdessä, minä ja hän”. Jeesuksen seuraaminen ja Häneen uskominen ovat kutsu joka kuuluu kaikille! Hän on ainoa tie taivaaseen! Hänessä on myös elämä – yltäkylläinen elämä! Sinäkin saat uskoa Jeesuksen ristintyön tähden kaikki syntisi, vikasi ja virheesi anteeksi ja rukoilla Psalmin sanoin:

Ps 51:2 ”Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synneistäni.”

Jumala on luvannut kuulla kaikki rukouksemme Jeesuksen tähden ja voit olla varma, että hän vastaa sinulle tähän Hänelle mieluiseen rukoukseen!

Heikkokin usko riittää – uskon kohde ratkaisee.