Ihmisen autuuden kannalta ratkaiseva kysymys on: kuka voi antaa synnit anteeksi? Jos synnit eivät ole anteeksi, niin ei voi päästä taivaaseen. Taivaaseen ei näet oteta mitään epäpuhdasta tai epäpyhää. Sekään ei vielä riitä, jos tietää että Jeesus voi antaa synnit anteeksi, jos ei tiedä missä Jeesus on konkreettisesti antamassa syntejä anteeksi. Pitääkö ihmisen matkustaa 2000 vuotta ajassa taaksepäin saadakseen syntinsä Jeesukselta anteeksi? Vai mitä Raamattu ja kirkko opettaa? Kuka voi siis antaa synnit anteeksi?
On aluksi tärkeää muistaa, että Jeesus antoi syntejä anteeksi eläessään maan päällä. Tämä synnytti kohinaa Jeesuksen aikana. Fariseukset ja kirjanoppineet vastustivat Jeesusta, sanoen ettei kukaan muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi. Tätä varten ylipappi uhrasi Suurena sovintopäivänä eli seitsemännen kuun kymmenentenä päivänä syntiuhrin Herralle, koko kansan syntien edestä (3. Moos. 16). Tällöin kansa paastosi. Jeesuksen toiminta jakaa syntien anteeksiantamusta oli siis juutalaisuudesta poikkeavaa ja herätti kysymyksiä: millä oikeudella Jeesus näin toimi? Jeesus sanoi, että Hänelle on annettu kaikki valta taivaassa ja maanpäällä. Jumalana Hänellä oli myös valta antaa syntejä anteeksi julistamalla synninpäästöjä. Tätä Hän ei kuitenkaan tehnyt ilmaiseksi, sillä Hän itse kärsi kaikkien syntien rangaistuksen Golgatalla. Voisi ajatella, ettei Hän varmasti jakanut synninpäästöjä kevyin sydämin, sillä Getsemanessakin Hän hikoili verta sen tuskan takia, joka häntä odotti Jerusalemissa.
Kun Jeesus astui taivaaseen, niin hän antoi vallan antaa syntejä anteeksi yhdelletoista apostolilleen sanoen: ” Ottakaa Pyhä Henki, joille te synnit anteeksi annatte, niille ne anteeksi annetaan, ja joille te ne pidätte, niille ne ovat pidetyt” (Joh. 20:23). Näin Jeesuksen aloittama toiminta jatkui Hänen taivaaseenastumisensa jälkeen apostolien työn kautta. Kirkko onkin liittänyt avainten vallan ja syntien anteeksiantamisen vallan apostolisen viran tehtäviin. Tämä tehtävä on kulkenut kättenpäällepanemisen kautta paimenvirkaan kuuluvana tehtävänä sukupolvelta toiselle. Joskus avaimet on otettu apostoliselta viralta yleisen pappeuden eli seurakuntalaisten hoitoon, mutta tälle käytännölle ei ole ymmärtääkseni kovin vahvoja kirkkohistoriallisia perusteluja ja Jeesuskin antoi synninpäästön avaimet vain apostoleilleen, ei kaikille seuraajilleen.
Kun haluat siis saada varmasti syntisi anteeksi ja löytää Jeesuksen anteeksiantamuksen synneistäsi nykyaikana, niin minun neuvoni on, että etsiydyt paimenen luokse, joka edustaa oikeaa ja alkuperäistä apostolista virkaa ajassamme. Kun pyydät ja saat häneltä synninpäästön, niin se on itsensä Kristuksen synninpäästö. Jeesus nimittäin opetti apostoleilleen: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki, minkä te sidotte maan päällä, on oleva sidottu taivaassa, ja kaikki, minkä te päästätte maan päällä, on oleva päästetty taivaassa” (Matt. 18:18).
Lopuksi siteeraan Tunnustuskirjojen Augsburgin tunnustusta, joka nivoo ripin ja parannuksen mielestäni hyvin yhteen: ” Ripistä seurakuntamme opettavat, että yksityinen synninpäästö tulee säilyttää seurakunnissa, vaikka kaikkien syntien luetteleminen ripissä ei ole välttämätöntä. Se on näet psalmin mukaan mahdotontakin: ”Erhetykset (Ps. 19:13) kuka ymmärtää? Parannuksesta seurakuntamme opettavat, että ne, jotka ovat kasteen jälkeen langenneet, voivat saada syntien anteeksiantamuksen milloin tahansa, kun he kääntyvät, ja että kirkon tulee antaa synninpäästö niille, jotka näin palaavat tehdäkseen parannuksen. Parannus näet sisältää varsinaisesti seuraavat kaksi asiaa. Toinen on katumus eli synnintunnosta johtuva pelästyminen, joka ahdistaa omaatuntoa. Toinen on usko, joka syntyy evankeliumista eli synninpäästöstä ja joka luottaa siihen, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden, ja antaa omalletunnolle lohdutuksen ja vapauttaa sen pelosta. Tämän jälkeen tulee seurata hyvien tekojen, jotka ovat parannuksen hedelmiä.”
Harjoittaessani lääkärin ammattia olen monesti tullut ajatelleeksi, että monenlaisten vaivojen perimmäinen huoli taitaa olla kuolemanpelko. Varsinkin tämä näkyy ikäihmisten kohdalla, kun oma elämä käy vanhuuden vaivojen takia rajallisemmaksi. Silloin tukeudutaan lääkäriin, jolta haetaan usein rohkaisua ja ollaan tyytyväisiä siihen, kun lääkäri toteaa, että terveys vaikuttaa vakaalta ja veriarvot ovat kunnossa. Huolet unohtuvat vähäksi aikaa ja elämä jatkuu. Kuolema ei sittenkään vielä tule. Myös nuoret kärsivät kuolemanpelosta. Syöpää pelätään ja se on usein taustalla olevana huolena, kun tullaan kertomaan vaivoista vastaanotolle. Entä jos minulla onkin vakava kuolemaan johtava sairaus? Entä jos elämäni päättyy? Onkohan tämä patti tai tämä luomi syöpää?
Mielekäs, onnellinen ja turvallinen elämä vaatii taakseen elämän jatkuvuuden kokemuksen. Tätä jatkuvuutta terveys juuri on. Uhkakuvat ja pelot heikentävät elämisen laatua ja sairastumisen pelko voi viedä elämän ilon kokonaan pois. Tilanne on toinen, kun ollaan saattohoidossa ja kuolema on konkreettisemmin läsnä. Tällöin elämän jatkuvuus rikkoutuu ja jokainen päivä vie ajatuksissa lähemmäs kuolemaa. Tilanne järkyttää aina, olipa kyse vanhuksesta tai sairaasta lapsesta, jota saattohoidetaan. Tällaisissa tilanteissa elämä saattaa tuntua epäoikeudenmukaiselta. Kuitenkin se on varmaa – olipa asia sitten enemmän tai vähemmän tiedostettua – että kaikki kuolevat kerran. Lääkärinä minulla ei ole kestävää vastausta kuolemanpelon ongelmaan – ainakaan sellaista, joka tyynnyttää huolestuneimmatkin ihmiset.
Raamatusta sen sijaan löydän kuolemanpelkoon kestävän avun. Kaste kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja turvautuminen Jeesukseen syntien sovittajana tuovat toivon iankaikkisesta elämästä, jota ei lääketiede tunne. Eikä se voikaan tuntea, koska kyse on uskon asiasta ja lääketiede tutkii vain asioita, joita voidaan tämän elämän rajojen sisällä kokeellisesti toistaa ja tutkia. Kuolemasta ei saada tietoa empiirisillä tutkimuksilla. Jeesus opetti: ”Ja älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, ja ei voi sielua tappaa; mutta peljätkäät enemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa” (Matt. 10:28). Sairaudet, syöpä, väkivallan teot ja onnettomuudet voivat viedä ihmiseltä hengen, mutta Jeesuksen mukaan näitä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. Ennemmin tulee pelätä Jumalaa, joka voi tuomita sielun helvettiin. Jos asiat ovat kunnossa Jumalan kanssa, niin kristityllä ei ole mitään todellista syytä pelätä kuolemaa, koska se on vain siirtymistä Kristuksen luokse (Fil. 1:23).
Vaikka kristitylle kuolema onkin Paavalin sanoin voitto (Fil 1:21), niin silti kristityn tulee kunnioittaa elämää, koska Jumala kunnioittaa sitä. Kuolemaa ei tule tieten tahtoen jouduttaa esimerkiksi elämällä vastuuttomasti kuin veitsen terällä. Paholainen kiusasi Jeesustakin heittäytymään rotkoon vedoten siihen, että enkelit kuitenkin varjelisivat häntä (Matt. 4:6). Jeesus ei kuitenkaan lähtenyt näin leikkimään Jumalan varjeluksella, eikä meidänkään siksi tule lähteä. On toisaalta myös totta, että Kristuksen evankeliumin tähden kristityt ovat kautta aikojen kuuliaisuudesta lähetyskäskylle joutuneet asettamaan itsensä hengenvaaraan, jotta evankeliumi voisi mennä eteenpäin. Tällöin ei ole voitu muuta kuin luottaa Jumalan johdatukseen ja siihen, että elämä on aina viimekädessä Jumalan kädessä.
Kristityn ei tarvitse siis pelätä kuolemaa. Elämä on lahjaa Jumalalta ja se on aina Jumalan kädessä. Sairaudet ja kuolema ovat syntiinlankeemuksen seurausta, mutta niidenkin kohdatessa voi opetella kiittämään Jumalaa elämän antajana. Lääkärinä voi tehdä paljon edistääkseen terveyttä ja elämän jatkuvuuden kokemusta, mutta nämä eivät kuitenkaan tuo syvintä rauhaa kuolemanpelon kanssa kamppaileville ihmisille. Tämän rauhan voi tuoda vain haavoitettu Kristus, Jumalan Poika, joka on sinunkin syntisi ristillä sovittanut. Hän on kuollut puolestasi, jotta sinun ei tarvitsisi kuolla iankaikkisesti.
Väitetään, että Länsimaissa on käynnissä yhteiskunnan ja valtionkirkkojen sekularisoituminen ja liberalisoituminen. Tämä näkyy monessa asiassa kuten siinä, että muut maailman uskonnot ja ideologiat saavat kannatusta lännessä kristinuskon lisäksi ja usein hieman poleemisestikin kristinuskoon nähden, tai joskus jopa kristillisen kirkon sisällä. Valtioiden ja kirkkojen päätöksenteko pohjautuu yhä useammin muihin arvoihin kuin konservatiivisiin kristillisiin arvoihin. Esimerkiksi avioliiton muuttaminen sukupuolineutraaliksi, kuvaa mielestäni hyvin uusia liberaaleja tuulia lainsäädännössä. Mutta miksi Länsimaat luopuvat kristinuskosta? Miksi valtionkirkot luopuvat perinteisestä kristinuskosta ja siirtyvät liberaaliin tulkintaan seuraten laajempaa yhteiskunnallista kehitystä?
Jotta voisimme ymmärtää yhteiskuntamme kehitystä paremmin, niin meidän tulisi tutustua historiaan ja siihen, mistä yhteiskuntaamme mullistavat aatteet ovat peräisin. Taustalla on ainakin 1700-luvun valistuksen aika, joka alkoi korostaa ihmisen järkeä kaiken tiedon mittarina. Samoihin aikoihin syntyi liberalismi, jossa alettiin korostaa vapautta ja tämä tarkoitti myös vapautta uskonnollisista perinteistä ja arvoista. Darwinismissa ”todistettiin”, että maailma on syntynyt itsestään, eikä Jumalaa tarvita sen luojaksi. Materialistinen kehitys teki monesta rikkaan ja tällaisena monen on vaikea käydä Jeesuksen opetuksen mukaisesti taivasten valtakuntaan, koska sydän kiinnittyi maallisiin aarteisiin. Nykyiseen yhteiskuntaamme ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös maailmansodat kansanmurhineen, jotka ovat luoneet edellytyksiä liberaalien arvojen kasvulle ”ahdasmielisten” konservatiivisten arvojen sijaan. Lisäksi kaupungistuminen, teollistuminen ja feminismi ovat vaikuttaneet yhteiskuntaamme, ja sen perusyksikköön perheeseen. Äidit ovat siirtyneet yhä enemmän työelämään ja perinteinen perhekeskeisyys on vähentynyt. Lapset ovat siirtyneet yhteiskunnan kasvatettavaksi. Perhekoko on myös pienentynyt ja vastuu suvun vanhuksista on siirtynyt yhteiskunnalle. Samalla vanhusten yksinäisyys on lisääntynyt ja myös esimerkiksi nuorten mielenterveysongelmat. Myös isien työt ovat siirtyneet kodin ulkopuolelle maataloudesta tehtaisiin.
Yhteiskunnallinen muutos ei vielä kuitenkaan selitä sitä, miksi kirkko irrottautuu päätöksissään vanhakirkollisista perinteistä. Suomessakin kirkolla olisi perustuslaillinen oikeus toimia perinteisen kristinuskon arvojen mukaisesti. Laki ei siis vaadi sitä tekemään omasta uskontulkinnasta ja perinteestä poikkeavia ratkaisuja. Kirkon sekularisoituminen Suomessa on kuitenkin ilmeistä, kun lukee vaikkapa kirkollisia uutisia ja kannanottoja. Naispappeus, eronneiden vihkiminen, homoliitot ja -siunaamiset, opillisten fundamenttien kuten Jeesuksen neitseestäsyntymisen inflaatio pappien keskuudessa, kirkon jalkautuminen hyväksyvästi kaikenlaisiin jumalattomiin tilaisuuksiin, maallisesta kontekstista otetut jumalanpalvelusmuodot, luopuminen luterilaisesta tunnustuksesta, konservatiivien erottaminen kirkosta ja pyhityselämän korvaaminen rajattomuudella ja suvaitsevaisuudella ovat esimerkkejä kirkon sekularisoitumisesta.
Raamattu antaa ohjeeksi mielestäni osuvasti aikamme tilanteeseen: ”Ja älkäät sovittako teitänne tämän maailman muodon jälkeen” (Room 12:2). Raamattu on konservatiivinen siinä mielessä, että se neuvoo kulkemaan vain Jeesus-tiellä, eikä sovittamaan omaa kaitaa tietä tämän maailman teiden kanssa. Jeesus opetti: ”Joka minua rakastaa, se pitää minun sanani” (Joh. 14:23) ja jatkoi: ”Joka ei minua rakasta, ei se minun sanojani kätke”. Kirkon haaste on siinä, ovatko Jeesuksen sanat kirkolle niin rakkaat ja kallisarvoiset, että se pysyy niissä riippumatta maailman virtauksista ja suosiosta, vai valitseeko se mieluummin mukautumisen tien. Ongelma mukautumisen tiessä on se, että silloin usko ja teot eivät ole enää sopusoinnussa apostolien opetuksen ja Jeesuksen sanojen kanssa.
Jeesus sanoi apostoleilleen: ”Joka teitä kuulee, se minua kuulee, ja joka teidät katsoo ylön, se katsoo ylön minun; mutta joka minun katsoo ylön, hän katsoo ylön sen, joka minun lähetti” (Luuk. 10:16). Ne, jotka kuulevat apostoleja ja heidän opetustaan, kuulevat itse Kristusta, joka heidät lähetti. Joka taas hylkää apostolisen opin, se hylkää ja ylenkatsoo itsensä Kristuksen, koskapa ei ota vastaan Hänen lähettämiään ja valtuuttamiaan evankeliumin julistajia. Kirkon liberalisoitumisen ongelman ydin on mielestäni juuri tässä: apostolisen opin ylenkatsomisessa ja hukkaamisessa. Samalla kaitaa tietä levennetään ilman Kaikkivaltiaan lupaa. Tällöin ei ole enää mitään takeita siitä, missä määrin kirkko johdattaa ihmisiä pelastukseen, ja kuka herra kirkossa hallitsee. Jos Kristus on kirkon Herra, niin kirkko on alisteinen Kristuksen sanoille. Muutoin kirkko on Kristuksen herra.
Kaiken sekularisoitumisen keskellä herää muutama kysymys: Jos yhteiskunnassamme kirkko ja kristityt eivät pidä esillä kristillisiä arvoja, niin kuka sitten? Jos Suomen piispat eivät näe syntiä enää syntinä, niin miten valtion virkamiehet voisivat nähdä? Jos suola muuttuu mauttomaksi, niin miten sitten suolataan? Jos valo muuttuu itse pimeydeksi, niin miten pimeässä olevia voisi johdattaa tuntemaan valon ja totuuden?
Ymmärrän, että monilla maallistuneen kansankirkon konservatiivisilla kristityillä on vaikeat oltavat. On varmasti hirvittävää elää keskellä muutosta, jota ei halua. Moni varmasti rukoilee muutosta kirkon maallistumista vastaan. Kuitenkin hiljaisuus on myöntymisen merkki, ja jos kynttilä on vakan alla, niin pimeys vallitsee. Jos Sanaa ei nosteta esille keskusteluissa, niin mielipiteet ja lihan mieli vallitsevat. Siksi on tärkeää olla rohkea ja pitää Sanasta kiinni sanoissa ja ennen kaikkea teoissa. Muuten voi käydä niin, että mukautuu itsekin. Kun omat teot muuttuvat, niin pikkuhiljaa myös ajatukset muuttuvat ja lopulta oma usko muuttuu. Tämä johtuu siitä, että on psyykelle kestämätön tilanne, jos omat ajatukset ja teot ovat pidemmän päälle ristiriidassa. Siksi täytyy ensin saada toinen muuttamaan tekojaan, jos haluaa hänen muuttavan ajatustapojaan. Muutos kulkeekin yhteistyön ja suvaitsemisen kautta hyväksymiseen ja lopulta Sanan vesittämiseen – siis tekojen kautta ajattelutapojen muuttumiseen. Kun rukoilemme muutosta ja herätystä kirkollemme ja kansallemme, niin voisimme miettiä kuinka itse voisimme olla tuo muutos ja kuinka itse voisimme toimia niin kuin valvovien kristittyjen tulee toimia. Voisitko sinä siis olla rukouksiesi rukousvastaus?
Jos kirkko lakkaa julistamasta syntiä synniksi ja saarnaamasta lakia, niin seurakuntalaisille käy siten, että pikkuhiljaa he alkavat pitää syntisiä tekojaan pienempinä synteinä ja sitten eivät enää synteinä lainkaan. Tällöinen omien tekojen ja ajatusten välinen ristiriita poistuu ja psyykeen on helpompi olla. Kuitenkin Paavali vastustaa tällaista mukautumista. Hän kuvaa, että uskovan elämä on loppuun saakka ahdistavan ristiriidan kanssa elämistä, jossa liha sotii henkeä vastaan (Room. 8:6). Paavali kuvasi tekevänsä itse sitä, mitä ei tahtonut. Siitä hän päätteli synnin asuvan hänessä. Tahto hänellä oli elää hengen mielen mukaan. Jos haluamme jatkossakin tahtoa elää hengen mukaan ja murehduttaa omantuntomme siitä synnistä mitä elämässämme näemme ja tarvita Kristusta Vapahtajaksemme, niin meidän on kuultava sitä Hyvän Paimenen ääntä, jossa saarnataan synti synniksi ja armo armoksi. Muuten mekin jälki-kristillistymme.
Kuka Jeesus on? Kuka Jumala on? Kuka Pyhä Henki on? Miten maailma on syntynyt ja miten kaikki tulee päättymään? Miksi Jeesus tuli maailmaan? Mikä seurakunta oikeastaan on? Miten ihminen voi pelastua? Mikä on seurakunnan ja kristityn tehtävä maailmassa? Jokainen kristitty vastaa näihin kysymyksiin jollakin tavalla. Haluan kysyä tässä kirjoituksessani: millä tavalla sinä vastaat? Toisin sanoen, mikä on sinun uskontunnustuksesi? Mikä on siis kristillisen uskosi sisältö?
Monesti on ajateltu, että Raamattu on riittävä uskontunnustus. Ekumeenisessa kristillisyydessä asetetaan usein Raamattu ainoaksi tunnustukseksi ja pyritään asettamaan syrjään eri kirkkokuntien uskontunnustukset. Sanotaan, että Raamattu riittää ja erilaiset uskontunnustukset ovat vain turhia lisäyksiä, jotka vääristävät tavalla tai toisella Raamatun alkuperäisen sanoman ymmärtämistä. Itseasiassa yliopistoeksegetiikan eli akateemisen Raamatun tulkinnan tavoitteena on tarkastella Raamattua riippumattomuudesta käsin ilman minkäänlaista tunnustusta. Tämä on mielestäni ylevä periaate, mutta mielestäni ainakin ideaalina mahdotonta toteuttaa. Jokainen Raamatun tekstin ja historian tulkitsija astuu nimittäin tekstiin oman persoonansa kanssa. Riippumatonta ihmistä ei olekaan. Myöskään tunnustuksetonta ihmistä ei ole. Kaikilla ihmisillä on jokin näkökulma – omat silmälasit – siis oma persoonallisuus, hengellinen tausta ja ennakko-olettamukset, joiden läpi hän katsoo Raamattua. Jos kirkkokuntien uskontunnustuslasit riisutaankin, niin nämä omat silmälasit jäävät väistämättä jäljelle. Objektiivisuus on hyvä tavoite, mutta parhaimmillaankin siihen pääseminen on kovin rajallista.
Riittääkö Raamattu ainoaksi tunnustukseksi? Joku saattaa sanoa, että minä en edusta mitään tunnustuskuntaa, olen vain kristitty. Jos pyydämme häntä vastaamaan kuitenkin aloituskappaleessa oleviin kysymyksiin, niin huomaamme, että tällaisella ”vain kristitylläkin” on jokin näkökulma Raamatun sisältöön, ja siis jokin tunnustus ja käsitys siitä, mitä Raamattu opettaa. On minusta tärkeää karistaa ajatuksista harhakuvitelma, että voisi olla riippumaton yli-ihminen. Tärkeämpää onkin pysähtyä tutkimaan sitä, mikä on oma tunnustus, ja mistä se on lähtöisin. Millaisesta kristillisyydestä on omaksunut Raamatun tulkinnan periaatteita ja vaikutteita? Miten nuo periaatteet kestävät kirkkohistoriallisessa tarkastelussa, eli ovatko ne jonkinlaisia kirkkohistoriallisia uutuuksia vai vanhaa klassista kristillistä uskoa. Pitää muistaa, että Raamattu on myös Jehovan todistajien ja Mormonien pyhä kirja, ja lisäksi Vanha testamentti on Juutalaisuuden ja Islamin pyhä kirja. Silti nämä eivät ole kristinuskoa. Raamattu ei siis yksinään, ainakaan kovin steriilinä kirkkohistoriallisesta tulkintaperinteestä, ole riittävä uskontunnustus.
Raamattu sisältää monta Jumalan kansan uskontunnustusta. Israel tunnusti uskonsa näin: ”Kuule Israel, Herra meidän Jumalamme on yksi (ainoa) Herra” (5. Moos. 6:4). Tästä tunnustuksesta käsin he tulkitsivat Vanhaa testamenttia. Uudessa liitossa uskontunnustus kuului näin: ”Jeesus on Herra” (1. Kor 12:3). Tämä tunnustus erotti kristityt juutalaisista, jotka eivät tätä tunnusta. Tämä on toki kovin lyhyt uskontunnustus ja liittyy siihen, että Jeesus on vanhan testamentin profetioiden täyttymys, siis messias eli Kristus. Jos ei tunne vanhaa testamenttia, niin tämän uskontunnustuksen sisältö jää vaikeaksi ymmärtää. Alkukirkon aikana syntyi myös kolme uskontunnustusta: Apostolinen uskontunnustus, Nikea-Konstantinopolin uskontunnustus ja Athanasioksen uskontunnustus. Nämä kolme uskontunnustusta ovat apostolien perustalle lasketun jakamattoman alkukirkon – jolle Jeesus jätti Pyhän Henkensä luvaten Hänen johdattavan heidät kaikkeen totuuteen (Joh. 16:13) – määritelmiä oikeasta kristinuskosta ja ne on muodostettu suhteessa vääriin kirkkoihin ja harhaopettajiin. Esimerkiksi areiolaisuudessa (kuten nykypäivän Jehovan todistajilla ja Islamissa) opetettiin, että Jeesus ei ole samanlainen Jumala kuin Isä, vaan luotu olento. Tämä oppi tuomittiin harhaksi Athanasioksen uskontunnustuksessa.
Löydämme siis Raamatusta ja kirkon historiasta mallin määritellä oman uskomme Jumalaan ja siihen mikä on Raamatun kokonaisilmoitus ja -sanoma. Katsotaan seuraavaksi ns. ekumeenisen liikkeen ”tunnustuksetonta” uskontunnustusta. Onko siinä minkäänlaisia silmälaseja tai ennakko-olettamuksia? Mainitsen, muutamia ekumeenisen liikkeen uskontunnustuksia, joita on hyvä koetella: Kristillinen yhteys on tärkeämpää kuin yksimielisyys opillisista asioista. Evankeliumin eteenpäin vieminen on tärkeämpää kuin sen ymmärtäminen mitä oikea usko on ja miten se syntyy. Rakkaus on tärkeämpää kuin Raamatun neuvojen mukainen vaellus syntiä ja Jumalan tahdon vastaisia asioita karttaen. Sama ehtoollispöytä on tärkeämpää kuin Raamatun opetus siitä, että ehtoollisen voi syödä myös tuomiokseen. Yhteinen tekeminen on tärkeämpää kuin yhteinen usko. Henkinen Jeesus-suhde on tärkeämpaa kuin konkreettiset ja aineelliset sakramentit.
Ekumenian taustalla voidaan nähdä vaikutteita laajemmasta modernista ajattelusta. Mainitsen kaksi ”ismiä”: relativismi ja eksistentialismi. Relativismi korostaa, että yhtä oikeaa totuutta ei olekaan. On vain erilaisia käsityksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita. Kun tarkastelee maailmanlaajuista kristillisyyttä, niin voi olla kiusaus alkaa kannattaa relativismia, ja ajatella näin: mikään kirkko ei ole oikea ja mikään tunnustus ei ole oikeampi kuin toinen, vaan kaikki tunnustukset ovat yhtä arvokkaita tai yhtä oikeassa, kukin omalla paikallaan. Tämä nöyrältä kuulostava kommentti saa ainakin minut miettimään, voiko joku ihminen olla niin objektiivinen, että pystyy olemaan tästä varma. Eksistentialismissa taas arvostetaan sitä, mitä Raamattu ja kristinusko tarkoittavat yksilölle. Silloin voidaan ajatella näin: Jumala on kirkastanut MINULLE tämä asian näin ja tämä tulkinta on MINUN totuuteni. Tällöin ei niin haittaa olla esim. ehtoollisyhteydessä muiden eri tavalla ajattelevien uskovien kanssa, koska kaikessa on kyse siitä, mitä usko MINULLE merkitsee, eikä siitä, mitä kristinuskon tulisi tarkoittaa koko uskonyhteisöä sitovasti. Tässä kannassa minua huolestuttaa se, viekö tämä ”MINUN usko” taivaaseen, siis onko se oikea kristillinen ja pelastava usko.
On tärkeä huomata, että Raamattu ei opeta kumpaakaan näistä -ismeistä. Raamattu opettaa eksklusiivista kristinuskoa, jossa on vain yksi tie, yksi ainoa oikea usko, yksi ainoa Kristuksen oppi ja evankeliumi, joka vie taivaaseen. Sen ulkopuolella ei ole pelastusta. Raamattu myös varoittaa muuttamasta evankeliumia, muuttamasta Kristuksen oppia ja koskemasta Raamatun ilmoitukseen. Millä tahansa uskolla ei siis tulla autuaaksi. Raamattu ei myöskään korosta vain yksilön uskoa tai henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen, vaan yksilön uskoa osana seurakuntayhteisöä. Siksi luterilaisessa seurakunnassa lausutaan kirkon uskontunnustus yhteen ääneen.
Eikö sitten esimerkiksi luterilaiset tunnustuskirjat ole samalla tavalla eksistentiaalisesta näkökulmasta ajatellen vain yhden pienen ryhmät (Luther ja kumppanit) Raamatuntulkintaa koko isossa maailmanlaajassa kristillisessä kirkossa. Miksi ne olisivat jotenkin parempi tulkinta Raamatusta kuin jokin muu tulkinta? On hyvä huomata, että ilman perusteita luterilaiset tunnustuskirjat eivät oletusarvoisesti olekaan sen parempi tunnustus kuin mikään muukaan tunnustus. Ne ovat kuitenkin totuudelliset, koska ne saavat perustelunsa Raamatusta, alkukirkon uskontunnustuksista ja kirkon Sananmukaisesta traditiosta. Mikäli niitä päätyy pitämään oikeana Kristuksen kirkon tunnustuksena, niin asia ei ole sen vähäisempi, kuin että niiden opetuksen kanssa on valmis astumaan viimeiselle tuomiolle. Toisaalta, jos ne päätyy hylkäämään ei-Raamatullisina ja päätyy toisenlaiseen tunnustukseen, niin joka tapauksessa viimeiselle tuomiolle astutaan jonkin tunnustuksen varassa. Asiaan ei tule minusta suhtautua siksi yhtään kevyemmin, kuin oman sielunsa pelastumiseen.
Mikä on siis sinun uskontunnustuksesi ja mille perustalle se on laskettu?
Artikkelissa ”Pelastavatko kaste ja ehtoollinen?” käsittelin noita armovälineitä negaatiosta käsin. Tällainen lähestymistapa ei kuitenkaan yksinomaisena tee oikeutta noille sakramenteille ja aion siksi nyt käsitellä kastetta luterilaisesta tunnustuksesta ja Raamatun ilmoituksesta käsin. Mitä siis kaste vaikuttaa tai hyödyttää? Onko se pelastuksen sakramentti, jossa ihminen syntyy Jumalan lapseksi vai onko se tunnustautumisen teko, jossa ihminen tunnustaa tai sinetöi, jo aiemmin hänessä syttyneen pelastavan uskon Kristukseen.
Lähden liikkeelle Lutherin kasteopista Isossa katekismuksessa: ”Kasteen voima, vaikutus, hyöty, hedelmä ja päämäärä on siinä, että se pelastaa. Eihän ketään sitä varten kasteta, että hänestä tulisi ruhtinas, vaan niin kuin sana kuuluu, että hän pelastuisi. Pelastuminen taas, kuten hyvin tiedämme, ei ole mitään muuta kuin vapautumista synnin, kuoleman ja Perkeleen vallasta, pääsy Kristuksen valtakuntaan ja iankaikkinen elämä hänen kanssaan.” Luther sanoo kasteen pelastavan ihmisen ja siirtävän hänet maailmasta ja perkeleen valtakunnasta Jumalan armon valtakuntaan.
Kaste perustuu Jeesuksen käskyyn: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19). Markus kirjoittaa evankeliumissaan asian näin: ”Menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu; mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Luukas taas päättää evankeliuminsa näihin Jeesuksen sanoihin: ”Niin on kirjoitettu, että Kristus oli kärsivä ja kolmantena päivänä nouseva kuolleista, ja että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista. Te olette tämän todistajat.” Johannes päättää evankeliuminsa Pietarin lähettämiseen kysyessään kolmesti häneltä rakastaako hän Jeesusta ja antaessaan kolme kehotusta: kaitse minun lampaitani, ruoki minun lampaitani ja seuraa minua (Joh. 21).
Kaikki evankeliumin kirjoittajat ovat siis päättäneet evankeliuminsa siihen, kun Jeesus lähetti opetuslapsensa maailmaan, ja Matteus sekä Markus kirjoittavat Jeesuksen kastekäskystä. Kun Jeesus astui taivaaseen, niin hän jätti opetuslapsensa jatkamaan työtään evankeliumin eli syntien anteeksiantamuksen ilosanoman eteenpäin viejinä. Tähän työhön kuului ihmisten tekeminen opetuslapsiksi eli Jeesuksen seuraajiksi kaikkialla maailmassa kasteen ja opettamisen kautta. Tämä tarkoittaa Jumalan lapseksi synnyttämistä, ja kehottamista seuraamaan Jeesusta Jumalan lapsena. Tämä on myös parannussaarnaa, jossa ihmisiä kutsutaan kääntymään synneistään Pelastajan puoleen ja saamaan syntinsä anteeksi kasteen kautta. Parannus ei tarkoita, että ihmisen tulisi ensin parantaa itsensä ja sitten vasta tulla Jeesuksen luokse. Jumalan vanhurskauden omistamiselle ei ole ennakkoehtoja, eikä mikään oma teko voi tehdä siitä suurempaa tai pyhempää vanhurskautta. Se on jo täydellistä vanhurskautta, jonka saa kasteen kautta omakseen. Ei kuitenkaan kätkettäväksi, vaan elettäväksi ja julistettavaksi.
Pietari aloittaakin ensimmäisen parannussaarnansa näin: ” Tehkäät parannus, ja antakaan jokainen itsensä kastaa Jesuksen Kristuksen nimeen, syntein anteeksi antamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan. Sillä teille ja teidän lapsillenne on tämä lupaus annettu” (Apt. 2:38). Aptostolien teot jatkavat: ”Jotka siis mielellänsä hänen sanansa ottivat vastaan, ne kastettiin; ja sinä päivänä lisääntyi lähes kolmetuhatta sielua.” Pakanat kääntyivät Pietarin sanojen kuulemisen ja kasteen kautta. Pietarin saarnan lupauksen mukaan Pyhän Hengen lahja sisältyi kasteveteen, ja ne jotka Pietarin saarnan jälkeen kaipasivat tätä Pyhää Henkeä ja pelastusta, kastettiin eli synnytettiin Jumalan lapsiksi. Näin toteutuivat Jeesuksen sanat Nikodemukselle: ”ellei joku synny vedestä ja Hengestä ei hän taida Jumalan valtakuntaan sisälle tulla” Joh 3:5.
Paavali syventää kasteopetusta opettamalla siinä tapahtuvasta uudestisyntymisestä Jumalan lapseksi: ”Ettekö te tiedä, että me kaikki, jotka olemme Jesuksessa Kristuksessa kastetut, me olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kanssansa haudatut kasteen kautta kuolemaan: että niinkuin Kristus on kuolleista Isän kunnian kautta herätetty, niin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman” (Room. 6:3-4). Kasteessa vanha syntinen lihamme tulee siis osalliseksi Kristuksen ristinkuolemasta ja kuolee siinä yhdessä Kristuksen kanssa, ja kun hänet nostetaan vedestä niin hän on kokonaan uusi luomus Kristuksessa. Kasteen kautta ihmisen ruumis ja sielu tulevat siis osalliseksi Kristuksesta ja ovat tämän jälkeen uskon kautta Kristuksessa. ”Sentähden jos joku on Kristuksessa, niin hän on uusi luontokappale; sillä vanhat ovat kadonneet, katso, kaikki ovat uudeksi tulleet” (2. Kor. 5).
Paavali jatkaa: ” Sillä me olemme myös yhdessä Hengessä kaikki yhdeksi ruumiiksi kastetut, sekä Juudalaiset että Grekiläiset, sekä orjat että vapaat, ja kaikki me olemme yhteen Henkeen juotetut” (1. Kor 12:13). Luku jatkuu: ”Mutta te olette Kristuksen ruumis ja jäsenet, jokainen osansa jälkeen.” Kaste on siis eläväksi tekevä portti seurakunnan yhteyteen. Se ei ole vain muodollista jäsenyyttä kirkko-organisaatioon, vaan todellista jäsenyyttä Kristus-ruumiiseen. Tällainen täysivaltainen tosijäsen on se, joka on Kristukseen kastettu, saanut siinä kaikki syntinsä anteeksi sekä syntynyt uudesti ja seuraa Herraansa kasteen armoliiton lapsena jatkuvassa syntien anteeksiantamuksen osallisuudessa.
Paavali kirjoittaa vielä: ”Laupiutensa kautta hän meidät autuaaksi teki, uuden syntymisen peson ja Pyhän Hengen uudistuksen kautta” (Tiit 3:5). Uuden syntymisen peso vedestä ja hengestä Jumalan lapseksi, ja näin taivaan perilliseksi, sopii ennen muuta kasteeseen. Tuolla pesolla on myös tärkeä merkitys materiaaliselle ruumiillemme: se tullaan herättämään viimeisenä päivänä kirkastettuna ruumiina: ”Me myös odotamme Herraa Jeesusta Kristusta Vapahtajaksi, joka on muuttava meidän alennustilamme ruumiin kirkkautensa ruumiin kaltaiseksi” (Fil. 3:21).
Mitä siis kaste antaa? Minusta kyse on lahjasta, jota suurempaa ei voi saadakaan maan päällä. Siitä eläminen ja sen ymmärtäminen on koko elämän mittainen projekti. Se on myös kaiken kristillisen kilvoituselämän lähde, joka kumpuaa iankaikkiseen elämään.
Jatkan ”Missionäärisyys”- artikkeliin liittyen pohtimalla luterilaista missionäärisyyttä käytännön tasolla. Miten minä ja miten sinä voisimme olla missionäärisiä arjessamme ja mikä olisi käytännössä luterilainen strategiamme tavoittaa ihmisiä evankeliumilla eli sanomalla syntien anteeksiantamuksesta. Ajatukseni on, että strategian kannattaa olla helppo, yksinkertainen ja helposti sovellettavissa erilaisissa tilanteissa. Kaikista ei voi kouluttaa pappeja tai Raamatun tuntemisen ammattilaisia, eikä tarvitsekaan. Kaikista ei välttämättä ole esittelemään kadulla vastaantuleville tuntemattomille ihmisille koko kristinuskoa ytimekkäästi muutamassa ohikiitävässä sekunnissa. Käytännön strategiaehdotukseni onkin siis kotiseurojen pitäminen jumalanpalvelusten lisäksi.
On totta, että jumalanpalvelus ei ensisijaisesti ole helppo ja yksinkertainen tilaisuus, jotta uskosta etääntynyt suruton tai pakana sen avulla ymmärtäisi helposti, miten hän voi pelastua. Jumalanpalvelus on ensisijaisemmin kohdistettu jo uskoville kristityille matkaevääksi ja syntihaavojen korjauspaikaksi kilvoituksen matkalla. Jumalanpalvelus sisältää koko kristinuskon oppimäärän, jonka takia ensikertalaiselle tulee helposti ähky ja kaikki menee helposti ohi korvien. Toisaalta ensikertalaisen ei tarvitsisi ymmärtää muuta, kuin miten tullaan Jumalan lapseksi ja saadaan synnit anteeksi.
Melkein alusta asti luterilaisen kirkon liturgisten jumalanpalvelusten ohella on pidetty seuroja. Nämä ovat sisällöltään yksinkertaisempia ja niissä tähtäin on Sanan oppimisessa ja esilläpitämisessä. Syntyyhän usko Jumalan Sanan kuulemisen kautta. Myös luterilaisen kirkon herätysliikkeet ovat olleet seuraliikkeitä. Seurat ja herätykset ovat kulkeneet käsi kädessä luterilaisen kirkon historiassa. Seuroissa puheita ovat pitäneet papit ja seurakuntalaiset. Lisäksi lestadiolaisen herätysliikkeen seuroissa on viljelty myös runsaasti rippiä eli julistettu seuravieraiden syntejä anteeksi ”Jeesuksen nimessä ja veressä.” Tämä on kirkasta evankeliumin ytimen julistusta. Seuroissa on laulettu virsiä säestyksellä tai ilman. Jumalanpalveluksiin verrattuna seurat ovat sosiaalisempi ja yhteisöllisempi tilaisuus, jossa on tilaa esimerkiksi spontaaneille puheille, kysymyksille tai rukouksille, kuten rukoilevaisseuroissa on tapana.
Seurat eivät kuitenkaan saisi olla uskovan ensisijainen uskon hoitamisen paikka. Niistä puuttuvat ehtoollisen sakramentti ja paimenviran hoitama avaintenvallan käyttö. Lisäksi niistä puuttuu liturginen jatkumo oikeaan ja puhdasoppiseen katoliseen eli yleiseen kirkkoon. Jeesus ohjasi alkukirkon viettämään ehtoollisjumalanpalveluksia ja alkukirkko kokoontuikin leivän murtamisen ympärille (Apt 2:42, Apt 20:7). Nykykielellä tämä tarkoittaa sitä, että alkukirkko vietti jumalanpalveluksia sunnuntaisin. Toisaalta myös seuroja pidettiin alkukirkossa ja jo Jeesuksen aikana. Jeesus piti seuroja kansalle, joista kuuluisin saarna lienee vuorisaarna. Toisaalta Jeesus meni myös ”tapansa mukaan synagogaan”, ja synagogajumalanpalveluksesta kehittyi myöhemmin kristillinen jumalanpalvelus, kun Jeesus asetti ehtoollisen (Luuk 4:16). Paavali ja apostolit kulkivat myös kylästä toiseen ja pitivät kansalle seuroja, joissa he saarnasivat evankeliumia ja kansa kuunteli. Seuroissa ei vietetty ehtoollista, joka oli uskovaisten pyhä ateria. Kääntyneitä seuroissa kastettiin.
Kotiseuroissa evankeliumin sanoma on esillä naapureille, kun seurojen pitäjät esittävät kutsun tulla heille Sanan kuulolle. Tämä kutsu on samalla kutsu tulla Kristuksen luokse, koska Sana on Kristus. Tämän kutsun voi jättää seurakyltin muodossa teille ja aitovierillä, jossa ohikulkevia kutsutaan konkreettiseen Jumalan lasten joukkoon, siis seurakuntaan, jossa Kristus on itse Sanansa kautta läsnä, ja jonka kautta ihminen voi päästä synneistään ja pelastua. Kutsulla on konkreettinen paikka ja aika. Lutherin mukaan Sanan kuulosta alkaa pääsy pyhien yhteisöön. Lisäksi kotiseuroihin voi kutsua sukulaisia ja ystäviä. Näin ollen pienikin seurakunta voi tavoittaa evankeliumilla moninkertaisen määrän ihmisiä, jos vaikka edes kymmenen seurakuntalaista pitäisi yhdet kotiseurat vuodessa.
Voisiko teillä siis pitää seurat? Voisiko siitä muodostua tapa pitää kesä- tai syysseurat kerran vuodessa? Älä katso kotiasi ja epäile sen soveltuvuutta, sillä seuroja on pidetty historian aikana niin vankiloista ja bunkkereista aina uppoavan Titanicin kannelle asti, ja pääasia on Jumalan Sana, eivät taulut ja seinät. Meillä pidetään Rahulan kylässä kesäseurat joka kesä. Toivotan kaikki niihin tervetulleiksi!
”Antakaa Kristuksen Sanan asua runsaana keskuudessanne” (Kol. 3:16).
Jatkan aiheeseen ”Lapset ovat Jumalan lahja” liittyen pohtimalla, onko avioparin oikein kieltäytyä ottamasta vastaan lapsia, jos Jumala niitä antaisi. Onko siis oikein käyttää jotakin ehkäisymenetelmää ja nauttia näin avio-onnesta, mutta pienentää keinotekoisesti lapsen saamisen todennäköisyys minimiin. Tässä yhteydessä tarkoitan ehkäisyllä munasolun ja siittiösolun kohtaamisen estäviä menetelmiä, mm. kondomia ja sterilisaatiota. Mielestäni on selvää, että ”Älä tapa”- käsky kieltää kaikki ne menetelmät, joissa tuhotaan jo hedelmöittynyt munasolu. Näin tapahtuu esimerkiksi jälkiehkäisypillereissä, kuparikierukassa ja abortissa, mutta näin voi tapahtua myös hormonaalisissa ehkäisymenetelmissä, kuten hormonikierukassa, e-pillereissä, minipillereissä ja ehkäisykapselissa. Varmuudella ei lääketieteellisestä näkökulmasta voida sanoa, etteivät hormonaaliset ehkäisymenetelmät vahingoittaisi jo hedelmöittynyttä munasolua.
Raamattu ei suoraan kiellä ehkäisyn käyttämistä, mikä ei välttämättä tarkoita sitä, etteikö Raamatulla olisi tähän asiaan mitään sanottavaa. Kirkko on esimerkiksi nähnyt alusta asti Raamatullisesti perusteltuna myös sen, että apostolinen virka on vain miehille tai että uskovien kotien lapset tulee kastaa, vaikka näitäkään ei varsinaisesti suoraan sellaisenaan löydetä Raamatusta, varsinkaan jos on jo ennalta päätetty miten ne Raamatusta tulisi löytyä. Jos irrotamme Raamatun sen varhaisesta kontekstista ja tulkintaperinteestä, niin meidän voi olla vaikeaa löytää sen alkuperäistä sanomaa. Esimerkiksi nykyisestä modernin ajan ehkäisymyönteisestä ilmapiiristä käsin meidän voi olla vaikea ymmärtää sitä, että Raamatun käyttämä käsite ”seksuaalinen haureus” voisi sisältää myös kaikenlaisen ehkäisyn käytön, koska se on Jumalan luomiskäskyn vastaista seksuaalisuutta samoin kuin vaikkapa homoseksuaalisuus. Varhainen kirkko kuitenkin rohkeni nimittää ehkäisyä murhaksi tai kuten Luther: ”Sodoman synniksi” eli homoseksuaalisuuteen verrattavissa olevaksi teoksi. Kenties he ymmärsivät alkuperäisemmin Raamatun sanoman.
Ehkäisyyn perehtyessä meidän täytyy siis tutkia sitä, mitä Raamattu kokonaisuudessaan opettaa perheestä, avioliitosta ja lasten saamisesta. Lisäksi jokaisen kristityn on hyvä tutkia, mitä kirkko ja aiemmat kristityt ovat ehkäisystä ajatelleet. Ehkäisyn idea ei ole 1900-luvun keksintö, vaikkakin ehkäisymenetelmät ovat nykyään huomattavasti edistyneemmät. Ehkäisyn historia ulottuu aina muinaiseen Mesopotamiaan ja Egyptiin saakka. Tuolloin ehkäistiin mm. keskeytetyn yhdynnän, voiteiden, lääkkeiden ja erilaisten perversioiden avulla, joissa seksiaktissa vältettiin siementen päätyminen ”oikeaan osoitteeseen”. Voidaan siis sanoa, että ehkäisyn idea oli myös Raamatun ja varhaiskirkon aikana hyvin tunnettu.
Tiivistän alkuun kirjoitukseni ”Lapset ovat Jumalan lahja” pääkohdat. Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi ja antoi heille tehtävän: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa.” Kaikkivaltias antoi siis luomalleen ihmiselle ensimmäiseksi elämäntehtäväksi lisääntymisen, johon liittyy myös olennaisesti lasten kasvattaminen. On myös tärkeä havainto, jonka katolinen blogisti Emil Anton tekee, että Jumala olisi voinut luoda kaikki ihmiset kerralla, mutta hän luokin vain kaksi ihmistä ja koko muun ihmissuvun heidän kanssaan yhteistyössä! Ensimmäinen Mooseksen kirja kuvaa tämän maan täyttymisen tapahtumista ja Jumalan käskyn noudattamista. Raamatun kuvatessa ihmissuvun lisääntymistä toistuu siinä lukuisia kertoja: ”ja hänelle syntyi poikia ja tyttäriä.” Maa alkoi vilistä lapsia! Avioparin seksuaalisuuden luonnollinen seuraus ovat lapset ja tämä on Jumalan hyvä luomissuunnitelma. Mutta milloin maa on täynnä? Sitä Jumala ei kertonut. Jo Aristoteles ja Platon argumentoivat maan ylikansoittumisen puolesta, joten nykyinen ”maa ei enää kestä enempää ihmisiä”-väite on hyvin vanha. Psalmeissa lapsia sanotaan Herran lahjoiksi ja nähdään positiivisesti lasten suuri lukumäärä. Vanhan testamentin kirjoituksissa lapsettomuus oli häpeä, kun taas lapset nähtiin suurena Jumalan ajallisena siunauksena. Tätä kuvaa mm. Raakelin sanat Jaakobille: ”Hanki minulle lapsia, muuten minä kuolen” (1 Moos. 30:1)
Yhteiskunnassamme tämä Raamatun positiivinen suhtautuminen lapsiin Herran lahjoina ja aviosiunauksena on muuttunut kielteiseksi. Perhesuunnittelu ja ehkäiseminen nähdään luonnollisena osana vastuullista aikuisuutta, ja suuret perheet nähdään vinksahtaneina tai jopa vastuuttomina. Nykyään sanotaan itsestään selvyytenä, että lapsia tehdään, eikä kuten aiemmin, että lapsia saadaan lahjana. Ihmisestä on näin tullut luoja, ja Jumala on syrjäytetty elämän antajana. Luomistyö on muuttunut niin itsestään selväksi, ettei siinä enää nähdä mitään luomisihmettä. Kaikki syyt ehkäisylle ovat yhteiskunnassamme myös samanarvoisia. Syyksi käy esimerkiksi huono elämäntilanne, uran luominen tai lapsen aiheuttama vaiva. Tällöin nähdään, että on moraalisesti oikein käyttää ehkäisyä. Joku voisi erehtyä luulemaan sitä jopa kristilliseksi, koska ehkäisyn käyttäminen on verhottu hyveelliseksi ja vastuulliseksi toiminnaksi. Ehkäisyn ideologia on kuitenkin täysin Jumalan tahdon ja luomissuunnitelman vastainen. Se on lähtöisin maailmasta ja ihmisen kapinasta Jumalaa vastaan lahjojen antajana.
Ehkäisyä käytettäessä ihmisellä on yksinoikeus päättää kuinka monta lasta hänen perheeseensä sopii, eikä hän toimi enää Luojansa työtoverina ja luota yksin Jumalaan lahjojen antajana. Ehkäisyä käytettäessä ihmisen itsekäs tahto päättää omista asioista ja kutsumuksista nousee korkeammalle kuin Jumalan jatkuvan luomistyön kunnioittaminen perheen luonnollisen kasvun kautta. Lisäksi ehkäisyä käytettäessä seksuaalisuuden pääasialliseksi päämääräksi muodostuu yhteys ja nautinto, ja siitä irrotetaan keinotekoisesti jälkeläisten saaminen. Tämä johtaa siihen, että seksuaalisuuden merkitystä aletaan määritellä kohti yksilöiden itsekästä oikeutta, kun taas Raamatun mukaan se on Jumalan antama lahja aviopareille, ei yksilöille, ja että siihen liittyy vastuu jälkikasvusta. Lisäksi ehkäisyn yleistyminen helpottaa nykyisen yhteiskuntamme seksuaalimoraalin löystymistä, esiaviollisia suhteita ja pettämistä. En väitä, etteikö näitä ongelmia olisi ollut aiemminkin, mutta väitän, että ehkäisyn käytön lisääntyminen on helpottanut lankeamista näihin synteihin.
Puhdasoppinen kirkko on myös aina vastustanut ehkäisyä. Kirkkoisä Krysostomos saarnasi 300-luvulla ehkäisyä vastaan mm. näin: ”Miksi kylvät sinne, missä pelto on halukas tuhoamaan hedelmän? Sinne missä on steriloivia rohtoja? Sinne missä on murha ennen syntymää?” Kirkkoisä Augustinus saarnasi: ”Oletan siis että vaikka et makaa vaimosi kanssa jälkikasvun saamiseksi, et myöskään himon vuoksi yritä estää jälkikasvun saamista pahalla rukouksella tai pahalla teolla. Vaikka niitä jotka tekevät näin kutsutaan mieheksi ja vaimoksi, eivät he ole sitä.” Luther opetti aiheesta mm. näin: ”Tämä on inhottava synti, paljon pahempi kuin sukurutsaus tai huorinteko. Minä sanon sitä hekumoitsemiseksi, jopa Sodoman synniksi. Siinä mies ryhtyy naiseen, siis makaa hänen kanssaan ja yhtyy häneen, mutta kun on päästy siemensyöksyyn, antaakin siemenen mennä maahan, ettei nainen tulisi raskaaksi.” Luther jatkaa toisaalla: ”Sillä tuo sana, minkä Jumala sanoo: »Olkaa hedelmälliset ja lisääntykää», ei ole käsky, vaan enemmän kuin käsky, nimittäin jumalallinen teko, jonka estäminen tai laiminlyöminen ei ole meidän vallassamme.”
Isossa katekismuksessa Luther kuvaa avioliittoa kaikista korkeimpana ja siunatuimpana säätynä ja elämänmuotona. Ison katekismuksen ja Raamatun mukaan avioliitto on myös välttämätön elämänmuoto ihmisten lihallisuuden tähden, jotta ihmiset voisivat elää ainakin helpommin puhtaasti ja siveellisesti, koska vain harvoilla on naimattomuuden armolahja. Luther kirjoittaa myös, että muista säädyistä huolimatta miesten ja naisten on välttämätöntä mennä naimisiin eli avioliiton säätyyn, koska siihen heidät on luotu. Avioliiton yhdyselämän tarkoitus ei Lutherin mukaan ole itsekäs, vaikkakin se hänen mukaansa helpottaa ulkonaisesti siveellistä elämää. Aviopuolisoiden tulee tyytyä avioliiton yhdyselämään, eivätkä he saa harjoittaa haureutta ajatuksin ja teoin muussa kontekstissa, vaan seksuaalisuuden tulee toteutua ainoastaan miehen ja vaimon välillä. Luther myös kirjoittaa, että avioliitto ei ole mitään intohimon leikkiä, vaan se on jumalallisen vakava asia ja hän alleviivaa, että siinä on ennen kaikkea kysymys lasten kasvattamisesta, mikä on jaloin kutsumus ja tehtävä maan päällä. Tämä ajatus tulee ilmi myös Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, jossa sanotaan: ”Luomiskertomus opettaa, että ihmiset on luotu siinä tarkoituksessa, että he olisivat hedelmälliset ja että kumpikin sukupuoli luonnonmukaisesti tuntisi toiseensa kohdistuvaa viettiä.”
Raamatussa kuvataan myös tilanne, jossa Oonan ei halunnut siittää veljensä leskelle lasta, ja hän käytti ehkäisymenetelmänä keskeytettyä yhdyntää (1. Moos 38:8-10). Tämä teko oli Herran silmissä paha ja Herra antoi Oonanin kuolla. Oonan otti tässä veljensä vaimosta seksuaalisen nautinnon, mutta poisti yhdyselämästä Jumalan mahdollisuuden luoda uutta elämää käyttäessään aikansa ehkäisymenetelmää. Hän rikkoi tietoisesti Jumalan hyvää luomistahtoa vastaan, mutta samalla myös suvunjatkamisvelvollisuuttaan vastaan. Oonanin synti ei Lutherin ja kirkkoisien tulkinnan mukaan ollut vain kapinoiminen suvunjatkamisvelvollisuutta vastaan, vaan juuri teko eli keskeytetty yhdyntä oli väärin Herran silmissä. Tekstin äärellä voitaisiin toisaalta kysyä olisiko Oonania rankaistu kuolemalla, jos hän ei olisi lainkaan yhtynyt veljensä vaimoon? Vastaus on, että ei olisi, vaan siitä oli säädetty Mooseksen laissa toisenlainen rangaistus, ks. 5. Moos. 25:7-10. Oonanin kuolema johtui siis ehkäisyn käyttämisestä. Tämä sopii toki Vanhan testamentin kuvaan, jossa Jumala hävitti Sodoman ja Gomorran sen syntivelan tähden. Uudessa testamentissa Juudaksen kirjeessä kerrotaan, että syynä olivat mm. haureus ja luonnottomat lihanhimot.
Raamatun kirjoittajien ajattelun taustalla vaikuttaisi olevan ns. luonnonoikeusajattelu. Tämä näkyy mm. Roomalaiskirjeen alussa, jossa Paavali kirjoittaa siitä, että on olemassa luonnollista ja luonnonvastaista seksuaalisuutta. Ajatus on, että Jumala on luonut luomakunnan toimimaan tietyllä (luonnollisella) tavalla, mikä on hyvää ja oikein. Toisaalta taas luonnonvastaiset asiat on nähty syntinä ja Jumalan tahdon vastaisina. Tällainen moraalilaki on kirjoitettuna jokaisen Jumalan luoman ihmisen sydämeen (Room. 2:14-15). Toki syntiinlankeemuksen takia tämä ihmisen sydämeen kirjoitettu moraalilaki on epätarkka, ja tarvitsee siksi rinnalleen Raamatun ilmoituksen Jumalan tahdosta. Juuri kirkkoisät ovatkin argumentoineet ehkäisyä vastaan tästä luonnonoikeusajattelusta käsin. Esimerkiksi kirkkoisä Cyril Jerusalemilainen kirjoittaa, että ”ehkäisy on vastoin luontoa”, siis vastoin Jumalan hyvää luomisjärjestystä.
Lisäksi Uudessa testamentissa Paavali argumentoi aikansa gnostilaisuutta vastaan opettaessaan, että nainen pelastuu lastensynnyttämisen kautta (1. Tim 2:15). Gnostilaisuudessa materiaalinen maailma nähtiin pahana, ja korostettiin henkisyyttä. Lasten synnyttäminen oli siinä pahimpia syntejä, koska siinä gnostilaisen ajatuksen mukaan lisää sieluja kahlittiin materiaaliseen ruumiiseen. Ruumis nähtiin pahana, ja siitä tuli pikemmin päästä eroon. Raamatun tutkijoiden mukaan Paavali argumentoi tuossa Timoteuskirjeen kohdassa juuri tätä gnostilaista ajatusta vastaan korostamalla asiaa päivastaisella tavalla: Synnyttäminen ei ole syntiä, eikä siitä joudu kadotukseen, vaan pikemminkin se pelastaa naisen ja on näin ollen äärimmäisen hyvä ja positiivinen asia!
Yhteenvetona totean, että seksuaalisuus on Jumalan lahja aviopuolisoille, jonka luonnollinen seuraus ovat lapset, jos Jumala niitä suo. Lasten ehkäiseminen on tämän seksuaalisuuden lahjan käyttämistä itsekkäästi ja itseasiassa kapinaa Jumalan luomissuunnitelmaa ja hyvää tahtoa vastaan. Synti taas ei ole mitään muuta kuin ihmisen halua nousta itse jumalaksi kapinaan Jumalaa vastaan. Aiempi kirkon todistus on myös selvästi ehkäisyvastainen ja ehkäisyn idean synnillistävä. Siksi rohkaisen muita kristittyjä tällä kirjoituksellani pitämään kiinni vanhakirkollisesta yksiäänisestä seksuaalieettisestä normista, jonka mukaan lasten ehkäiseminen ei ole Jumalaan luottaville kristityille vaihtoehto. Lisäksi Lutherin opetuksilla ehkäisyyn liittyen tulisi olla suuri auktoriteetti kaikille niille kristityille, jotka luterilaisiksi tunnustautuvat.
Myönnän, että edellä esittämäni kanta on selvästi yleistä ilmapiiriä vastaan, niin ei-uskovien kuin kristittyjenkin keskuudessa. Joku saattaa pitää tätä kantaa ahdistavanakin tai ahdasmielisenä, mikä on täysin ymmärrettävää. Olen kuitenkin päätynyt tähän näkemykseen, koska koen että se on Raamatun oikea opetus aiheesta ja rehellisesti sanottuna paljon vakuuttavampi kuin ehkäisymyönteinen kanta, jonka koen ottavan perustelunsa maailmasta ja ihmisen järkeilystä Jumalan Sanan ja sitä oikein tulkitsevan kirkon tradition sijaan. Mitä sinä ajattelet? Saat perustella myös vastakkaista näkemystä, jos olet sellaiseen päätynyt?
Lähteet:
Contraception and Christendom: Historic position of the church and biblical analysis – David S. Hasselbrook
The Christian Case Against Contraception: Making the Case from Historical, Biblical, Systematic, and Practical Theology & Ethics – Bryan C. Hodge
Should Christian Couples Use Contraception? What the Bible, the Church’s Witness, and Natural Law Have to Say about Birth Control – Pr. H. R. Curtis linkki
Guidance on Contraceptive methods – World Relief Human Care (LCMS) linkki
Olen viime kirjoituksissani korostanut armovälineitä Jumalan pelastavina lahjoina. On aiheellista kysyä, pelastaako kaste ja ehtoollisen nauttiminen sitten automaattisesti ihmisen. Jos kerran kasteessa uudestisynnytään Jumalan lapseksi ja vieläpä täysin Jumalan vaikutuksesta, niin voiko kukaan kastettu joutua kadotukseen? Jos kerran Johanneksen evankeliumissa opetetaan, että se pelastuu, joka syö Ihmisen Pojan lihan ja juo Hänen verensä, niin voiko sellainen ihminen olla pelastumatta, joka on elämänsä aikana käynyt ehtoollisella?
Monesti katuville syntisille halutaan saarnata evankeliumia niin ylitsevuotavasti, että he tulisivat täysin vakuuttuneeksi pelastumisestaan ja armon riittämisestä. Jos tämä johtaa lain saarnan vähenemiseen, niin väitän, että kuulija saattaa ymmärtää evankeliumin jopa mitätöivän lain ja kilvoituselämän ja hän saattaa tehdä sen johtopäätöksen, että muulla ei ole väliä kunhan vain on kastettu ja käy säännöllisesti ehtoollisella. Näen tässä vaarallisen harhatien, joka johtaa raskaisiin silmiin, passiivisiin jäseniin ja veltostuvaan tahtoon, ja lopulta synnin uneen nukahtamiseen. Synti taas johtaa epäuskoon, ja epäusko kadotukseen. Luther taisteli omana aikanaan ns. antinomisteja eli lainhylkääjiä vastaan. Paavali kirjoittaa: ”Teemmekö me lain tyhjäksi uskon kautta? Pois se! Vaan me vahvistamme lain.” Tässä kirjoituksessa pohdin, uskon lahjan menettämistä ja sitä, mitä neuvoja Raamattu antaa siihen, ettei sellaista pääsisi tapahtumaan kenellekään. Ajattelen siis että kaste ja ehtoollinen eivät automaattisesti pelasta ketään ilman oikeaa ja jatkuvaa uskoa. Vaikka armonvälineet välittävät armoa syntisille, niin ne eivät käännytä ketään väkivalloin oikeaan pelastavaan uskoon.
Aloitan Lutherista, joka on luonnollisesti luterilaisen kirkon suurin Raamattua selittävä auktoriteetti. Jo Lutherin aikana esiintyi käsitys, että sakramentit vaikuttivat ilman uskoa ns. tehtyinä tekoina eli pelastavat ihmiset automaattisesti. Luther opetti, että ilman uskoa sakramentti on hyödytön ja, että ”ei sakramentti, vaan usko sakramenttiin vanhurskauttaa.” Asian voisi ilmaista näin: kaste pelastaa uskovan, mutta ei epäuskoista, ja ehtoollisella uskova saa syntinsä anteeksi, mutta epäuskoinen tuomion, kuten Paavali opettaa. (1 Kor. 11:29). Luterilainen oppi pelastuksesta ja sakramenteista on siis Jeesuksen sanojen mukainen: ”Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen.” Epäusko on siis kadotukseeen joutumisen syy, ei kastamattomuus, ja toisaalta uskova pääsee taivaaseen kasteen armoliiton takia. Kaste ei ole turha, koska se pelastaa uskovan.
Mikä on ihmisen osa pelastuksessa? Jos ajattelisimme, että ihminen pelastuu kasteen takia tehtynä tekona ilman uskoa, niin meidän olisi vaikea olla kallistumatta ns. miekkalähetystyön käytölle. Miekkalähetystyö oli kristinuskon lähetystyön muoto keskiajalla. Siinä ihmisiä kastettiin väkivalloin, ja ajateltiin, että kaste pelasti kastetut ilman uskoa. Apostolin näyttivät täysin toisenlaisen mallin lähetystyölle. He saarnasivat: ”Tehkäät parannus, antakaan jokainen itsensä kastaa Jeesuksen Kristuksen nimeen, syntein anteeksi antamiseksi, niin te saatte Pyhän Hengen lahjan” (Apt. 2:38). Ketään ei kastattu väkivaltaisesti, vaan vapaaehtoisesti. Lisäksi syntien anteeksisaamisen ehto ei ollut pelkästään kaste, vaan myös parannuksen tekeminen, kuten edellisestä kohdasta näemme. ”Joka rikkomuksensa salaa, se ei menesty, mutta joka ne tunnustaa, ja hylkää, se saa armon” (Sananl. 28:13). Kenenkään sielun autuudeksi ei siis Raamatun mukaan riitä pelkkä kaste ilman parannusta.
Toisaalta luterilainen opetus korostaa ns. sidottua ratkaisuvaltaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ihminen ei voi päättää alkaa uskoa noin vain, vaan usko on Pyhän Hengen lahjaa, jonka Jumalan Sana vaikuttaa. Sanan saarnan ulkopuolella ei siis ole varmuudella Pyhän Hengen eläväksi tekevää ja uskoa synnyttävää toimintaa. ”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta” (Room 10:17). Tämä ei kuitenkaan johda edellä kuvattuun harhaoppiin, että usko syntyisi automaattisesti Sanan ja sakramenttien kautta. Sidotun ratkaisuvallan oppi ennemminkin kuvaa sitä, kenenkä ansio uskon syntyminen on, eikä sitä ole tarkoitettu opetukseksi siitä, miten epäuskoisia tulisi evankelioida tai miten uskovia tulisi rohkaista kilvoitukseen. Apostolit ja Raamattu julistavat: ”Ole siis ahkera ja tee parannus” (Ilm. 3:19). Julistus ei vetoa ennaltamääräämiseen tai oleta ihmistä täydellisen passiiviseksi eli kykenemättömäksi tekemään parannusta, vaan yksinkertaisesti julistaa tekemään parannuksen. Toisaalta Raamattu julistaa uskoville: ”Olkaa raittiit, valvokaa” (1. Piet. 5:8). Ei Raamattu julista ihmistä kykenemättömäksi valvomaan uskossa, jonka kaste tehtynä tekona automaattisesti pelastaa, vaan Raamattu kehottaa yskinkertaisesti valvomaan ja kilvoittelemaan.
Myöskään se, että on kerran ollut kastettu ja uskova ei takaa sitä, että varmasti pelastuisi. Raamatun mukaan uskosta voi luopua ja uskon lahjan voi myös menettää. Pyhän Hengen tuli voi sammua sydämestä ja synnin uneen voi nukahtaa ja tulla penseäksi, suruttomaksi ja välinpitämättömäksi Jeesuksen ja pelastumisen suhteen. Jeesus kertoi tähän liittyen vertauksen kymmenestä neitsyestä, ja näistä viiden neitsyen öljy loppui heidän öljylampustaan (Matt. 25). Kun ylkä saapui, niin nämä neitsyet, joiden öljy oli loppunut, joutuivat taivasten valtakunnan ulkopuolelle ja kuulivat hirvittävät sanat: ”Totisesti minä sanon teille: minä en tunne teitä.” Öljy kuvaa Pyhää Henkeä ja uskoa. Viisi tyhmää neitsyttä menettivät uskonsa ja joutuivat kadotukseen. ”Henki sanoo selkiästi, että viimeisillä ajoilla muutamat luopuvat uskosta ja ottavat vaarin viettelevistä hengistä ja perkeleiden opetuksista” (1. Tim. 4:1). ”Katsokaat, rakkaat veljet, ettei teissä joskus olisi kelläkään paha, uskotoin sydän, joka elävästä Jumalasta luopuis” (Hepr. 3:12).
Jumalan valtakunta kutsuu ihmisiä pelastukseen synninpäästön sanan ja sakramenttien kautta. Se ei pakota ketään väkivalloin uskomaan. Jumalan valtakunnalla on rajat: toinen otetaan ja toinen jätetään. Jumalan valtakunta kehoittaa tekemään parannuksen ja uskomaan Kristukseen. Tämä on se lain ja evankeliumin todellisuus, jota kristillinen kirkko on velvoitettu Jeesuksen nimessä saarnaamaan, kunnes kirkon Herra saapuu noutamaan uskovat iäisiin hääjuhliin ja ovi taivaaseen suljetaan ikuisesti kiinni.
Katselin internetistä veljeni suosittelemana ohjelman Täällä Pohjantähden alla, jossa Arman tutustui vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen. Ohjelman nimi on Suviseurat ja sen voi katsoa Ruudusta. Ohjelman lopuksi Arman esitti mielenkiintoisen väitteen. Vapaasti lainaten hän totesi jotenkin näin, että hänen mielestään usko on universaali ja henkilökohtainen asia, jota uskonnot pyrkivät rajoittamaan ja kahlitsemaankin. Tämän voisi kaiketi ymmärtää myös siten, että usko on jokaisen sisällinen asia ja uskonto on ulkoinen ja opillinen asia. Usko on intuitiivista ja uskonto muodollista. Usko hänen määritelmästään käsin luo Jumalan ja maailmankatsomuksen vapaasti ja yksilöllisesti, kun taas uskonto on ikäänkuin valmis paketti, jonka voi hyväksyä ja sisäistää tai olla hyväksymättä.
Onko kristinusko siis Armanin määritelmästä käsin usko vai uskonto? Pohtiessani tätä kysymystä hätkähdin ajatukseen, kuinka paljon kristinuskon nimen alla on opetusta, jossa kristinusko nähdään nimenomaan yksilöllisenä intuitiivisena uskona, omana henkilökohtaisena ei-opillisena Jumalasuhteena ja kokemuksellisena henkisenä asiana. Minun mielestäni kristinusko on Armanin määritelmää käyttäen ennemmin uskonto kuin usko, mutta ajattelen, ettei sitä voi verrata muihin maailmanuskontoihin sen erityisluonteensa takia, ja siksi hieman jopa häiritsee puhua kristinuskosta uskontona. Toisaalta kristinusko ei ole pelkästään ulkonaisiin menoihin rajoittuva uskonto, vaan siinä on tärkeää myös henkilökohtainen sisällinen uskonkokemus, joskaan se ei ole oikean kristillisen uskon varsinainen kriteeri. Tässä kirjoituksessa aion perustella tämän väitteeni. Ensin vielä kuitenkin havainnollistava esimerkki siitä, mitä tarkoitan.
Eräs tuttavani sanoi minulle: ”Eivät ihmiset halua uskontoa, vaan suhteen Jeesukseen. Ei ne halua mitään rituaaleja ja uskonnollisia menoja vaan kuulla, miten paljon Jeesus rakastaa heitä. Ei ne halua mitään muotomenoja, vaan ne haluaa tuntea ihmeet ja merkit, jotka evankeliumia seuraa. Mitä väliä sillä on monestiko on kastettu, kunhan vain uskoo Jeesukseen. Mitä väliä sillä on mitä ehtoollisesta ajatellaan, tärkeäähän on vain usko.” Minusta tällaisessa kommentissa on monia huolestuttavia piirteitä, mutta pointti on hieman eri sanamuodoin sama kuin Armanilla: intuitiivinen usko on tärkeää, ei opillinen uskonto. Ero tässä on toki se, että tuttavani etsi kuitenkin tuota uskoa Raamatusta, vaikkakin minun mielestäni huolestuttavan vapaamielisesti, kun taas Armanilla ei ymmärtääkseni ollut uskolleen mitään muita raameja kuin oma intuitio.
Kysymys kristinuskossa on ennenkaikkea siitä, miten Jumala on valmistanut pelastuksen ihmiselle, ja konkreettisesti siitä, miten ihminen voi päästä tuosta pelastuksesta itse osalliseksi. Se on Jumalan ilmoitusta itsestään, ei ihmisen kokemusta Jumalasta. Kristinusko ei ole menetelmä, jossa ihminen kiipeää lähemmäksi Jumalaa tai pääsee kosketuksiin jumaluuden kanssa. Tämä on nähdäkseni suurin ero kristinuskon ja muiden uskontojen välillä. Tästä luonteestaan johtuen kristinusko on tarkasti määritelty ja toisin sanoin opillinen, eikä vapaasti intuoitu ja subjektiivinen. Raamattu puhuu siitä, että vain yksi tie vie taivaaseen, eikä millä tahansa uskolla tulla autuaaksi, vaikka se olisi kuinka vilpitöntä tahansa. On vain yksi tie, on vain yksi oikea pelastava usko ja on vain yksi oikea oppi. Tie on Raamatun mukaan Kristus ja oppi on Kristus (2. Joh 1:9-10). Raamattu ei siis ole samanlainen kirja, kuin nykymaailman hengelliset oppaat ja ohjekirjat kohti syvempää hengellisyyttä. Se ei ole suuntanuoli joka ohjaa ihmistä etsimään totuutta ja Jumalaa oikeasta suunnasta. Raamattu on itse totuus. Jumala toimii Pyhän Henkensä kautta Sanassaan.
Alkukirkko näki Kristuksen opin tärkeänä. Kun harhaoppeja alkoi esiintyiä hämärtämässä sitä mikä on alkuperäinen Kristuksen oppi, niin sitä mukaa kirkko tarkensi oikean uskon tunnustusta. Varhaisessa Didakheen tekstissä eli apostolisessa opetuksessa opetetaan muun muassa, että vain kastettuja ja ripittäytyneitä saa päästää ehtoolliselle, että kaste pitää suorittaa Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä tai valelemalla, että seurakunnan vanhimmiksi eli paimeniksi tulee valita nöyriä miehiä, että ennen ehtoollista tulee lukea kiitosrukous, että Isä Meidän- rukous tulee lukea kolmesti päivässä ja että kristityn tulee seurata pyhää lakia elämässään ja esimerkiksi auttaa köyhiä ja hädässä olevia. Ihanne ei kuullosta olevan vapaassa, määrittelemättömässä ja henkisessä Jumalasuhteessa, vaan hyvin konkreettisissa asioissa, jotka voidaan silmillä nähdä, suulla maistaa, korvilla kuulla ja omilla käsillä tehdä. Sanalla sanoen kysymys Didakheessa ja muissa alkukirkon opillisissa muotoiluissa on siitä, että apostolit ja alkukirkon paimenet halusivat noudattaa Jeesuksen käskyä opettaa kristittyjä pitämään kaikki mitä Jeesus käski heidän pitää (Matt. 28:19-20). Sanotaanpa Didakheessa, että niitä profeettoja, jotka eivät opeta Didakheen opin mukaisesti, ei tule kuunnella, vaan he ovat vääriä profeettoja. Selvennykseksi mainitsen, että Didakhee ei ole Jumalan Sanaa, vaan kirkon tradition dokumentti, joka valottaa mielestäni erittäin tärkeällä tavalla sitä, miten alkukirkko ymmärsi Raamattua ja Jeesuksen opetuksia.
Raamatun opetuksen mukaan pelastava usko ei ole pelkkää tietoa ilman uskon omakohtaisuutta. Riivaajatkin tietävät Jumalasta, Jeesuksesta ja ristintyöstä, mutta ne eivät silti pelastu (Jaak. 2:19-20). Kuollut usko tietää kyllä pelastuksesta, mutta ei itse tarvitse sitä, eikä siksi halua omistaa sitä. Elävä usko turvautuu Sanan lupauksiin siitä, että Kristus lahjoittaa pelastuksensa syntiselle ihmiselle kasteen, ehtoollisen, synninpäästön sanojen, pyhän Raamatun ja näiden armovälineiden kautta toimivan Pyhän Hengen vaikuttaman uskon lahjan kautta. Nämä eivät ole vain kuolleita rituaaleja ja muotomenoja, vaan se pelastusrengas, jonka avulla Jumala vielä nytkin nostaa hukkuvia ihmisiä perkeleen vallasta omaan valtakuntaansa. Raamatullinen suhde Jumalaan voi toteutua vain näiden armovälineiden kautta. Muutoin Jumalan pyhyys on kaikille syntisille kadottavaa ja tuhoavaa, jos heillä ei ole yllään Kristuksen pyhyyttä, puhtautta ja vanhurskautta, jotka Jumala antaa syntisille armovälineidensä kautta.
Usko ei ole myöskään samanlaista kuin suhde mielikuvituskaveriin, jonka sanomisia täytyy arvailla ja ounastella, ja jonka tahdon saa kuvitella millaiseksi haluaa. Oikea usko sitoutuu siihen mitä Raamattu opettaa kokonaisuudessaan. Oikealla uskolla on siis muoto, jonka Raamattu pukee sanoiksi. Näin oikea usko alkaa hahmottua Sanan kautta, eikä sitä voi alkaa rakentaa itse sen näköiseksi kuin haluaa. Jos niin tekee on tullut rakentaneeksi jotain muuta kuin kristinuskon. Silloin on tullut tehneeksi jonkin muun tien, kuin sen tien, joka on Kristus. Kristusta ja tietä taivaaseen ei tehdä itse, kuten ladun voi raivata itse umpihankeen, vaan Kristus on valmis tie, jonka voi löytää.
Lopuksi haluan sanoa, että kristinusko ei ole pelkästään uskonto, tai Armanin määritelmän mukainen kahle, joka vangitsee kaiken vapaa, spontaanin, liikkuvan ja elävän. Oikeasta uskosta nimittäin seuraa rikas elämä ja aito elävä Jumalasuhde. Siitä seuraa kutsumus, johdatus, parannus ja kilvoitus. Myös rukous saa olla spontaania ja omilla sanoilla sanoitettua. Ero on siinä, että oikea usko ei rakenna perustustaan näiden subjektiivisten ja kokemuksellisten asioiden varaan, vaan pelkästään Sanan ja sen sisältämän Kristuksen opin varaan. Elävä kristillisyys syntyy vain tavallisilta ja joskus kuolleiltakin tuntuvien armovälineiden kautta. Ne taivuttelevat epäuskoista sydäntä uskomaan ja turvautumaan Jumalaan iankaikkiseksi pelastukseksi.